keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Kääntäjän painajainen eli kirjailijan ja lukijan tasaveroisuudesta

Arto Rintala kirjoittaa:

Niin paljon kuin olen pitänytkin Milan Kunderan (s. 1929) romaaneista, hänen mielipiteensä kääntämisestä ovat lyhytnäköisyydessään tyrmääviä. Kunderan vaatimukset kääntäjiä, ammattimaisia tekstin tulkitsijoita, kohtaan nousevat sellaisiin sfääreihin, että voidaan jo kysyä, vastaako mikään minkä amatööritulkitsijana olen ymmärtävinäni, sitä mitä Kundera haluaa niin kiivaasti kirjoistaan luettavan?

En syytä ahdistuksestani suomentajaa vaan kirjailijaa. Kundera pyrkii näköjään harjoittamaan ehdotonta auktoriteettia paitsi tekstinsä välittämisessä hänelle tuntemattomiin kieliin, myös sen tulkinnassa. Kääntäjä on lukija, mutta toisin kuin useimmat, hän on jatkuvasti vastuussa sekä tekijän intentioille että omankieliselleen vastaanottavalle yleisölle, aina parhaan ymmärryksensä mukaan. Tämä vaatii loputonta tasapainoilua ymmärtämisen ja selittämisen välillä, eikä Kunderan komentelusta siinä ainakaan avuksi liene. Esseekokoelmassaan Petetyt testamentit (Les testaments trahis, 1993, suom. Jan Blomstedt) Kundera luettelee nipun sääntöjä, jotka ovat omiaan sementoimaan merkitykset ainakin näennäisesti paikoilleen ja estämään ”liiallisia” tulkinnan mahdollisuuksia. Voiko tällainen edes olla mahdollista, kun kyse on kirjallisuudesta? Ja jos kääntäjä on tulkitsijana näin kahlittu, mitä Kundera sitten ajattelee lukijoistaan?

Onhan näitä muuallakin kuultu; ”täsmälleen” alkutekstiä vastaavat virkerakenteet ja välimerkittäminen, synonyymien pannaan julistaminen... Pitkän päälle se vain on yksinkertaisesti mahdotonta, ja on varsin outoa että sitä pitää vielä erikseen selittää. Ei ole tarpeen mennä keskusteluihin mistään saarikoskelaisesta suomentamisesta, sillä liukumaa tapahtuu jo hyvin vaatimattomalla tasolla ja sitä Kundera tuntuu kammoavan.

Jokainen kääntäjä ymmärtää, että kielijärjestelmät (edes yksityiset) eivät vastaa täydellisesti ja jäännöksettömästi toisiaan kuten suureet = -merkin oikealla ja vasemmalla puolella. Itse asiassa se on eräs ensimmäisistä asioista, jotka jo pikkulapsi oppii saadessaan kiinni äidinkielestään; ajatus siitä, että opittu sana tarkoittaisi kaikkine mahdollisine vivahteineen ja mielleyhtymineen samaa vauvalle itselleen ja vanhemmalle, on pakostakin hylättävä jo kehityksen alkuvuosina atavistisena fantasiana. Meille jää ainoastaan likimääräisyys ja toive toisen ihmisen tavoittamisesta; henkilö, joka kykenee tähän suhteellisen hyvin kielen avulla, saattaa usein päätyä juuri kirjailijaksi.

Milan Kundera ei huomaa, ettei koko maailma puhu ”hänen” kieltään, vaikka hän on itsekin kirjoituskieltä vaihdettuaan tuottanut selvästi aiempaa vaatimattomampia teoksia. Sen luulisi herättävän ajatuksia puhtaiden siirtymien mahdollisuuksista eri kielijärjestelmien välillä - ja Kunderan omasta kyvystä mestaroida äidinkielensä ulkopuolella.

Vaikuttaa siltä, että Kundera on Testamentteja kirjoittaessaan kriisiytynyt pahan kerran, kenties saatuaan kuulla tuotannostaan liian pitkälle meneviä tulkintoja. Siitä huolimatta koen hänen menneen liian pitkälle kieltäessään käytännössä kirjallisuudelta sen kollektiivisen luonteen. Ainakin omasta mielestäni kirjallisuus on ja tulee aina olemaankin lukuisten ihmisten keskenään rakentama, jatkuva prosessi. Siihen ei luojan kiitos mahdu mitään 1800-lukulaisten määritelmien erehtymättömiä goetheaanisia neroja, joiden papereihin jättämät kahvitahratkin on toistettava uskollisesti.

