Päivi Brink kirjoittaa:
Lähden lomamatkalle ja sitten kohti uutta kotimaatani Etelä-Afrikkaa! Vedän piuhat irti ja kirjaudun blogiin seuraavan kerran heinäkuun puolivälin jälkeen. Sitä ennen voitte lähettää blogitekstejä Päivi Kososelle paivi.kosonen@ajatusmatka.fi. Päivikään ei varmaan ihan joka päivä lue postiaan, mutta elokuussa alkaa taas tapahtua enemmän. Kirjoittelen sitten lomalla lukemistani kirjoistakin. Oikein nautinnollista kesää kaikille!
Tervetuloa! Virtuaalinen kirjallisuuskahvila Café Voltaire jatkaa Avaimen Café Voltaire -kirjasarjan aloittamaa keskustelua maailman nykykirjallisuuksista. Ota kuppi kuumaa ja istahda pöytään. Café Voltaire on sielua virkistävä kohtaamispaikka, jossa keskustellaan nykyihmisen tilanteesta maailmassa.
sunnuntai 26. kesäkuuta 2011
torstai 23. kesäkuuta 2011
Leinoa juhannukseen!
Päivi Brink siteeraa:
Juhannus
Minä avaan syömeni selälleen
ja annan päivän paistaa,
minä tahdon kylpeä joka veen
ja joka marjan maistaa.
Minun mielessäni on juhannus
ja juhla ja mittumaari,
ja jos minä illoin itkenkin,
niin siellä on sateenkaari.
Eino Leino
Juhannus
Minä avaan syömeni selälleen
ja annan päivän paistaa,
minä tahdon kylpeä joka veen
ja joka marjan maistaa.
Minun mielessäni on juhannus
ja juhla ja mittumaari,
ja jos minä illoin itkenkin,
niin siellä on sateenkaari.
Eino Leino
tiistai 21. kesäkuuta 2011
Babuškat ja historiallinen muisti
Tintti Klapuri kirjoittaa:
Ajan kokemiseen liittyvät kysymykset ovat olleet modernin venäläisen kirjallisuuden keskiössä ab ovo – osapuilleen Puškinista lähtien siis. Myös venäläinen nykykirjallisuus pohtii ihmisen suhdetta menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen, mikä ei olekaan lainkaan hämmästyttävää, kun ajatellaan minkälaisia historiallisia muutoksia maassa on viime vuosikymmeninä tapahtunut.
Eräs venäläisen nykyproosan keskeisiä trendejä on jo 1980-luvulla alkanut lähihistorian tulkinta ja sen uudelleenkirjoittaminen aiemmin vaietuista näkökulmista. Yksi historian uudelleenkirjoittajista on pietarilainen Jelena Tšižova (s. 1957), joka tarkastelee romaaneissaan neuvostoaikaa ja myös uutta Venäjää korostuneesti naisen näkökulmasta.
Tšižovan Venäjän Bookerilla vuonna 2009 palkittu, toistaiseksi suomentamaton Vremja ženštšin (”Naisten aika”) tarjoaa lukijalle vaihtoehtoisen näkökulman sodanjälkeisen Neuvostoliiton historiaan. Venäjällä teosta on nimitetty myös pitkäksi kertomukseksi (povest) mutta Suomessa 193-sivuisen tekstin luontevaksi määreeksi sopii paremmin romaani.
Tšižova on haastattelussa maininnut jo pitkään pohtineensa, miksi Venäjällä ei ole historiallista muistia. Yhdeksi syyksi hän tarjoaa 1900-luvun Neuvostoliiton traagisia tapahtumia, sisällissotaa ja molempia maailmansotia, joista jälkimmäisessä kuoli tunnetusti valtava määrä juuri venäläissotilaita. Nekin miehet, jotka selvisivät sodasta, eivät suostuneet puhumaan kokemuksistaan ja välittämään tietoa seuraavalle sukupolvelle, kertoo Tšižova viitaten oman isänsä vaikenemiseen. Kokemusten välittäminen onkin jäänyt naisten tehtäväksi, hän toteaa.
