Sanajevin riipaiseva kertomuskokoelma pojan ja mummon suhteesta

Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taa. Suom. Kirsti Era. Into, 2014.

Hannu Tommola kirjoittaa:

Uransa näyttelijänä ja kääntäjänä aloittanut ohjaaja ja käsikirjoittaja Pavel Sanajev (s. 1969) tuli Venäjällä kuuluisaksi aikakauslehdessä julkaistusta, pikkupojan kärsimyksiä mummolassa kuvaavasta kertomuskokoelmastaan Haudatkaa minut jalkalistan taa (Pohoronite menja za plintusom 1996). Sanajevin nimeä kirjailijana on pidetty jatkuvasti yllä. Kun vuoden 1997 Booker-ehdokkuus uhkasi unohtua, kertomukset ilmestyivät vuonna 2003 kirjana, josta tuli valtava myyntimenestys. Elokuvasuunnitelmat nostattivat seuraavan kohun. Sen myötä kirjasta otettiin uusi, täydennetty painos vuonna 2009. Seuraavaa kirjaa (Hroniki Razdolbaja ’Hunsvotin aikakirjat’, 2013), jota mainostetaan esikoisen omaelämäkerrallisena jatko-osana, saatiin odottaa lähes kaksikymmentä vuotta. Nyt Sanajevin Haudatkaa minut jalkalistan taa on viimein ilmestynyt suomeksi Kirsti Eran taidokkaasti suomentamana.

Kirjan teemana on lapsen selviytyminen perheessä, jota hallitsee rääväsuinen katkeroitunut mummo. Minä-kertoja on toista luokkaa käyvä Saša, joka mummon mielestä on kaikilla mahdollisilla tavoilla sairas. Mummo kontrolloi Sašaa koko ajan ja kieltää häneltä huvitukset ja leikit. Sašan elämään mahtuu silti tavallisten kaupunkilaispoikien touhuja. Kun hän jää kiinni kielletyllä työmaalla, mummo uhkaa ohjeistaa vartijoita seuraavalla kerralla tappamaan, repimään pojalta raajat ja tunkemaan mutterin takapuoleen. Uhkaukset ovat ehkä vain osa värikästä puhetapaa, mutta lapsi ottaa ne helposti tosissaan. Kerran kun Saša kulkee vähän matkaa takaperin, mummo sanoo: ”Joka kävelee takaperin, siltä kuolee äiti”.

Mummon hahmo on kauhistuttava. Toisaalta hänen väsymätön kielensä nostaa henkilön myyttisiin mittoihin. Saša tuntuu kertojanakin olevan kahden vaiheilla, uskaltaako sanoa kammoksuvansa tätä vai ei. Hän antaa mummon puheen tulla repliikkeinä niin kuin sen tuntee.

Mummo tuntuu vihaavan tyttärensä lasta, jonka kuitenkin haluaa pitää ja kasvattaa. Siinä on vanhan naisen elämän sisältö: ilman poikaa ei olisi ketään, kelle vaikertaa vaivojaan ja purkaa vihaansa; mies väistää riidat häipymällä vaikka kalaan. Saša on mummolle sekä rakas että välttämätön. Rakkaus ja viha ovat kietoutuneet toisiinsa kuin Dostojevskilla.

Mummo on jankuttanut Sašan mätänevän kaikkine tauteineen ennen kuin ehtii täyttää kuusitoista. Kuoleman pelossa kauheinta on, että sitten ”ei ole mitään”. Poika kavahtaa tulemista haudatuksi pimeään ja kosteaan maahan, jossa on matoja. Siksi hän keksii, että voisi pyytää äitiä hautaamaan hänet luokseen seinänviereen jalkalistan taakse.

Avainromaani. Venäjällä tarinan suosioon vaikuttivat kirjallisten ansioitten lisäksi myös ulkoiset tekijät. Sanajevin äiti ja isoisä olivat tunnettuja näyttelijöitä ja sana kiiri, että kyseessä on avainromaani – tirkistelyvietti kasvatti lukijakuntaa. Romaani on omistettu Rolan Bykoville, jonka ohjaamassa Linnunpelättimessä (Tšutšelo 1983) 14-vuotias Pavel Sanajev oli ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Bykov muistettaneen Suomessakin esimerkiksi unohtumattomasta sivuosasta ilveilijänä Tarkovskin Andrei Rublevissa. Suomennoksessa omistukseen on lisätty ”isäpuolelleni”.

Mummon katkeruuden syyksi voi ymmärtää osaltaan kateuden, kun sekä aviomies että tytär ovat teatterialalla. Ainakin kertojan välittämässä mummon monologissa tämä syyttää kohtalostaan isäänsä, joka ei päästänyt tytärtä näyttelijäksi ”persettään keikuttamaan”.

