Yannick Haenel: Jan Karski

Päivi Brink kirjoittaa:

Ranskalaisen antisemitismin pitkä historia on vasta viime aikoina noussut tarkasteluun kirjallisuudessa, ja ranskalaisia on vaadittu vastuuseen 70 000 keskitysleireille luovutetun juutalaisen kohtalosta. Saksassa juutalaisten kansanmurha eli holokausti ja sen aiheuttama syyllisyys ovat keskeisiä nykykirjallisuudessa toistuvia teemoja.

Ranskalaisen Yannick Haenelin (s. 1967) romaani kertoo puolalaisesta kristitystä miehestä nimeltä Jan Karski, joka yritti pysäyttää juutalaisten kansanmurhan vuosina 1942–45 kertomalla liittoutuneiden johtajille, mitä juutalaisille oli Puolassa tapahtumassa. Kukaan ei ollut kiinnostunut hänen viestistään, eikä yrittänyt toden teolla pysäyttää kansanmurhaa.

Romaani koostuu kolmesta luvusta. Ensimmäinen osa kuvaa, miten Jan Karski antaa todistuksensa Claude Lanzmannin dokumenttielokuvassa Shoah. Toinen osa on tiivistelmä Karskin kirjoittamasta kirjasta, joka ilmestyi vuonna 1944 Yhdysvalloissa (Karskin uudessa kotimaassa) nimellä Story of a Secret State. Kirjassaan Karski kertoo kokemuksistaan vastarintamiehenä natsien miehittämässä Puolassa, vankina ja kidutettavana natsien käsissä ja siitä, mitä hän näki käydessään Izbica Lubelskan keskitysleirissä ja Varsovan getossa. Romaanin kolmas osa on fiktiivinen kertomus siitä, miltä Karskista tuntui ja miten hän koki sodan jälkeiset tapahtumat.

”Jan Karski” on raskas lukukokemus, mutta muuta en odottanutkaan. Sitä ennen luin Antero Holmilan kattavan tietokirjan ”Holokausti” ja Primo Levin omakohtaisiin kokemuksiin perustuvan teoksen ”Tällainenko on ihminen”. Nämä kolme kirjaa luettuani keskeiseksi kysymykseksi nousevat vanhat tutut: Kenellä on oikeus kirjoittaa juutalaisten kansanmurhasta? Kenen tai keiden tulisi kantaa siitä syyllisyyttä, ja mitä hyötyä siitä on?

Primo Levin kirja kuvaa väkivaltaa vähän ja korostaa vähäeleisesti pahuuden arkisuutta: kylmää, nälkää, sairauksia ja järjettömän järjestelmän tuomaa ihmisarvon häviämistä. Haenelin romaani sen sijaan tuntuu varovaisesti pyytävän lupaa kertoa uudelleen Karskin tarinan, toistaen myös väkivaltakohtaukset. Haenel ei heittäydy mielikuvituksen vietäväksi vaan pitäytyy toistamaan tiiviisti, mitä hänen lähteensä hänelle kertovat ja näyttävät. Romaani jatkaa Karskin omaa tehtävää: kertoo, mitä Karski näki ja vaatii liittoutuneita osallistumaan vastuuseen kansanmurhasta. Romaanin muoto osoittaa, että Haenel ei uskalla kajota holokaustiin mielikuvituksella, ei usko kuvittelun voivan kertoa mitään merkityksellistä. Mutta yhdistämällä faktaa ja fiktiota romaani tuo Karskin unohduksiin jääneen tarinan uudelleen lukijoiden ulottuville.

Romaani osoittaa sormella: syyllisiä eivät ole vain saksalaiset vaan myös muut, jotka antoivat kansanmurhan tapahtua. Karski kertoi juutalaisten kauheasta kohtalosta presidentti Rooseveltille, joka haukotteli kuunnellessaan Karskia. Hän kertoi englantilaisille, jotka eivät halunneet uskoa. Venäläiset Karskin mukaan suorastaan jatkoivat keskitysleirien toimintaa sullomalla ne täyteen omia poliittisia vankejaan valloitettuaan Puolan. Liittoutuneet eivät halunneet sotkea omia sotasuunnitelmiaan pelastaakseen juutalaisia keskitysleireiltä. Haenel kirjoittaa:

”Mutta natsien syyllisyys ei tee Euroopasta syytöntä, se ei tee Amerikasta syytöntä. Nürnbergin oikeudenkäynti ei ainoastaan osoittanut natsien syyllisyyttä, sen tehtävä oli myös tehdä liittoutuneista syyttömiä.”

Haenel tuntuu ajattelevan Karskin tapaan, että on tekopyhää syyttää vain natseja, kun koko Eurooppa vain katseli vierestä, mitä tapahtui. Hän jatkaa:

”Sillä Euroopan juutalaisten kansanmurha ei ole rikos ihmiskuntaa vastaan, se on ihmiskunnan tekemä rikos – eikä ihmiskuntaa enää tämän jälkeen voi yhdistää mihinkään, mitä voitaisiin kutsua inhimillisyydeksi.”

Miksi holokaustin muistaminen on tärkeää? Miksi syyllisyydestä on edelleen puhuttava? Nähdäkseni juuri siksi, että vain muistamalla voimme estää tulevat kansanmurhat. Nykyään, kun Euroopassa puhutaan muka viattomasti ”romanikysymyksestä”, muistaminen on entistäkin tärkeämpää. Kun ihmistä ei nähdä enää ihmisenä vaan jonkinlaisena syöpäläisenä (kuten natsit näkivät juutalaiset), kaikki voi toistua uudelleen. Syyllisiä eivät ole muut, vaan juuri sinä tai minä voimme syyllistyä väkivaltaan tai seuraamaan sitä vierestä passiivisina.

Yannick Haenel: Jan Karski. Suom. Kirsi Kinnunen. Like 2010.