Tšižovan pääasiassa 1960-luvun alkuun sijoittuvassa teoksessa historiallista muistia välittäviä miehiä ei totta tosiaan juuri näy: he ovat kuolleet Stalinin puhdistuksissa tai vammautuneet sodassa, traumatisoituneet ja alkoholisoituneet. Naisten elämään miehet osallistuvat pääasiassa siittämällä lapsia puolivahingossa.
Miesten esittäminen marginalisoituina on kiinnostavaa historialliselta kannalta, olihan Neuvostoliitto kokonaisuudessaan varsin miehinen projekti: sen määränpäänä oli sosialistinen tulevaisuus, jota kohti ajateltiin edettävän luonnon ja ihmisen teknologisen hallitsemisen avulla, rajattoman kehitysoptimismin uskossa. Tässä mielessä Neuvostoliitto edusti eräänlaista modernin projektin maskuliinista äärimmäisyyttä.
Tšižovan romaanin naisten aika sen sijaan on jotakin aivan muuta: se on selviytymistä päivästä toiseen työnteon, ruoan jonottamisen, lastenhoidon ja selvitymisen kannalta elintärkeiden ihmissuhteiden vaalimisen täyttämässä arjessa. Ennen muuta naisten aika on kuitenkin kaiken elämän raskauden keskellä historiallisen muistin välittämistä sukupolvelta toiselle – tai oikeastaan kolmannelle.
Romaanin keskiössä on nimittäin kolme babuškaa ja näiden kasvattama Sofja-tyttö. Sofja on mykkä, tai niin ainakin luullaan, mutta hän ajattelee paljon ja kommunikoi ajatuksensa mummoille piirtämällä. Sofjaa ei huostaanoton pelossa viedä kouluun vaan kasvatetaan kotona mummojen hoivassa, ja niinpä tyttö varttuu kuunnellen sodan kokeneen sukupolven Leningradin piirityksen aikaisia muistoja.
Sofjan puhumattomuus nousee romaanissa keskeiseksi ja monimerkityksiseksi symboliksi. Yhtäältä se kuvaa neuvostoaikana välttämätöntä taitoa, kykyä vaieta vaikeista aiheista. Tšižova heijastaa naisten elämää varjostavan vaikenemisen myös kerronnalliselle tasolle: romaanin kerronta etenee välillä raivostuttavankin fragmentaarisesti ja aukkoisesti, kun kaikkea ei yksinkertaisesti voida sanoa. Toisaalta vaikeneminen ja puhumattomuus viittaa myös Sofjan ja romaanin muiden marginaalissa elävien naisten vähäisiin vaikuttamisen mahdollisuuksiin vain päällisin puolin tasa-arvoisessa yhteiskunnassa.
Loppujen lopuksi mykkyys kuitenkin myös voimauttaa: juuri puhumattomuus takaa Sofjalle oman, yksityisen tilan, josta yhteisasuntojen Neuvostoliitossa oli aina pulaa. Ahdistavasta aiheestaan huolimatta Tšižovan taskukokoinen venäläisten naisten arjen kulttuurihistoria onkin täynnä lämpöä, elämää ja toiveikkuutta – sekä sukupolvittain kertyvää elämänviisautta, johon Sofjan kreikkalaisperäinen nimikin viittaa.
************************************************************************
Tintti Klapuri on oululaissyntyinen kirjallisuudentutkija, joka viimeistelee väitöskirjaansa Tšehovista Turun yliopistossa. Hän toimittaa parhaillaan Café Voltaire -sarjan neljättä osaa Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta yhdessä Tomi Huttusen kanssa. Venäläisiä nykykirjailijoita ajan ja historian kokemisen näkökulmasta esittelevä Kenen aika ilmestyy keväällä 2012.
