perjantai 28. huhtikuuta 2017

PROFESSORIPOOLI: Roomalainen ”henkien taistelu”: Petroniuksen Satyricon



Kuukauden klassikko:
Petronius Arbiter, Satyricon. Kääntänyt ja selityksillä ja jälkisanalla varustanut Pekka Tuomisto. Tammi, 2003.

Hannu K. Riikonen kirjoittaa:

Roomalainen Gaius Petronius (Petronius Arbiter, n. 20-66) tunnetaan henkilönä vain siitä kuvauksesta, jonka Tacitus on esittänyt historiateoksessaan Annales (suom.). Sen mukaan kyseessä oli tehokkaasti toiminut virkamies, joka sittemmin oli antautunut ”paheelliseen tai paheita jäljittelevään elämäntyyliinsä ja oli päässyt Neron lähimpien ystävien joukkoon”. Itsemurhastaankin Petronius oli Tacituksen kuvauksen perusteella järjestänyt erikoisen näytelmän.

Tacitus ei puhu mitään Petroniuksen kirjallisesta toiminnasta. Jälkimaailmakaan ei ole saanut Petroniuksen alun perin poikkeuksellisen laajaa teosta Satyricon (Satyyrikertomuksia) kokonaisuudessaan luettavakseen, ainoastaan fragmentteja, joiden perusteella romaanin juoni voidaan kuitenkin hahmottaa. Vaikka teosta voidaan kutsua romaaniksi, se antiikin luokitusten mukaan oli ns. menippolainen satiiri, jossa yhdistettiin proosaa ja runomittaisia jaksoja. Kyseessä on myös pikareskityyppinen teos, joka kertoo kolmen kaveruksen, Encolpiuksen, Ascyltoksen ja Gitonin, seikkailuista ensin mainitun kertomana. Mukana on myös joukko muita henkilöitä, kuten Troijan valloitus- ja Kansalaissota-aiheisia eepoksiaan tyrkyttävä runoilija Eumolpus; hän vuodattaa runojaan ”kuin suunnaton sanojen suihkulähde”.

Satyriconin tapahtumapaikkoja ovat esimerkiksi reetorikoulu, ilotalo, majatalo, tori ja taidenäyttely. Välillä ollaan nousukas Trimalchion pidoissa, joka muodostaa laajimman säilyneen jakson, välillä tehdään laivamatka, jonka kuluessa kuullaan tarina makaaberi tarina Efesoksen leskestä (ns. miletolainen kertomus, jollaiset olivat suosittuja) ja joka päättyy haaksirikkoon. Säilyneiden jaksojen loppuosat sijoittuvat Krotonin kaupunkiin ja niissä kerrotaan muun muassa perinnönmetsästäjistä, jotka ovat valmiit jopa kannibalismiin, kun testamentti määrää syömään vainajan ruumiin.

Petroniuksen teoksesta muodostuu ihmisten kaikenlaisten paheitten, naurettavuuksien, mauttomuuksien ja turhamaisuuksien kavalkadi. Mauttomuudesta erityisen paljon esimerkkejä on Trimalchion pitoja koskevassa jaksossa; tällöin ei voi olla ajattelematta keisari Neron erikoisia taideharrastuksia, joista antiikin aikainen elämäkerturi Suetonius on antanut esimerkkejä Neron elämäkerrassaan (suom.). Pitojen ruokalajit ovat yhdistelmää ylellisyydestä ja keinotekoisuudesta. Mauttomuuksien huippukohta saavutetaan isännän halutessa saada esimakua omista hautajaisistaan. Paikalle on kutsuttu torvensoittajat, jotka ”puhalsivat rämisevän hautajaissoiton”. Torventoitotus saa paikalliset palovartijat luulemaan tulen päässeen irti ja rupeavat törmäilemään ympäriinsä kirveineen ja vesisankoineen. Syntyneessä hämmingissä seikkailijat onnistuvat pakenemaan.