Mummon kielenkäyttö on rikasta mutta likaista. Vaari on hänelle petturi, piiskuri ja ”munaton kolli”, ”tuo löyhkäävä äijä”. Tytärtään, Sašan äitiä, hän sanoo huoraksi. Tavallisin haukkumasana mummolla on svolotš, jonka Kirsti Era on kotouttanut suomalaisen suuhun sopivaksi paskaksi. Sašan mummo on kehittänyt manauksista toistuvia monikerroksisia litanioita, esim.: ”Senkin kirottu rankkuri, yököttävä tattari! [—] Kiroan sinut taivaan, Jumalan, maan, lintujen, kalojen, ihmisten, merten ja ilman kautta!” Omaperäinen solvaussanasto ei ole helposti siirrettävissä muille kielille. Luovuutta on tarvittu vastineiden löytämiseksi värikkäille ilmaisuille, kieli maistuu täysin luontevalta suomelta. Sanajevin romaani on käännetty ainakin ranskaksi ja saksaksi, mutta kansainvälistä bestselleriä siitä ei ole tullut.

Rikos? Rangaistus? Onko anteeksiantaminen oikein? Pitääkö isoisän aina ummistaa silmät siltä, miten lasta kohdellaan? Miksi äiti antaa pojan olla neljä vuotta kiusattavana? Saša tulee kertoneeksi isoisän lammasmaisuudesta ja tyttären vastuuttomuudesta. Myös Saša heikompana mukautuu ja samalla omaksuu menettelytavat, jotka tässä maailmassa ovat tarpeen. Vaikka äidin uuden miehen, Toljan, kerrotaan olevan taipuvainen ryypiskelyyn, hänet esitetään selväjärkisimpänä. Juuri hän tekee ratkaisevan siirron, ja Saša pääsee kotiin äitinsä luo eikä jää mummon kiusattavaksi.

Neuvostoaikana kutsuttiin lapsen synnyttyä mummo maalta hätiin, jotta voitiin jatkaa työelämässä. Joidenkin lukijoiden on ollut vaikea sulattaa läheisiinsä vihamielisesti suhtautuvaa mummoa, toiset taas ovat tunnistavinaan oman isoäitinsä.

Sanajevin esikoisteoksen kulttimaine saattaa osaltaan perustua siihen, että se tiivistää monen neuvostolapsen elämää sävyttäneen uskomattoman liioittelun, joka kuluneesti tulkitaan venäläisen ”lavean luonteen” ilmentymäksi: hellyys ja hempeys, mutta toisaalta tulinen viha ja raakuus. Paapominen on ollut ominaista varsinkin isoäideille, kun taas nuoret äidit ovat hämmästyttävän kevyesti saattaneet jättää pienet lapsensa mummojen huostaan ja toteuttaneet itseään muilla mailla. Itse asiassa tästäkin on kysymys Sanajevin kirjassa, jos sen niin haluaa lukea.

Hannu Tommola kirjoitti Sanajevista laajemman esseen Café Voltairen osaan Kenen aika?

Luoteis-Lontoon kirjavia ihmiskohtaloita

Zadie Smith: NW. Hamish Hamilton 2012.

Päivi Brink kirjoittaa:

Zadie Smith on yksi kiinnostavimmista brittiläisistä nykykirjailijoista monestakin syystä. Ensinnäkin hän kirjoittaa ihailtavan sujuvasti, uskottavasti ja herkkävaistoisesti ja toisekseen hänen käsittelemänsä teemat tuntuvat tärkeiltä ja ajankohtaisilta. Pidän hänestä myös henkilökohtaisesta syystä: olemme lähes saman ikäisiä, ja Smith kirjoittaa usein oman sukupolveni ihmisistä. Näin hän tekee myös viime elokuussa julkaistussa romaanissa NW, joka kertoo Lontoon luoteisosan lähiössä lapsuutensa eläneistä yli kolmikymppisistä ihmisistä. Heidän elämänsä ovat kulkeneet hyvin erilaisiin suuntiin, mutta jotain samaa heihin on jäänyt lapsuuden kokemuksista. Romaania ei vielä ole suomennettu.

Romaanin päähenkilöiksi nousevat ystävykset Leah ja Natalie, jotka kumpikin ovat tavallaan menestyneet elämässä. Heillä on työpaikat, aviomiehet ja suhteellista vaurautta. Mutta kummallakin on myös salaisuuksia ja he piilottelevat tyytymättömyyttään ja pelkojaan näennäisen onnellisuuden takana. Romaanin keskeinen teema onkin ystävyys ja kuva, jonka annamme läheisimmille ystäville ja perheenjäsenille itsestämme ja elämästämme. Mikä on salaamisen arvoista ja mikä on rehellisyyden hinta?