Ajan kokemiseen liittyvät kysymykset ovat olleet modernin venäläisen kirjallisuuden keskiössä ab ovo – osapuilleen Puškinista lähtien siis. Myös venäläinen nykykirjallisuus pohtii ihmisen suhdetta menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen, mikä ei olekaan lainkaan hämmästyttävää, kun ajatellaan minkälaisia historiallisia muutoksia maassa on viime vuosikymmeninä tapahtunut.
Eräs venäläisen nykyproosan keskeisiä trendejä on jo 1980-luvulla alkanut lähihistorian tulkinta ja sen uudelleenkirjoittaminen aiemmin vaietuista näkökulmista. Yksi historian uudelleenkirjoittajista on pietarilainen Jelena Tšižova (s. 1957), joka tarkastelee romaaneissaan neuvostoaikaa ja myös uutta Venäjää korostuneesti naisen näkökulmasta.
Tšižovan Venäjän Bookerilla vuonna 2009 palkittu, toistaiseksi suomentamaton Vremja ženštšin (”Naisten aika”) tarjoaa lukijalle vaihtoehtoisen näkökulman sodanjälkeisen Neuvostoliiton historiaan. Venäjällä teosta on nimitetty myös pitkäksi kertomukseksi (povest) mutta Suomessa 193-sivuisen tekstin luontevaksi määreeksi sopii paremmin romaani.
Tšižova on haastattelussa maininnut jo pitkään pohtineensa, miksi Venäjällä ei ole historiallista muistia. Yhdeksi syyksi hän tarjoaa 1900-luvun Neuvostoliiton traagisia tapahtumia, sisällissotaa ja molempia maailmansotia, joista jälkimmäisessä kuoli tunnetusti valtava määrä juuri venäläissotilaita. Nekin miehet, jotka selvisivät sodasta, eivät suostuneet puhumaan kokemuksistaan ja välittämään tietoa seuraavalle sukupolvelle, kertoo Tšižova viitaten oman isänsä vaikenemiseen. Kokemusten välittäminen onkin jäänyt naisten tehtäväksi, hän toteaa.
Tšižovan pääasiassa 1960-luvun alkuun sijoittuvassa teoksessa historiallista muistia välittäviä miehiä ei totta tosiaan juuri näy: he ovat kuolleet Stalinin puhdistuksissa tai vammautuneet sodassa, traumatisoituneet ja alkoholisoituneet. Naisten elämään miehet osallistuvat pääasiassa siittämällä lapsia puolivahingossa.
Miesten esittäminen marginalisoituina on kiinnostavaa historialliselta kannalta, olihan Neuvostoliitto kokonaisuudessaan varsin miehinen projekti: sen määränpäänä oli sosialistinen tulevaisuus, jota kohti ajateltiin edettävän luonnon ja ihmisen teknologisen hallitsemisen avulla, rajattoman kehitysoptimismin uskossa. Tässä mielessä Neuvostoliitto edusti eräänlaista modernin projektin maskuliinista äärimmäisyyttä.
Tšižovan romaanin naisten aika sen sijaan on jotakin aivan muuta: se on selviytymistä päivästä toiseen työnteon, ruoan jonottamisen, lastenhoidon ja selvitymisen kannalta elintärkeiden ihmissuhteiden vaalimisen täyttämässä arjessa. Ennen muuta naisten aika on kuitenkin kaiken elämän raskauden keskellä historiallisen muistin välittämistä sukupolvelta toiselle – tai oikeastaan kolmannelle.
Romaanin keskiössä on nimittäin kolme babuškaa ja näiden kasvattama Sofja-tyttö. Sofja on mykkä, tai niin ainakin luullaan, mutta hän ajattelee paljon ja kommunikoi ajatuksensa mummoille piirtämällä. Sofjaa ei huostaanoton pelossa viedä kouluun vaan kasvatetaan kotona mummojen hoivassa, ja niinpä tyttö varttuu kuunnellen sodan kokeneen sukupolven Leningradin piirityksen aikaisia muistoja.