Satyricon on mielenkiintoinen ja tärkeä teos paitsi satiirisena ajankuvana myös sikäli, että se käyttää hyväkseen koko edeltävän kreikkalaisen ja roomalaisen kirjallisuuden traditiota. Se on parodisessa suhteessa niin Odysseiaan kuin seikkailukertomusta ja rakkaustarinaa yhdistelevään kreikkalaiseen romaaniin. Esimerkiksi kreikkalaisen romaanin heteroseksuaalinen rakkaus on Petroniuksella kääntynyt tilanteeksi, jossa kaksi miestä Encolpius ja Ascyltos kiistelevät kolmannen miehen, Gitonin rakkaudesta. Eumolpuksen runoilut puolestaan parodioivat roomalaisten eepoksia – esimerkiksi runoilija Lucanus oli kirjoittanut sekä kansalaissodasta että Troijasta. Eumolpuksen aiheita on myös kaljupäisyys. Trimalchion pidot –jakso saa lisävärikkyyttä siitä, että paikalle kokoontunut seurue käyttää värikästä puhekieltä – kyseessä on antiikin puhekielen tutkijalle arvokas lähde.

Ivalta ei säästy myöskään Petroniuksen aikalainen, samoin Neron hovissa toiminut filosofi Seneca. Kun haaksirikossa menehtyneen Lichaan ruumis löytyy rannalta, Encolpius yltyy pitämään Lichaalle onton ruumissaarnan, joka jäljittelee Senecan lyhytsanaista tyyliä esimerkiksi seuraavaan tapaan: ”Sotilaan pettävät hänen aseensa. Uhrilupaukset eivät auta sitä, joka jää sortuvan kotinsa raunioihin. Kiireinen matkamies heittää henkensä vaunuista pudotessaan. Mässäilijä tukehtuu ruokaansa, pidättyväinen nääntyy omaan kunnollisuuteensa. Jos asioita tutkii joka puolelta, huomaa että haaksirikko uhkaa kaikkialla.”

Naurettavaan valoon asettuvat myös monet seksuaalisen käyttäytymisen muodot. Siinä missä Odysseus pakeni merenjumala Poseidonin vihaa, siinä Encolpius pakenee Priapoksen, hedelmällisyyden jumalan vihaa. ”Välillä hän hyökkäsi rääkättyjen takapuoliemme kimppuun, välillä hän suuteli meitä pahanhajuisella suullaan,” kertoo Encolpius seurueen kohtaamasta rattopojasta. Eumolpus puolestaan kerskailee siitä, miten hän oli iloitellut tapaamansa kvestorin kauniin pojan kanssa: ”Kahmin ensin käsiini hänen maidonvalkeat rintansa, sitten suutelin häntä ja lopulta täytin kaikki toiveeni”.

Säilyneissä fragmenteissa on kirjallisuuden ohella otettu huomioon roomalaisessa kulttuurissa tärkeä retoriikka – monet kirjailijat pohtivat Roomassa retoriikan opettamista ja myös retoriikan rappiota – ja kuvataide, johon on varsin paljon viittauksia. Trimalchion pidot –jaksossa mainitut laulut ja tanssit antavat kuvaa aikansa kansanomaisemmasta kulttuurista. Satyricon on alkuperäisessä laajuudessaan ollut kaikesta päättäen laajamuotoinen satiiri koko aikansa kulttuurista, epäilemättä roomalainen vastine suurelle suomalaiselle satiirille, Joel Lehtosen Henkien taistelulle, jossa muuten yksi jakso onkin nimetty Trimalchion pitojen mukaan.

Satyricon on innoittanut Federico Fellinin ohjaamaan elokuvan Fellini Satyricon. Ikimuistoisen kuvan Petroniuksesta on puolestaan esittänyt Henryk Sienkiewicz historiallisessa romaanissaan Quo vadis? Teos on kiinnostanut myös monia 1900-luvun modernistikirjailijoita James Joycea ja T. S. Eliotia myöten.