Usein on sanottu, että romaani – taidemuoto jota Kundera itse on syvällisesti ja laajasti pohtinut – on epäonnistumisen taidetta. Tämä voidaan käsittää myös niin, että siinä missä kirjailija on pakotettu instrumenttinsa epätarkkuuden vuoksi aina jossain määrin epäonnistumaan, lukija kerää levinneet palikat ja rakentaa niistä oman taideteoksensa. Vasta silloin teos alkaa elää, vaikka kirjoittaja joutuukin palkakseen sietämään ikuista vaaran mahdollisuutta: liiallista väärintulkintaa.

Tulkinnan tiellä meillä ei ole suuntaviittoinamme muuta kuin historiallinen ja kulttuurillinen taustatieto teoksen ympäriltä ja se paljon puhuttu ”maalaisjärki”, joka ainakin toivon mukaan estää useimpia tulkitsemasta esimerkiksi José Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumia (1991) 'syvästi uskonnollisena teoksena', kuten eräs lukeneesta menevä, lahkonsa silmälasit päähän sementoinut ja Keltaisen Kirjaston auktoriteettia kumartava henkilö kerran minulle esitti.

Joskus taustatieto tai maalaisjärkikään ei riitä. Loisteliaimpia esimerkkejä tästä lienee miljoonia ihmisiä puhutellut Franz Kafka, jonka vaikuttimet ja intentiot ovat jälkipolville suurelta osin täysin tuntemattomat – mutta tässä tapauksessa nimenomaan tuosta mysteeristä on osaltaan tullut se käyttövoima, jonka avulla Kafkan teokset elävät ja voivat hyvin vuosikymmenestä toiseen.

Kundera itse kirjoittaa Testamenteissaan Kafkasta laveasti ja pitkään, yrittäen oikeuttaa kirjailijan diktatorista valtaa yli tulkitsijoiden – hän muun muassa valittaa, miten kustantajat ovat tuhonneet Kafkan ominaislaadun, koska hänen teoksiaan ei koskaan ole painettu kapitaaleilla. Tällaisen toiveen Kafka on Kunderan mukaan joskus heittänyt ilmaan. (Emme tosin tunne lausahduksen kontekstia.) Toisaalta Kundera puolustelee Kafkan teosten julkaisua vaikka se olikin vastoin hänen viimeistä toivomustaan. Ehkäpä Kafkan aikoma taideteos olikin täydellinen unohdus ja tyhjyys, kukapa tietää? Yhden miehen taideteoksen sijaan saimme kuitenkin uuden tavan ymmärtää maailmaa, ja pakostakin se tuntuu arvokkaammalta.

Mitä tulee Kunderaan, en kiistä postmodernistien tavoin kirjailijan oikeuksia tekstiinsä ja oikeutta vaikuttaa sen tulkintoihin, mutta en myöskään hyväksy tekijän pakkoneuroottisen rigidisti harjoittamaa ”yksinoikeutta” teokseensa, sillä silloin sillä ei oikeastaan ole enää arvoa kenellekään muulle. Tämän toivoisi Kunderankin ymmärtävän.

Arto Rintala on kääntäjä, joka on suomentanut muun muassa Cervantesia.

15 kommenttia:

  1. Kiitos tästä, Arto. Laajentaisin tämän saman ajatuksen kirjallisuudentutkimukseen. Itse tutkin pääasiassa 1930-luvun kirjallisuutta, ja olen monesti ollut tyytyväinen siitä että kirjailijat ovat jo kuolleet, eivätkä kritisoi heidän kirjoistaan tehtyjä analyysejä. Kääntäjien ja tutkijoiden pitäisi pystyä erottamaan kirjailijan teokset hänen haastatteluissa ja muualla antamista kommenteistaan. Tietysti on kiinnostava kuulla, mitä kirjailija sanoo ja minkälaisia konteksteja hän itse teoksilleen mieltää, mutta uskon, ettei hän itse ole tekstiensä suhteen sen asiantuntevampi kuin muutkaan lukijat.