Sofjan puhumattomuus nousee romaanissa keskeiseksi ja monimerkityksiseksi symboliksi. Yhtäältä se kuvaa neuvostoaikana välttämätöntä taitoa, kykyä vaieta vaikeista aiheista. Tšižova heijastaa naisten elämää varjostavan vaikenemisen myös kerronnalliselle tasolle: romaanin kerronta etenee välillä raivostuttavankin fragmentaarisesti ja aukkoisesti, kun kaikkea ei yksinkertaisesti voida sanoa. Toisaalta vaikeneminen ja puhumattomuus viittaa myös Sofjan ja romaanin muiden marginaalissa elävien naisten vähäisiin vaikuttamisen mahdollisuuksiin vain päällisin puolin tasa-arvoisessa yhteiskunnassa.
Loppujen lopuksi mykkyys kuitenkin myös voimauttaa: juuri puhumattomuus takaa Sofjalle oman, yksityisen tilan, josta yhteisasuntojen Neuvostoliitossa oli aina pulaa. Ahdistavasta aiheestaan huolimatta Tšižovan taskukokoinen venäläisten naisten arjen kulttuurihistoria onkin täynnä lämpöä, elämää ja toiveikkuutta – sekä sukupolvittain kertyvää elämänviisautta, johon Sofjan kreikkalaisperäinen nimikin viittaa.
************************************************************************
Tintti Klapuri on oululaissyntyinen kirjallisuudentutkija, joka viimeistelee väitöskirjaansa Tšehovista Turun yliopistossa. Hän toimittaa parhaillaan Café Voltaire -sarjan neljättä osaa Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta yhdessä Tomi Huttusen kanssa. Venäläisiä nykykirjailijoita ajan ja historian kokemisen näkökulmasta esittelevä Kenen aika ilmestyy keväällä 2012.
Oh, ihana monikanavaisuus
Päivi Brink kirjoittaa:
Tiedättehän, että viime aikoina on puhuttu paljon siitä, että on olemassa kaunokirjallinen teos ja sillä on lukuisia fyysisiä olomuotoja, kuten painettu kovakantinen kirja, taskukirja, äänikirja ja sähköinen kirja. No, miksipä kirja ei voisi ilmestyä myös WC-paperilla, rullalle käärittynä?
Viime helmikuussa ostin Lambi WC-paperia ja kauhistuin paketin avattuani: paperiin oli painettu runoja. Kuka nyt runoihin voi pyyhkiä, kauhistelin. Sitten luin muutaman näistä romanttista hunajaista tuskaa tihkuvista ”runoista”, eikä enää yhtään harmittanut pyyhkiä niihin. Kyse oli Lambin Ystävänpäivätempauksesta.
Uusimmassa Parnasossa ilmestyi Lasse Koskelan kritiikki tästä runoteoksesta. Kustantaja: Metsä Tissue 2011. Tämä todella jo liikutti minua. Ensin nauratti, mutta sitten totesin, että tähän tämä monikanavaisuus sitten johtaa. WC-paperi on aivan yhtä validi julkaisualusta kuin kirjakin.
Koskela pohtii kiinnostavasti anaalisuuden ja runouden suhteita, muistelee vessapaperille kirjoitettuja runoteoksia ja kirjoittaa sitten kieli poskessa:
”Otan tarkemmin katsottavaksi (tai siis…) yhden rullan Lambin kuusiosaisesta, muovikelmuun rajatusta kokoelmasta. Rullasikermän tai -kokoelman (siinäpä gradun aihe!) rakenne on hiukan yllättävä. Koko rullassa on nimittäin vain kuusi runoa, jotka toistuvat samassa järjestyksessä. // Toisto on ikivanha rakennekeino, ja sen murtaminen on voimakas anomalia. Tämän Lambi tekee ulottamalla toistamansa runon toisinaan sivun rajojen yli. Kyse ei siis ole vain säkeenylityksestä vaan peräti sivunylityksestä.”