Hannu K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

perjantai 31. maaliskuuta 2017

PROFESSORIPOOLI: E. T. A. Hoffmann: Kultainen malja


Kuukauden klassikko:
E. T. A. Hoffmann: Kultainen malja. Satu uudelta ajalta (Der goldne Topf. Ein Märchen aus der neuen Zeit 1814). Suom. Sanna Isto-Rodenkirchen. Helsinki: Loki-kirjat 2001.

Liisa Steinby kirjoittaa:


E. T. A. Hoffmann (1776-1822) oli lähes samanikäinen kuin saksalaisen varhaisromantiikan keskeiset hahmot Novalis (Friedrich von Hardenberg, 1772-1801) ja Friedrich Schlegel (1772-1829), mutta kun lukee näiden tuotantoa rinnakkain, tuntuu kuin Hoffmann olisi sukupolvea nuorempi. Se romantiikalle ominainen taiteen absolutisointi, jota Novalis ja Schlegel olivat rakentamassa, näyttäytyy Hoffmannille toisesta näkökulmasta, ikään kuin nurjalta puolelta. Hän on yhtä intohimoinen taiteen rakastaja kuin nämä, yhtä valmis kohoamaan taiteen kokemisen korkeimpiin sfääreihin, mutta toisin kuin Novalis ja Schlegel hän näkee tämän problemaattisena, koska tosielämän realiteetit asettuvat sitä vastaan. Novalis ja Schlegel uskoivat taiteen kautta tapahtuvaan arkielämän ”poetisointiin”; Hoffmannin kokemukset ovat tätä uskoa vastaan. Hoffmann toimi itse pikkuruhtinaskunnan hovikapellimestarina ja teatterinjohtajana ja joutui näissä tehtävissään jatkuvasti kokemaan taiteen ja reaalimaailman välisen ristiriidan. Hänen romaaninsa ja kertomuksensa osoittavat hänen tuntevan sekä taiteen absoluuttisen kauneuden maailmalle antautumisen viehätyksen että sen, miten tämä joutuu väistämättä ristiriitaan reaalitodellisuuden kanssa. Tämän ristiriidan läsnäolossa, samoin kuin Hoffmannin teosten omalaatuisessa huumorissa, piilee hänen novelliensa ja romaaniensa viehätysvoiman salaisuus. Hoffmann onkin nykylukijalle saksalaisen romantiikan aikakauden proosakirjailijoista elävin.

Romantiikan aikakausi synnytti Saksassa nk. taidesadun (Kunstmärchen), joka sallii mielikuvitukselle sadun vapauden mutta jossa tavanomaisesta sadusta poiketen henkilöiden mielenliikkeitä kuvataan realistisella tarkkuudella ja jossa kaiken aikaa vihjataan kerrotun symboliseen merkitykseen. Hoffmannin tarinoista osa on tällaisia satuja, mutta suurempi osa on tarinoita, joissa arkipäiväinen ja ihmeellinen tai sadunomainen limittyvät niin, että lukija ei tiedä, kumpaa hänen oikeastaan pitäisi seurata, kumpi on ”totuus” tarinan maailmassa. Hoffmann on nimennyt osan kertomuksistaan ”serapionttisiksi tarinoiksi” (Serapionsbrüder-kertomuskokoelman nimihenkilön mukaan). Näille on ominaista, että arkipäiväisen maailman yhtäkkiä puhkaisee jokin ihmeellinen tapahtuma, jonka ihmeellisyyttä tarinan henkilöt pyörittävät mielessään päätyen joko uskomaan ihmeellisen todelliseksi tai torjumaan sen. Toiselle kertomuskokoelmalleen Hoffmann on antanut nimen Nachtstücke, Yökappaleita, jolla hän viittaa siihen, että luonto itse, ihmismielestä puhumattakaan, sisältää salaperäisiä, tuntemattomia, mahdollisesti myös pahaa tarkoittavia voimia. Ihmeellisyys rajatapauksina kiehtoi Hoffmannia; tällaisia rajatapauksia ovat mielenvikaiset, runoilijat ja muut taiteilijat sekä ihmismielen hypnoosilla haltuunsa ottavat ”magnetisoijat”.