    Pikku huomautus: aina Kunderan ranskankielisiä romaaneja morkataan, mutta minusta Kiireettömyys on upea pikku taideteos! Uskon, että se kirjan teeman mukaisesti kestää myös aikaa.

    VastaaPoista
  2. Jatkan vielä, että eri aikoina kirjoja tulkitaan eri tavoin, eikä tulkintaa voi jähmettää kirjailijan ajan mukaiseksi. Sekin on toki kiinnostavaa, miten teosta tulkittiin vaikkapa 1700-luvulla tai 1930-luvulla tai 1980-luvulla, mutta jokainen aika nostaa eri teemoja esiin.

    VastaaPoista
  3. Olen lukenut useita Milan Kunderan kirjoja, mutta en ollut lainkaan tietoinen tuosta hänen vaatimuksestaan. Aika älyttömälle tosiaan kuulostaa näin kääntäjän näkökulmasta.

    VastaaPoista
  4. Borges (jolle muuten nostan hattua) väitti, että teos on ymmärrettävä suunnilleen yhden sukupolven ajan yhden kielen ja yhden kulttuuripiirin sisällä. Aika lohdutonta, sanon ma. Jos tuo pitäisi paikkaansa, voisitte heittää Shakespearenne ym. roskiin.

    VastaaPoista
  5. Ah, sehän olisi kurjaa. Yksi hyvän kirjallisuuden parhaista puolista on sen kyky ylittää kirjailijan oman ajan rajat ja tavoittaa lukijoita eri aikoina!

    VastaaPoista
  6. Tuota kirjoitusta ohjailee aika selkeästi sekin, että olen lähinnä juuri vanhan kirjallisuuden suomentaja. Kunderan vaatimusten mukainen käännös saattaisi puolustaa paikkaansa muutaman vuosikymmenen, mutta lopulta se alkaisi näyttää auttamattomasti alkutekstiä vanhentuneemmalta ja sitten vaadittaisiin sen ajan näkökulmasta tehty käännös palauttamaan tekstille sen tuoreus, niin sanoakseni.

    Sanoin "saattaisi", koska eihän hän tosiaan ota juurikaan huomioon esimerkiksi jo samassa ajassa vaikuttavien eri kulttuuripiirien vaatimuksia, jotka tulevat väistämättä eteen kun teksti on tehtävä mahdollisimman samalla tavoin välittömästi ymmärrettäväksi kuin se on originaalin lukijoille.

    Mutkikas aihe, jos mikä.

    VastaaPoista
  7. "Se on vähän sama juttu kuin tanssissa: hyvä tanssipari on todella tärkeä. Kun kaikki loksahtaa kohdalleen, myös kirjailijan ja kääntäjän roolit kohtaavat kuin tanssi!” - kääntäjä Janina Orlov täällä:

    http://www.finlit.fi/fili/frankfurt2014/2012/06/kaantajakohtaaminen-kaytavalla-janina-orlov/

    VastaaPoista
  8. Itsekin voisin hyvin allekirjoittaa melkein jokaisen Arto Rintalan ajatuksen kääntämisestä, mutta jonkinlaisia ihmetyksenaiheita minulle hänen kirjoituksestaan kuitenkin jäi. Onko Kundera tosiaan noin paha? Mistä oikein on kyse? Kirjoitus oli poleeminen eikä sellaisena tietenkään tarvitse mitään lainauksia ja noottiapparaattia, mutta joissain kohdissa jäin kyllä kaipaamaan Kunderan omia sanoja väitteiden tueksi. - Onko Kundera tässä ankaruudessaan johdonmukainen? Hänhän on kirjoittanut erilaisia teoksia - romaaneja, esseitä - eri aikoina ja eri kulttuureissa, mutta voihan se hyvin olla, että asiaa analysoitaessa tällainen "totuus" Kunderasta paljastuu. Mene ja tiedä. - Itse en pidä ollenkaan niistä ranskalaiskauden heppoisista jutuista. Petetyt testamentit on ihan eri luokkaa.

    VastaaPoista
  9. Pienessä tilassa on vaikea esittää lainauksia, koska oman tekstin tila vähenee silloin aika radikaalisti - enimmiltään ajatukseni tulevat juuri "Petettyjen testamenttien" lukemisesta. Vaikka kääntämistä koskevat mielipiteet teoksessa ovatkin usein karmaisevia, teoksessa on paljon hyvää ja mielenkiintoista - ajattelin sitäkin, että tämäntyyppinen teksti ilman lainauksia herättää mielenkiinnon tarttua itse teokseen!

