Päivi Brink kirjoittaa:
Luin tutkija Sara Heinämaan esipuheen Simone de Beauvoirin esseekokoelmaan ”Onko Sade poltettava?” (WSOY 2007), ja sen alku oli hätkähdyttävä. Beauvoirin essee Sadesta pohtii moraalittomaksi moititun Saden arvoa kirjailijana: onko meidän poltettava Saden kirjat vai luettava niitä ymmärtääksemme Saden eettisen ja filosofisen sanoman. Heinämaa aloittaa esipuheensa ”Pitääkö Beauvoir silputa?”:
”Romaanit pinotaan kirjakaupoissa korkeiksi kasoiksi samaan tapaan kuin muropaketit marketissa; runoteokset asetetaan esille yksitellen kuin silkkihuivit ja hansikkaat. Kirjallisuutta kaupataan nykyään käyttöesineenä, eivätkä kustantajat ja kauppiaat löydä tilaa varastoille, joista koko vuoden ja vuosikymmenen voisi tilata klassikoita tai edes myyntitilastojen menestysromaaneja. // Esi-isämme ja -äitimme väittelivät siitä, pitääkö rovioihin viskata pornografiaa vai metafysiikkaa; me siirrämme kaikki niteet yhtä kiihkottomasti silppureihin tai antikvariaatteihin heti uuden kirjasyksyn esitteiden ilmestyessä.”
Kirjan lyhyt ikä kirjakaupassa surettaa meitä kirjojen ystäviä. Tuomitsevatko kirjakaupan lainalaisuudet kirjat roviolle tai silppuriin vanhanaikaisuuden ja epätrendikkyyden vuoksi? Kirjoja kohdellaan kuin muotivaatteita: jos ei mene kaupaksi tällä sesongilla, on turha yrittää myydä enää seuraavalla. Ovatko lukijat todella näin tuulella käypiä, ja pohtivat: ”Ai, tämä kirja on ilmestynyt viime vuonna, en halua maksaa siitä enää koko hintaa.” Miksi painoksen julkaisupäivä on tärkeä? Satoja vuosiakin vanha kirja saa täyden arvon ja vastaavan hintalapun, jos siitä otetaan uusi painos. Kriitikkona olen huomannut, ettei puoli vuotta sitten julkaistuista kirjoista enää oteta helposti kritiikkejä vastaan. Eikö kelpaa vaativille, aikaansa seuraaville lukijoille? Ajatteleeko lukija tosiaan: ”Mitä ne nyt enää kirjoittavat tuosta viime syksynä ilmestyneestä kirjasta?”
Palatakseni Heinämaan ajatukseen: onko niin, että kaikki muu käy kirjallisuudessa nykyään, emmekä halua sensuroida tai polttaa ”vääriä kirjoja”, mutta eilispäivän kirjat, vanhat painokset, joutavat arvottomina roviolle?
Tervetuloa! Virtuaalinen kirjallisuuskahvila Café Voltaire jatkaa Avaimen Café Voltaire -kirjasarjan aloittamaa keskustelua maailman nykykirjallisuuksista. Ota kuppi kuumaa ja istahda pöytään. Café Voltaire on sielua virkistävä kohtaamispaikka, jossa keskustellaan nykyihmisen tilanteesta maailmassa.
Varmasti tämä on trendi kaupallisessa mielessä, mutta henkilökohtaisesti en sitä allekirjoita ja onneksi on olemassa tämä kirjallisuusblogistania, jossa on esillä myös vanhempaa kirjallisuutta. Itse teen paljon löytöjä antikvariaateista ja kirpputoreilta. Juuri eilen löysin paikalliselta kirpputorilta Lauri Viljasen kokoaman teoksen Runoilijan sydän, joka on vuodelta 1942 ;)
VastaaPoistaOn kuitenkin hyvä, että asia nostetaan esille ja tätä kautta jokainen voi kyseenalaistaa omia lukutottumuksiaan.
Hyvä puheenvuoro! Minuakin surettaa "vanhojen" kirjojen kohtalo ja erityisesi se, että vähän vanhempaa kirjallisuutta ei tahdo löytyä enää kirjastoistakaan; jos etsii kirjaa, josta ei ole otettu uusintapainoksia 1960-luvun jälkeen, saa olla kiitollinen jos löytää kirjaston varastosta jonkin yksittäiskappaleen.
VastaaPoistaKyllä vanhoja kirjoja arvostetaan ja suorastaan himoitaan. Mutta merkillistä tämä kirjojen rakastaminen kyllä on: jotkut rakastavat kirjaa pelkkänä esineenä kuten bibliofiilit, jotka ehkä eivät ole lukeneet omistamiaan kirjoja, mutta arvostavat niiden vanhuutta ja rahallista arvoa.
VastaaPoistaTotta kyllä on tuo, että jos haluat ostaa kirjakaupasta jonkun muutaman vuoden vanhan opuksen, sitä etsitään kissojen ja koirien kanssa. Usein ei löydy, harmi, sillä antikvariaatin kuolinpesäkirjat eivät kaikkia innosta. Kirjastot ovat mielestäni nykyään kovasti auttavaisia ja vanha kirja löytyy useimmiten esim. kaukolainana jostain muusta kirjastosta, jos ei omasta löydy.