Kultainen malja on tyypillinen serapionttinen kertomus, vaikka onkin pitempi kuin Serapion-veljesten sisältämät tarinat. Tarina alkaa täysin realistisesti, mitä ilmentää paikan ja ajan täsmällinen mainitseminen: helluntaina kello kolme iltapäivällä Dresdenissä Mustan portin luona Anselmus-niminen ylioppilas kompastuu kaupustelijaeukon koriin ja kaataa sen, jolloin kakut ja hedelmät lentävät katuun. Tästä vihastuneena eukko kiroaa Anselmuksen sanomalla, että hän tulee vielä ”päätymään kristalliin”. Ennustukselle tyypilliseen tapaan eukon ennustuksen sanat ovat hämärät. Anselmus antaa eukolle kaikki rahansa ja jää sitten kiertelemään Elben rannalla kaupunginportin ulkopuolella, kun hän yhtäkkiä kuulee läheisestä seljapuusta ikään kuin kristallikellojen kilinää. Hän katsoo ylös puuhun ja näkee siellä kolme kultaisena ja vihreänä kimaltavaa käärmettä. Yksi niistä katsoo häntä niin ihastuttavilla tummansinisillä silmillä sanomatonta kaipuuta katseessaan, että Anselmus välittömästi rakastuu häneen. Kun ohikulkija hetken kuluttua huomauttaa hänen omituisesta käytöksestään – hän syleilee puunrunkoa ja huutelee sen lehvistöön pyytäen pikku käärmeitä tulemaan uudestaan näkyviin – hän alkaa itsekin ihmetellä unennäköään keskellä kirkasta päivää.

Lukija ajattelee pian saavansa selityksen käärmeen ihmeen kauniisiin tummansinisiin silmiin: sillä vasta nyt Anselmus huomaa, että vararehtorin tyttärellä Veronikalla, jota hän käy usein tervehtimässä, on tummansiniset silmät. Anselmuksen houre näyttää näin saavan psykologisen selityksen: ihastuttava sinisilmäinen käärme on hänen mielikuvituksensa luoma Veronika ideaalimuodossa, vaikkakin käärmeen hahmo tuntuu omituiselta rakastetun hahmolta. Tähän hahmoon on monta selitystä, joista yksi on aikalaisten hyvin tuntema, William Hogarthin alulle panema keskustelu maalaustaiteen ”kauneuden viivasta”, joka on muodoltaan käärmemäinen. Näin käärme viittaisi, ainakin yhdellä ulottuvuudellaan, absoluuttiseen kauneuteen. Rakastettu käärmeenä sisältää toki muitakin, osin ironisia merkityksiä. Tarinan edetessä sinisilmäinen käärme ottaa myös kauniin tytön, Serpentinan, hahmon, ja käy ilmi, että Anselmuksen on lopulta valittava Veronikan ja Serpentinan välillä. Veronika on kunnianhimoinen tyttö, jolla on jalat maassa: hän haluaa hovineuvoksen vaimoksi ja on valmis odottamaan, kunnes Anselmus on lukenut lukunsa loppuun ja päässyt hovineuvokseksi aatelisen hallinnon palvelukseen. Anselmus joutuu kuitenkin yhä enemmän Serpentinan ja hänen isänsä edustaman taiteen ja mielikuvituksen ideaalimaailman pauloihin. Nämä kaksi toisensa pois sulkevaa maailmaan kohtaavat Serpentinan isässä, arkistonhoitaja Lindhorstissa, joka porvarillisen hahmon takaa paljastuu sadun tulen henki, salamanteri, jonka tyttäriä kauniit käärmeet ovat. Reaalimaailma ja sadun maailma jäävät romaanin lopussa haarottamaan erilleen; kumman Anselmus lopulta valitsee, hovineuvoksen uran ja Veronikan vai ikuisen onnentilan ihanan Serpentinan rinnalla tarunomaisella Atlantiksen saarella – mutta valitettavasti vain mielikuvituksen maailmassa – jätettäköön lukijan löydettäväksi.