    Kunderan pohdinnot risteävät "Testamenteissa" usein myös musikkiin - sävellyksen ja esityksen väliseen suhteeseen, ja tässä mielessähän hän usein kaivaa esiin varsin äärimmäisiä esimerkkejä, kuten Leoš Janáčekin esitysuran alkuvaiheet jolloin hänen teoksiaan muuteltiin kieltämättä varsin mielivaltaisesti.

    Pohjimmiltaan kysymys Kunderan johdonmukaisuudesta on kuitenkin mielenkiintoinen - esimerkiksi "Romaanin taiteessa" ja vastaavissa kirjoituksissa Kundera suoraan sanottuna muokkaa romaanin historian oman työnsä "ennakkotapauksiksi" täysin omavaltaisesta näkökulmasta, piittaamatta paljoakaan historiallisista konteksteista yms. Voisi sanoa, että tässä suhteessa Kundera ei paljonkaan kunnioita toisten, aikaisempien romaanikirjailijoiden intentioita, koska hän ei juurikaan vaivaudu pohtimaan niitä syvemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta on tuo mitä sanot Kunderan tavasta kirjoittaa Romaanin taiteessa (ja kyllä myös Petetyissä testamenteissa), siis että hän kirjoittaa itselleen sopivan romaanin historian. Minusta se on juuri kiinnostavaa hänen kirjassaan, että hän kirjoittaa omasta näkökulmastaan eikä pyri mihinkään objektiiviseen esitykseen. Eihän hän teekään kirjallisuudentutkimusta, vaan kirjoittaa vapaasti eurooppalaiseen tyyliin esseemuotoisen teoksen joka käsittelee eurooppalaisen romaanin kehittymistä ja eurooppalaista arvomaailmaa siten kuin se ilmenee romaaneissa.

      Poista
  10. Niin no, romaani on eurooppalainen taidemuoto (kuten esseekin), joten useimmiten kaikki pohdinta romaanista käsittelee yleensä myös sitä miten eurooppalainen/eurooppalaislähtöinen arvomaailma siinä ilmenee.

    Siitä huolimatta pitäisi pyrkiä (jopa itselleen esihistoriaa kirjoittaessa) myös kunnioittamaan historiallista faktaa edes siinä määrin, ettei esitä teoksille täysin anakronistisia tms. tulkintoja. Pohtia saa, mutta missä kulkee "vapaamuotoisesti kirjoittavan" ja "tietämättömän" raja?

    VastaaPoista
  11. Olemme taitaneet jo eksyä alkuperäisestä aiheestasi, mutta jatkaakseni tuota edellistä... Niin, missä kulkee vapaamuotoisesti kirjoittavan ja tietämättömän raja? Minulle ei ole Kunderan kohdalla tämä kysymys koskaan tullut mieleen. Ennemminkin olen aina pitänyt häntä sellaisena kirjallisena provokaattorina jolla on vahvoja tulkintoja ja vahvoja omia näkemyksiä ja joka ei emmi tuoda näitä näkemyksiään esille. Tämä on mielestäni yksi harmaan aspekti tässä vapaamuotoisen ja tietämättömyyden mustavalko-akselilla: vahva oma näkemys, halu osallistua keskusteluun ja herättää keskustelua. Kuka ikinä olisi viitsinyt lukea Kunderan romaanihistoriaa käsitteleviä kirjoja (siis meitä kirjallisuudentutkijoita lukuun ottamatta), jos hän olisi kirjoittanut tasapaksua ja maltillista, kaiken huomioon ottavaa prosaa. Siksihän yliopistollakin Kunderan Romaanin taidetta tentitään - että sitä kautta pääsee mukaan keskustelemaan. Hertelin Literaturens historia ei ole ikinä opiskelijoiden keskuudessa herättänyt oikein mitään.

    VastaaPoista
  12. Onhan tämä puhtaasti makuasia, ja menee tosiaan aiheesta jo vähän sivuun. Minusta asioita todella syvästi tutkiva proosa on kuitenkin parhaimmillaan kiehtovaa ja laajoja näköaloja avaavaa; huomattavasti kiehtovampaa kuin puhdas provosointi, joka kuitenkin viime kädessä linkittyy vain provokaattoriin itseensä.

