torstai 19. tammikuuta 2012

Isänmaa ja isä omaelämäkerran ytimessä



Päivi Brink kirjoittaa:

J.M. Coetzeen omaelämäkerrallinen trilogia “Scenes of Provincial Life” koostuu kolmesta kirjasta Boyhood, Youth ja Summertime. Kirjat on suomennettu nimillä Poikavuodet, Nuoruus ja Kesä (Otava). Sarjan ensimmäinen osa ilmestyi jo vuonna 1997, toinen osa vuonna 2002 ja kolmas vasta 2009. Kesä ilmestyi suomeksi viime syksynä. Boyhoodista kirjoitin Café Voltairessa jo 30.11. ja nyt kirjoitan romaaneista Youth ja Summertime. Suomennoksia en ole lukenut.

Trilogia – tai pitäisikö sanoa kolme ensimmäistä osaa Coetzeen omaelämäkerrasta – oli erittäin koukuttavaa luettavaa. Ahmin ne kaikki syksyn aikana. Sarjan päätyttyä ollaan vasta 1970-luvulla, joten voihan olla, että Coetzee kirjoittaa lisää osia sarjaan. Kustantaja päätti kuitenkin julkaista kolme nyt ilmestynyttä osaa yhdessä niteessä, mikä saa ajattelemaan, että sarja on päättynyt.

Youth kertoo kaikkitietävän kertojan äänellä John Coetzeesta parikymppisenä matemaatikkona Lontoossa. Hän haluaa uskoa olevansa runoilija ja on vakuuttunut, että Lontoossa hänen taiteilijuutensa alkaa elää ja kukoistaa. Toisin käy. Hän tukahtuu yksinäisyyteen ja tympeään työhön IBM:llä. Hänen naissuhteensa ovat sattumanvaraisia sähellyksiä, jotka tuovat enemmän ongelmia kuin nautintoa. Coetzee on yksinäinen maahanmuuttaja, joka sulkeutuu itseensä ja omaan hiljaiseen maailmaansa.

Summertimessa hypätään hieman ajassa eteenpäin ja ohimennen vain mainitaan, että Coetzee on ollut jonkin aikaa Yhdysvalloissa ennen paluutaan Etelä-Afrikkaan. Hän asuu isänsä kanssa Kapkaupungin esikaupungissa ja tulee juuri ja juuri toimeen sivutoimisen opettajan palkkioillaan. Romaanin muoto on aiempia osia monimutkaisempi: Coetzee on kuollut ja hänen elämäkertaansa kirjoittaa nuori englantilaismies, joka haastattelee muutamia ihmisiä, jotka tunsivat Coetzeen. Haastateltavat eli eri kertojat suhtautuvat kaikki nuivasti tai alentuvasti kirjailijaan, jonka nuoruudessa he eivät olisi uskoneet hänen koskaan kirjoittavan mitään merkityksellistä.

Lopulta Boyhood on osista vaikuttavin. Coetzeelle lapsuus on aikaa, jolloin persoonallisuus muotoutuu. Tai näin sarjassa käy. Jo lapsena hänen elämänsä kipupiste – suhde Etelä-Afrikkaan ja erityisesti afrikaanerikulttuuriin – saa hänet ihailemaan englantilaisuutta. Nuorena hän tavoittelee unelmaansa kulttuurisesti rikkaasta, luovasta Englannista, mutta ei löydä sitä. Coetzee ymmärtää kolmannen osan aikana, että Etelä-Afrikka on hänessä, eikä hän voi sitä paeta, vaikka haluaisi. Emigranttikirjailija kuvaa liikuttavasti rakkauttaan kotimaahan, ja mahdottomuutta elää maan väkivaltaisen historian kanssa.