Hoffmannin kertomuksen viehätysvoima piilee mielestäni siinä, että lukija joutuu koko ajan katsomaan ikään kuin tapahtumien tason taakse kysyen niiden merkitystä. Sillä vaikka sadunomainen tavallaan helposti erottuu realistisesta, se ei kuitenkaan irtoa kokonaan reaalisesta vaan päinvastoin asettaa kyseenalaiseksi reaalisena pitämämme ja saa sen näyttämään lattealta, arveluttavalta tai myös arvaamattomia syvyyksiä sisältävältä. Kertomuksen lukija ei lakkaa kysymästä, onko jollakin asialla jokin vihjaava, symbolinen merkitys ja mikä se voisi olla. Selviä vastauksia on usein vaikea antaa, mutta useita vastausehdotuksia lukijalle epäilemättä tulee mieleen. Hoffmannin tarina seisoo romantiikan, realismin ja syvyyspsykologian rajamailla, mistä siihen tulee nykylukijan arvostamaa moniselitteisyyttä ja ironiaa.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori.
Kuva: Amazon

perjantai 3. maaliskuuta 2017

PROFESSORIPOOLI: Kuningas Oidipus: Mitä kuningas ei tiennyt

Kuukauden klassikko
Sofokles: Kuningas Oidipus. Suom. Otto Manninen. WSOY. 1. painos 1937; Suom. Veijo Meri, Otava. 1. painos 1988.

Bo Pettersson kirjoittaa:


Jos yrittää kattavasti käsitellä Suomen 1900-luvun alun kirjallisuutta mainitsematta Otto Mannisen puolen vuosisadan mittaista elämäntyötä suomentajana, niin kuva jää pahasti vaillinaiseksi. Hän on tuonut suomenkieliseen kirjallisuuteemme klassikoita useilta eri kielialueilta. Niihin lukeutuvat Homeros, Euripides, Molière, Johann Wolfgang von Goethe, Heinrich Heine, Johan Ludvig Runeberg, Sándor Petöfi, Henrik Ibsen ja Anatole France. Manninen käänsi myös Sofokleen Kuningas Oidipuksen (ensiesitys n. 429 eaa.), jota Aristoteles pitää Poetiikassaan täydellisimpänä kreikkalaisena tragediana ja johon hän viittaa useimmin.

Vanhaan kreikkalaiseen myyttiin perustuva juoni on varmaan monille tuttu. Oidipus on Theban kuningas, ja hänen maassaan riehuu rutto, sillä hänen edeltäjänsä – hänen vaimonsa Iokasten ensimmäinen aviomies – kuningas Laios on tapettu. Oidipus tekee parhaansa selvittääkseen murhan, mutta tajuaa sitten, että hänen aiemmin surmaamansa tuntematon mies oli hänen isänsä ja että hän on nainut äitinsä. Oidipus oli lapsena lähetetty surmattavaksi, koska oli ennustettu, että näin kävisi, mutta hän jäi eloon. Surun murtamina Iokaste hirttäytyy ja Oidipus puhkaisee silmänsä ja poistuu lopulta näyttämöltä.

Oidipus ei tiedä tappaneensa isänsä eikä naineensa äitinsä, eli hänellä ei ole nimeään kantavaa oidipuskompleksia. Tietäminen voidaankin nähdä tragedian keskeisimpänä motiivina. Jopa hänen nimensä viittaa kreikan kielen sanaan oida, tiedän, ja on foneettisesti lähellä sanaa eido, näen.