Koskela päätyy toteamaan, että ”kirjalliselta arvoltaan Lambin runot ovat ns. p:stä, mitä lienee tässä tapauksessa pidettävä funktionalismina.”
Ihanaa, että kriitikko venyy pohtimaan kirjallisuutemme teosluonnetta ja sen monia ilmiasuja näin taitavan huumorin keinoin!
Koko Koskelan kritiikki löytyy täältä: http://www.parnasso.fi/kritiikit/2011-06/runolla-pyyhkii-hyvin/
Tiedättehän, että viime aikoina on puhuttu paljon siitä, että on olemassa kaunokirjallinen teos ja sillä on lukuisia fyysisiä olomuotoja, kuten painettu kovakantinen kirja, taskukirja, äänikirja ja sähköinen kirja. No, miksipä kirja ei voisi ilmestyä myös WC-paperilla, rullalle käärittynä?
Viime helmikuussa ostin Lambi WC-paperia ja kauhistuin paketin avattuani: paperiin oli painettu runoja. Kuka nyt runoihin voi pyyhkiä, kauhistelin. Sitten luin muutaman näistä romanttista hunajaista tuskaa tihkuvista ”runoista”, eikä enää yhtään harmittanut pyyhkiä niihin. Kyse oli Lambin Ystävänpäivätempauksesta.
Uusimmassa Parnasossa ilmestyi Lasse Koskelan kritiikki tästä runoteoksesta. Kustantaja: Metsä Tissue 2011. Tämä todella jo liikutti minua. Ensin nauratti, mutta sitten totesin, että tähän tämä monikanavaisuus sitten johtaa. WC-paperi on aivan yhtä validi julkaisualusta kuin kirjakin.
Koskela pohtii kiinnostavasti anaalisuuden ja runouden suhteita, muistelee vessapaperille kirjoitettuja runoteoksia ja kirjoittaa sitten kieli poskessa:
”Otan tarkemmin katsottavaksi (tai siis…) yhden rullan Lambin kuusiosaisesta, muovikelmuun rajatusta kokoelmasta. Rullasikermän tai -kokoelman (siinäpä gradun aihe!) rakenne on hiukan yllättävä. Koko rullassa on nimittäin vain kuusi runoa, jotka toistuvat samassa järjestyksessä. // Toisto on ikivanha rakennekeino, ja sen murtaminen on voimakas anomalia. Tämän Lambi tekee ulottamalla toistamansa runon toisinaan sivun rajojen yli. Kyse ei siis ole vain säkeenylityksestä vaan peräti sivunylityksestä.”
Koskela päätyy toteamaan, että ”kirjalliselta arvoltaan Lambin runot ovat ns. p:stä, mitä lienee tässä tapauksessa pidettävä funktionalismina.”
Ihanaa, että kriitikko venyy pohtimaan kirjallisuutemme teosluonnetta ja sen monia ilmiasuja näin taitavan huumorin keinoin!
Koko Koskelan kritiikki löytyy täältä: http://www.parnasso.fi/kritiikit/2011-06/runolla-pyyhkii-hyvin/
perjantai 17. kesäkuuta 2011
Terveisiä Bebelplatzilta ja mietteitä maailmasta, jossa silputaan vuoden vanhoja kirjoja
Hanna Meretoja kirjoittaa:
Kirjoitan Päivin eilisen blogikirjoituksen innoittamana sille jatkoa – terveisinä Saksasta, josta juuri palasin. Kävelin eilen helteisen Berliinin keskustassa Bebelplatzin poikki, jossa natsimielinen opiskelijajärjestö järjesti kuuluisan kirjarovion. 10.5.1933 noin 70000 opiskelijaa, yliopistojen henkilökuntaa ja natsiupseeria kerääntyi torille polttamaan tuhansia ”epäsaksalaisia” kirjoja. Tuota tapahtumakulkua tuntuu nykyajan näkökulmasta vaikealta käsittää. Samalla se panee miettimään, mitä meidän maailmamme asioita tulevat sukupolvet tulevat pitämään pöyristyttävänä tai käsittämättömänä.