Isänmaan rinnalla Coetzee käy läpi suhdetta isäänsä ja tämän afrikaanerisukuun. Lapsuuskuvauksessa ihmetytti hänen isäänsä kohtaan tuntemansa avoin viha ja häpeä. Coetzee ei korjaa ajatuksiaan nykyajan perspektiivistä vaan tuo ne esiin sellaisina kuin hän tuona aikana tunsi ja ajatteli. Youth kuvaa nuoruuden leppymättömyyttä ja halua olla erossa vanhemmista. Summertimessa kaikki on toisin, sillä Coetzee katuu ”julmuuttaan”, kuten hän sitä kutsuu, ja haluaa auttaa isäänsä. Kolmekymppisenä hän tuntee isäänsä kohtaan sääliä. Hän haluaisi elää omaa elämäänsä, mutta kokee olevansa sidottu isäänsä.

”Scenes of Provincial Life” on hienosti kirjoitettu ja säälimätön omakuva miehestä, joka ei kohtaa ketään eikä ymmärrä ketään. Kirjallisuudesta on tuleva hänen tapansa kommunikoida, mutta hän ei ole löytänyt vielä ääntään romaanien tarinan päättyessä. Hänen rakkautensa on monimutkaista, eikä sitä rakkaudeksi heti tunnista. Mutta kirjasarjan luettuani ymmärrän paremmin niitä, jotka ovat muuttaneet pois Etelä-Afrikasta, eivätkä pysty asumaan täällä, vaikka rakastavat kotimaataan. Kirjasarja kuvaa Coetzeeta, mutta ihan yhtä paljon se kertoo Etelä-Afrikasta ja sen kipeästä historiasta. Sen lukeminen oli vaikuttava kokemus juuri nyt, kun olen muuttanut Kapkaupunkiin. Coetzeen muun tuotannon osaksi sarja solahtaa luontevasti, ovathan kommunikoinnin ongelmat ja ihmisten kohtaamisen vaikeus olennaisia teemoja hänen muissakin teoksissaan.

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

VENÄLÄISEN KIRJALLISUUDEN VUOSI 2012

Tomi Huttunen kirjoittaa:

Kaunokirjallisuuden vuosi 2012 näyttää jo nyt komealta, sillä suomennettua venäläistä kirjallisuutta ilmestyy tänä vuonna poikkeuksellisen paljon. Täydellä syyllä voi puhua venäläisen nykykirjallisuuden buumista, jota saattelemaan ilmestyy keväällä Café Voltaire -sarjan neljäs osa: Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta.

Sergei Dovlatov: Meikäläiset. Pitkään kaivattu suomennos, Sergei Dovlatovin (1941–1990) suvun tarina vallankumousajan Vladivostokista 80-luvun New Yorkiin. Suom. Pauli Tapio. Idiootti, maaliskuu.

Sergei Dovlatov: Matkalaukku. Dovlatovin anekdooteista koostuva novellikokoelma. Suom. Pauli Tapio. Idiootti, lokakuu.

Sergei Lukjanenko: Yöpartio. Neliosaisen bestseller-kirjasarjan ensimmäinen osa, sekoitus vampyyritarinaa, fantasiaa ja kauhua. Suom. Arto Konttinen. Into, huhtikuu.

Andrei Volos: Animaattori. Fiktiivinen kuvaus vuonna 2002 tapahtuneesta Moskovan teatterikaappauksesta. Suom. Anton Nikkilä. Bazar, maaliskuu.

Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä. Lolitan sisarteoksena pidetty klassikko. Gummerus, tammikuu.

Aleksandr Solženitsyn: Vankileirien saaristo. Silberfeldt, syyskuu.

Dj Stalingrad: Eksodus. Omaelämäkerrallinen kuvaus 2000-luvun Venäjältä. Keskiössä moskovalainen hc-punkskene. Suom. Veli Itäläinen. Into, huhtikuu.

Mihail Šiškin: Sinun kirjeesi. Pariskunnan kirjeenvaihdosta kehittyy ajan ja todellisuuden ylittävä tarina. Suom. Vappu Orlov. WSOY, elokuu.

Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen. Sisältää Anna Ahmatova -elämäkerturin pienoisromaanit Vajoaminen ja Sofia Petrovna. Suom. Kirsti Era. Into, huhtikuu.