Tiedon voima ja tuska

Kun näytelmä alkaa, kukaan ei näytä tietävämmältä tai viisaammalta kuin Oidipus. Hän on ainoa, joka on vastannut oikein sfinksin arvoitukseen: mikä kävelee aamulla neljällä jalalla, päivällä kahdella ja illalla kolmella? Vastaus on ihminen (, joka konttaa, kävelee ja sitten käyttää keppiä). Näin itse vastauksessa on koko ihmisen elämän kulku, mutta tragedian – jokaisen ihmisen tragedian – juonen mukaan tiedosta ei välttämättä ole apua elämässä, ellei sitä pysty hyödyntämään. Oidipus on näennäisen viisautensa perusteella valittu kuninkaaksi, mutta juoni näyttää kuoron tunnettujen loppusanojen mukaan, ettei ketään voi kutsua onnelliseksi ennen kuolemaansa.

Oidipuksen nimessä on myös muita viitteitä juonesta: oidos merkitsee turpoamista ja pous jalkaa. Näin kuninkaan nimi vihjaa siihen, että kuninkaassa itsessään, kuten hänen valtiossaan, on jotain vialla. Hän lähtee tiedon avulla selvittämään ruton syytä. Vaikka kreikkalaisten tragediassa yleensä sanansaattaja tuo tiedon dramaattisista tapahtumista, Oidipus toteaa jo ensimmäisissä vuorosanoissaan, että hän haluaa nähdä Theban tuhon omin silmin. Hän etsii kuumeisesti syyllistä siihen, juuri näön ja tiedon kautta. Kun hän itse on syypää Theban ruttoon, niin näytelmän voi nähdä esipostmodernina: etsivä on itse syyllinen. Eli tuhansia vuosia ennen salapoliisikertomuksen syntyä proosassa löytyy aivan eri lajityypistä psykologisesti monivivahteinen versio rikosselvittelyn kissa ja hiiri -leikistä. Sokea tietäjä Teiresias tietää varsin hyvin asian laidan ja tekee kaikkensa, jotta Oidipus luopuisi etsinnästään, mutta Oidipus luottaa sokeasti tiedon voimaan. Näin todellinen ja kuvaannollinen näkeminen ja sokeus vaihtavat paikkaa.

Kuten Raamatun Saarnaajan kirjassakin mainitaan, tieto lisää tuskaa. Tämän Oidipus saa oppia, kun hän vie prosessin loppuun saakka: hänen on rangaistava syyllistä eli itseään, minkä hän ymmärrettävästi tekee tuhoamalla sen aistin itsessään, mikä on syyllistynyt tiedon lisäämiseen. Kun kuoro näkee Oidipuksen sokeana, sekin laittaa yleisön pohtimaan tätä keskeistä teemaa: ”Sua katsoa en / minä saata, ja ois halu haastattaa, / halu tiedustaa, halu katsoa ois – / mua muotosi niin värisyttää” (Mannisen käännös).

Kuitenkaan sokeanakaan Oidipus ei ole vielä oppinut läksyään. Hän haluaa opettaa tyttäriään ymmärtämään ja toivoo, että he – hänen lapsensa ja puolisiskonsa – olisivat hänen tukenaan. Silloin Iokasten veli Kreon, joka seuraa Oidipusta valtaistuimella, jyrähtää: ”Kaikest’ älä kiistaa käy! / Eipä sekään, minkä sait, sua elämässä seurannut”. Lopuksi kuoro kääntää katseensa yleisöön, ja kehottaa sitä pohtimaan näkemäänsä. Yleisökin on ehkä oppinut jotain nähtyään näytelmän, mutta tiedon kaksiteräisen miekan haava jätetään auki.