    Mutta tosiaan, omissa kommenteissani tästä puolesta painaa kovasti juuri henkilökohtainen kiinnostus vanhempaan kirjallisuuteen. Ja mielipiteitähän ne vain ovat :) Ymmärrän kyllä keskustelun herättämisen tarpeen, ei siinä mitään - hyvin sentapaista lähtökohdista tuon alkunperäisen tekstinkin kirjoitin.

    Kääntämistä ylipäätään pohditaan uskomattoman vähän (ainakin mitä itse olen huomannut). Vaikuttaa usein siltä, että se halutaan lakaista kirjallisuuskeskusteluissa sivuun jonkinlaisena nimettömien automaattien suorittamana "välttämättömänä pahana" ja minua ihmetyttää kyllä suuresti tällainen asenne. Kunderan jyrkkien, mutta ainakin kääntämisprosessin huomioonottavien mielipiteiden pohdinta on yksi hyvä keino herättää enemmän keskustelua kääntämisestä yleensäkin.

    VastaaPoista
  13. Kirjoitan kirjakritiikkejä nimenomaan käännöskirjallisuudesta, ja olen miettinyt tuota suoemnnoksen kommentointia paljon. Ensinnäkin se on vaikeaa useimmiten siksi, etten ole lukenut alkuteosta, enkä siis voi verrata sitä käännökseen. Usein kommentoin käännöksen kielen sujuvuutta tai kömpelyyttä, ja sitä, kuulostaako se suomelta vai liian suoralta käännökseltä. Sanomalehtikritiikin pituus lyhenee lyhenemistään, eikä siinä sii ole paljoa tilaakaan kommentoida käännöstä. Jos käännetään vanhaa kirjallisuutta 1. tai 2. kertaa, huomio kiinnittyy tavallista enemmän siihen, että teos on saatu suomeksi, mutta uuden kirjallisuuden kohdalla hehkutan tai haukun ensisijaisesti lukukokemusta. Siinä käännös usein unohtuu, ikävä kyllä. Käännöskirjallisuuden kohdalla käännös on kuitenkin aivan olennainen osa teosta ja huomion arvoinen.

    VastaaPoista
  14. Mielenkiintoinen keskustelu, johon vaatimaton kommenttini siltä osin kuin että, jos Kunderan antamana esimerkkinä Kafkasta on tuoda esiin nimenomaan Kafkan kohdalla konkretisoitunut, olennainen yksilön oma ja aina erityislaatuinen suhde kieleen, jota mielestäni voidaan pitää vaatimuksena arvioitaessa kirjallisuutta, niin vaatimuksen mieli tulee ehkä selvemmäksi merkityksen arvon tarkoituksessa.

    Tulkinnasta puuttuu sitä myötä aina myös tekijän 'leima' tai kädenjälki tai ääni - miksi ikinä haluammeakaan ainutlaatuista kielen käyttöä, tässä tapauksessa romaanin tuottamisen kohdalla, jos nyt ei ihan määritellä niin ainakin tunnistamiseksi ottaa huomioon.

    Ajattelen oman kokemukseni pohjalta, että uskottava tulkinta syntyy kääntämisen yhteydessä epistemologian varaan siten, että kun tulkitsijalla on oma, erityinen suhde kieleensä ja siten sen arvottamiseen merkityksenantoprosessina, käännöksen sanat löytyvät kääntäjän kokemusmaailman kautta assosiatiivisina vastineina, mitä lähemmäksi alkuperäistä ei käsittääkseni käännöstä voi synnyttää.

    Tuskin meistäkään kukaan mielellään näkisi itseään esitettävän vastoin tarkoitusperiään, niin monimutkaisia kuin ne saattavatkin kielen ja kirjallisuuden sisällä olla. - En kyseistä teosta ole lukenut, mutta kyllä paljon Kunderan aiempaa tuotantoa nimenomaan käännettynä,
    joten olisikohan hänellä ollut jokin kirjallisuuden ohella tärkeä kieleen liittyvä aspekti mielessään moista vaatimusta esittäessään? Kuka tietää?

    VastaaPoista