Leah on valkoinen ja Natalie musta. Tämä tuodaan selvästi esiin, mutta samalla heidän etninen taustansa jää yhteiskuntaluokan ja yhteisen menneisyyden varjoon. Työväenluokkainen tausta ja opintojen myötä tapahtunut luokkanousu yhdistävät heitä. Natalie on lakimies ja Leah eräänlainen sosiaalityöntekijä. He ovat pystyneet ottamaan etäisyyttä lapsuutensa lähiöön ja vanhempiensa elämäntapaan. Mutta samalla he tuntevat jonkinlaista kaipuuta lähiöelämän ihmissuhteisiin, niiden rehellisyyteen ja kaunistelemattomuuteen.

Romaanin keskeisiä henkilöitä ovat myös Felix ja Nathan, joiden kautta kuvataan heitä, jotka eivät ole päässeet pois lähiöstä. Romaani on jaettu neljään eripituiseen osaan, joista ensimmäisen keskushenkilö on Leah, toisen Felix, kolmannen Natalie ja neljännen Nathan. Näistä Natalien osuus on pisin ja sen kerrontakeinona on käytetty palastelua lyhyisiin lukuihin. Tämä teki mielestäni lukemisesta katkonaista ja nykivää. Pidin enemmän muista osioista, vaikka Natalien elämänkaari ryysyistä rikkauksiin sinänsä oli kiinnostava. Felixin kautta kuvataan miestä, joka on juuri irrottautumassa ongelmalähiön kierteestä, suoranaisesta pyörteestä, joka on imenyt häntä alaspäin. Nathan sen sijaan on liian syvällä pyörteessä: hän on narkomaani ja rikollinen, eikä näe ulospääsyä ongelmistaan. Romaanin lopussa Natalie ja Nathan kohtaavat vanhassa tutussa lähiössä ja heidän tapaamisensa tuo esiin niin yhtäläisyyksiä kuin erojakin heidän elämäntilanteessaan.

Olen itse viimeisilläni raskaana, joten NW-romaanissa vahvana esiintyvä äitiyden teema kiinnosti minua kovasti. Natalie on kahden lapsen äiti ja äitiys on hänelle osa onnellisen ja menestyneen uranaisen roolin suorittamista. Leah sen sijaan ei halua lapsia lainkaan ja hän joutuu salaamaan tämän mieheltään, joka haluaisi lapsia. Äitiys on Leahin silmissä ulkoapäin tuputettu rooli, johon hän ei lainkaan samastu tai tunne omakseen. Natalien ja Leahin suhde omiin äiteihinsä on myös kiinnostava: he ovat vieraantuneet äitiensä maailmankuvasta ja arvoista, mutta ovat silti tunnetasolla syvästi sidoksissa heihin.

“Natalie Blake and Leah Hanwell were of the belief that people were willing them to reproduce. Relatives, strangers on the street, people on television, everyone. In fact the conspiracy went deeper than Hanwell imagined. Blake was a double agent. She had no intention of being made ridiculous by failing to do what ever was expected of her. For her, it was only a question of timing.” (s.236)

Smithin romaaneissa tyylikäs kieli ja luonteva dialogi tekevät aina vaikutuksen. Hallittu rakenne sen sijaan ei ole hänen vahvuutensa. Esimerkiksi hänen edellinen romaaninsa Kauneudesta kärsi minusta liian pitkistä, loputtomista keskusteluista ja tuntui jotenkin vellovan ihmissuhdekuvauksissaan. NW:ssä tämä ei ole häiritsevä ongelma, mutta neljän osan yhteispeli ei mielestäni toimi kovin hyvin. Romaanin 300-sivua ovat kompakti paketti, eivätkä muotoratkaisut ehdi alkaa ärsyttää. Dialogi ja teemojen pohdinta sen sijaan viehätti minua kovasti. Mihinkään suuriin loppuratkaisuihin romaani ei päädy, mutta luokkayhteiskunnan merkitys ja intiimien ihmissuhteiden kietoutuminen toisiinsa sai pohtimaan teemaa laajemmin oman aikamme ilmiönä. Ahmin romaanin muutamassa päivässä innoissani ja jään miettimään sitä varmasti pitkäksi aikaa.

Luoteis-Lontoo miljöönä elää enemmän henkilöiden päässä mielenmaisemana ja kokemusmaailmana kuin tapahtumaympäristönä. Mielikuvat lähiöstä jäävät stereotyyppisiksi, eivät yksilöllisiksi. Ehkä tämä on tarkoituskin: tällaisia kuluneita ja ahdistavia lähiöitä löytyy kaikkialta Euroopasta, myös Suomesta.

Päivi Brink on Café Voltaire -blogin ja Facebook-sivun emäntä, kirjallisuudentutkija ja toimittaja, ja hän osallistui Café Voltairen -kirjasarjan osien Tarinoiden paluu ja Imperiumin perilliset toimituskuntaan nimellä Päivi Mäkirinta.

PS.
Zadie Smithin aiempaan tuotantoon voi tutustua Café Voltairen Imperiumin perilliset -osassa julkaistussa esseessä, jonka on kirjoittanut Johanna Matero.