Kirjallisuuden kolme teemaa

Kuningas Oidipus on osin klassikko siitä syystä, että se niin saumattomasti käsittelee ihmisille keskeisiä teemoja. Kirjani How Literary Worlds Are Shaped (2016) neljännessä luvussa esitän, että kirjallisuudessa kautta aikojen on käytetty kolmea pääteemaa: haastetta (ymmärtää tai tehdä tehtävä), havainnointia (mitä tai miten) sekä suhdetta (lähinnä läheiset tai vihamieliset ihmissuhteet). Oidipuksen haasteena on ymmärtää mitä on tapahtunut ja näin loppujen lopuksi ymmärtää itseään. Hänen haasteena on myös selvittää ruton syy, mikä liittyy haasteeseen ymmärtää. Nämä haasteet hän kohtaa havainnoimalla ympäristöään, muita ihmisiä ja vasta viimeiseksi itseään. Samalla haasteet ja havainnointi liittyvät oleellisesti hänen läheisimpiin ihmissuhteisiinsa: vanhempiinsa, vaimoonsa ja lapsiinsa, jotka isänmurhan, insestin ja sisarus- ja vanhempainrakkauden kautta käsittävät vihan ja rakkauden ääripäät.

Juoni kuljettaa näitä teemoja saavuttaakseen yhtaikaisen huipennuksen näytelmän lopussa. Katsoja tai lukija jää haukkomaan henkeään: eikö tämä ollutkaan Oidipuksesta vaan minusta? Mitä minä tiedän, mitä haluan tietää? Mikä tieto on minulle ja muille hyväksi, mikä ei?

Bo Pettersson on Yhdysvaltain kirjallisuuden professori Helsingin yliopistossa. Hänen uusin kirjansa on How Literary Worlds Are Shaped. A Comparative Poetics of Literary Imagination (De Gruyter, 2016), ja hän iloitsee siitä, että hän vieläkin innostuu kirjallisuudesta, ei vähiten klassikoista.

Katso myös: Höyhtyä, Satu, Urpo Kovala, Pekka Kujamäki, Anne-Maria Latikka, Outi Paloposki ja H. K. Riikonen. Suomennoskirjallisuuden historia: 1 ja 2. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. Huom. varsinkin Sari Kivistö, ”Otto Manninen (1872–1950)”, osa 1, s. 220–225.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

PROFESSORIPOOLI: Juan Ramon Jiménez: Harmo ja minä

Kuukauden klassikko

Juan Ramon Jiménez: Harmo ja minä: andalusialainen elegia. Suom. Tyyni Tuulio. WSOY. 1. painos 1957. Uusin eli 3. painos 1979.

Clas Zilliacus kirjoittaa:


Juan Ramón Jiménez (1881-1958) måste nog sägas ha fallit ur läsarnas minne. Där hjälper inte ens nobelpriset i litteratur 1956. Inte heller på bibliotek är det lätt att hitta hans verk i dag. I Finland, vill säga. I Spanien finns han snart sagt överallt. Inte minst finns han i skolan. Och Jiménez-stiftelsens hemsida får 40 000 besök varje månad.

Det var inte författarens idé att lansera Platero y yo som läsning för barn. På finska heter den lilla boken Harmo ja minä, i översättning av Tyyni Tuulio 1957. Den blev sin författares mest berömda bok på alla de språk den kom ut på.

Så här gick det till. År 1914 utgavs sextitre texter ur denna hans ”andalusiska elegi” om en åsna på ett förlag i Madrid, i en serie kallad De ungas bibliotek. Det är små berättelser, täta men genomlysta som prosadikter. Ett förord beskrev boken som barnbok. Tre år senare publicerades hela verket och författaren sade då mycket bestämt ifrån, i ett annat förord. Han hade aldrig skrivit för barn, tänkte inte göra det.

Men det som ett barn kan begripa behöver inte vara barnsligt. Jiménez skrev aldrig för åsnor heller. Visst är bokens centralgestalt en åsna. Platero heter hans alltså (silvergrå: Samtal med Silver heter boken på svenska i Arne Häggqvists översättning från 1958). Han har fyra år på nacken, eller manken. Men texterna är inte skrivna för Silver, de talar till och de samtalar med Silver.