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa. Lesken muistot, perheen kohtalot ja 1900-luvun Venäjän historia peilautuvat moskovalaiskirjailijan proosassa. Suom. Arja Pikkupeura. Siltala, huhtikuu.



Erityisen ilahduttavaa on, että Sergei Dovlatovin proosaa saadaan vihdoin suomeksi. Leningradista Tallinnan kautta New Yorkiin emigroituneen Dovlatovin fiktiiviset anekdootit ovat viime vuosikymmenten hilpeintä venäläistä kerrontaa. Dovlatov oli nobelistirunoilija Joseph Brodskyn läheinen ystävä. Nykyprosaisteista myös Café Voltairen blogissa esiintynyt Andrei Astvatsaturov on Dovlatovin perillisiä. Molempia kirjailijoita julkaisee haminalainen Idiootti. Into-kustannus puolestaan laittaa markkinoille peräti kolme venäläistä teosta. Näistä Sergei Lukjanenkon fantasiaromaanisarja Yöpartio (Notšnoi dozor) on kansainvälinen bestseller, jonka elokuvaversiosta tuli vielä kirjaakin kovempi hitti. Into julkaisee tänä keväänä sarjan ensimmäisen osan. Bazar puolestaan julkaisee Andrei Volosin Animaattorin, joka käsittelee fiktion keinoin pysyvän ajankohtaista teemaa Venäjällä: romaani kuvaa tšetšeenitytön kasvua terroristiksi, historiallisena viitekehyksenä on kymmenen vuoden takainen Moskovan teatterikaappaus. WSOY julkaisee syksyn aluksi Mihail Šiškinin palkitun romaanin Sinun kirjeesi. Šiškin on paljon suitsutettu menestyskirjailija, jota pidetään vahvan venäläisen realistisen kerrontaperinteen uudistajana. Siltala puolestaan jatkaa Suomessakin menestyneen ja kansainvälisesti arvostetun Ljudmila Ulitskajan proosan julkaisemista, nyt vuorossa on Medeia ja hänen lapsensa.

Vuoden merkittävin uudelleenjulkaisu on Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristo, joka palauttanee meillä keskustelun suomettuneisuuteen ja kipeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevään kirjallisuuteen. Sofi Oksasen mielestä Vankileirien saaristo on niitä teoksia, joiden pitää olla jatkuvasti lukijoiden saatavilla, muistutuksena historiallisista tosiasioista. Solženitsynin julkaisee Oksasen Silberfeldt. Tärkeä klassikkojulkaisu on myös Vladimir Nabokovin Naurua pimeässä, joka jatkaa Gummeruksen Nabokov-kertauksia.

Tässäkään tuskin on kaikki venäläinen kirjallisuus, mitä uusi vuosi tuo tullessaan, joten venäläisen kirjallisuuden ystävän kelpaa vuonna 2012. Runoutta toki jää kaipaamaan. Pientä lohtua tuovat Anna Ahmatovasta elämäkertaa kirjoittaneen Lidia Tšukovskajan pienoisromaanit.

-
Tomi Huttunen on Kenen aika? -kirjan toimittaja yhdessä Tintti Klapurin kanssa.

torstai 5. tammikuuta 2012

Sähkökirjan myynti kasvoi Britanniassa huimasti joulun aikaan

Päivi Brink kirjoittaa:

Sähkökirja oli tänä vuonna monen "aineeton" joululahja. Tavarapaljouteen kyllästyneet ihmiset toivoivat joulupukilta esineiden sijaan mieluummin tiedostoja - tai paremminkin lukukokemuksia. Hachette-kustantamo ilmoitti myyneensä Iso-Britanniassa yksin joulupäivänä yli 100 000 sähkökirjaa ja samoin Harper Collins ilmoitti, että he möivät joulun aikaan yli 100 000 sähkökirjaa Britanniassa. Jouluksi haluttiin monenlaista luettavaa dekkareista tietokirjoihin.

http://www.thebookseller.com/news/hachette-reports-blockbuster-christmas-e-books.html