De ålägger sig en åsnesyn på tillvaron. Åsnan är dels en av dem där längst nere, för mänskan ett ök. Dels har den en oskuldens optik, som tvingar människan att se skapelsen i naturen och onaturen i kulturen. Det skimmer som vilar över Silver och jag kunde kallas franciskant. Plateros vägar och stämningar kan följas längs en bana snitslad med karakteristiskt andalusiska kakelplattor i Jiménez’ hemstad Moguer.

Jiménez’ inflytande över den spanska poesins starka 20-talsgeneration var stort. Federico García Lorca, en av dem, kallade honom poesins generalkonsul. Det låg aktning i orden. Världen var för Jiménez ett kosmos som egentligen, på riktigt, finns till bara i dikten. Allt som sker i detta kosmos såg han som blotta avglansen av den skönhet människoanden skapar i ord. Detta låter som poetisk förmätenhet av rent bibliska dimensioner: i begynnelsen var skaldens ord. Det är stort sagt och det som Silver och jag diktar fram är stort anlagt. Det lilla formatet och det ödmjuka anslaget bedrar. Visst är boken full av betagande realistiska detaljer. Men något mindre än det jordiska dygnet, årscykeln, levnadsloppet är det aldrig fråga om.

Clas Zilliacus on Åbo Akademin kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

perjantai 20. tammikuuta 2017

Professoripooli: Kuukauden klassikko – mikä se on?

Professoripooli kirjoittaa:

Café Voltaire -blogissa aloitetaan helmikuussa 2017 uusi palsta, jonka ideana on esitellä kerran kuukaudessa jokin upea, mahdollisesti viimeaikaisesta keskustelusta syrjään jäänyt, jo hieman vanhempi teos – klassikko; mukana voi olla myös hyvin tunnettujakin teoksia, joihin kirjoittajat tarjoavat jonkin tuoreen näkökulman. ”Klassikko” käsitetään kahdessa mielessä laajasti: ajallisesti mukana on kirjallisuutta Homeroksen ajoista 2000-luvun vaihteeseen, eli kaikenikäistä kirjallisuutta aivan uutuusteoksia lukuun ottamatta; ja kirjoittajat katsovat oikeudekseen nimetä ”klassikoksi” jonkin merkittävänä pitämänsä teoksen, on sillä sitten klassikon asema kirjallisuuden kaanonissa tai ei. Tämä klassikoksi väittäminen merkitsee haastetta myös lukijoille, joiden toivomme kirjoittavan lukukokemuksistaan – löydöistään ja mahdollisista eriävistä mielipiteistään.

Kirjoittajat ovat kirjallisuudentutkimuksen konkareita, jotka uskovat kirjallisuuden voimaan ja haluavat pitää yllä tietoisuutta siitä, että on paljon muutakin kuin uutuuskirjat, jotka ansaitsevat lukijoiden huomion. ”Professoripooliksi” itsensä nimenneeseen joukkoon kuuluvat Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden emeritaprofessori Leena Kirstinä, Helsingin yliopiston Venäjän kirjallisuuden emeritusprofessori Pekka Pesonen, Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden professori Bo Pettersson, Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori Hannu K. Riikonen, Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori Liisa Steinby ja Åbo Akademin kirjallisuustieteen emeritusprofessori Clas Zilliacus. Olemme sopineet, että Clas voi halutessaan kirjoittaa ruotsiksi, ja uskomme, että palstan suomenkieliset lukijat ottavat mielellään tämän pienen haasteen vastaan. Poolilaiset lähtevät tehtävään innostunein mielin: toivomme pystyvämme toimittamaan lukijoiden näköpiiriin teoksia, joihin tutustuminen osoittautuu kannattavaksi. Pyrimme helpottamaan lukemisvihjeen seuraamista sillä, että rajoitamme haluamme tarjota klassikkoina Karamazovin veljesten tai Odysseuksen kaltaisia jättiläisteoksia, joihin kuukausi ei helposti riitäkään.

Toivomme voivamme jakaa innostustamme ja edistää hienojen lukukokemusten syntymistä!

Professoripoolin puolesta

H.K. Riikonen Liisa Steinby