Näyttäytyykö tuleville sukupolville 2000-luvun alku aikana, jolloin kirjallisuus lopulta menetti viimeisetkin rippeet kummallisesta aurastaan? Vai ihmettelevätkö he järkyttyneinä sitä, miten kirjat saattoivat muuttua kauppatavaraksi, jota myytiin kuin makkaraa – elinkaaressa ei ollut suurta eroa, kirjoista vain puuttui parasta ennen -päiväys?
Natsit polttivat kirjoja, koska pitivät niitä vaarallisina ja moraalille turmiollisina. Ehkä joillakin nykypäivän kirjakauppiailla on päinvastoin taipumuksena väheksyä kirjojen potentiaalia vaikuttaa ihmisten mieliin ja ruumiisiin. Kirjojen kiehtovuutta, vaikuttavuutta tai vaarallisuutta ei tietenkään vähennä se, että ne eivät ole tämän kevään tai syksyn kirjoja. Suuri osa natsien polttamasta kirjallisuudesta olikin ”vanhaa” kirjallisuutta. Kirjarovioissa paloivat esimerkiksi Heinrich Heinen kaukonäköisesti jo vuonna 1821 kirjoittamat säkeet: ”Siellä, missä poltetaan kirjoja, poltetaan lopulta myös ihmisiä.”
Entä mitä tapahtuu siellä, missä silputaan vuoden vanhoja kirjoja? Silputaanko siellä lopulta myös ihmisten sieluja niin, etteivät he pysty enää ajattelemaan mitään vaarallista? Menettävätkö siellä ihmiset kyvyn ammentaa aiemmin eläneiden ajattelusta niin, että he pystyvät ainoastaan tähyämään tämän ja seuraavan sesongin muotiin ja puheenaiheisiin?
Onneksi nykyisissä länsimaissa valta ei ole kuitenkaan samalla tavoin keskittynyttä kuin natsi-Saksassa: vaikka kirjakauppiailla olisikin paine silputa vuoden vanhat kirjat, kirjamaailma sisältää myös monia vastavoimia. Toivottavasti kirjallisuuden ystävät jaksavat aina metsästää vanhoja kirjoja – ja ajatella niiden innoittamina uusia ajatuksia - myös silloin kun niiden löytäminen yritetään tehdä mahdollisimman hankalaksi.
torstai 16. kesäkuuta 2011
Eilispäivän kirjat roviolle
Päivi Brink kirjoittaa:
Luin tutkija Sara Heinämaan esipuheen Simone de Beauvoirin esseekokoelmaan ”Onko Sade poltettava?” (WSOY 2007), ja sen alku oli hätkähdyttävä. Beauvoirin essee Sadesta pohtii moraalittomaksi moititun Saden arvoa kirjailijana: onko meidän poltettava Saden kirjat vai luettava niitä ymmärtääksemme Saden eettisen ja filosofisen sanoman. Heinämaa aloittaa esipuheensa ”Pitääkö Beauvoir silputa?”:
”Romaanit pinotaan kirjakaupoissa korkeiksi kasoiksi samaan tapaan kuin muropaketit marketissa; runoteokset asetetaan esille yksitellen kuin silkkihuivit ja hansikkaat. Kirjallisuutta kaupataan nykyään käyttöesineenä, eivätkä kustantajat ja kauppiaat löydä tilaa varastoille, joista koko vuoden ja vuosikymmenen voisi tilata klassikoita tai edes myyntitilastojen menestysromaaneja. // Esi-isämme ja -äitimme väittelivät siitä, pitääkö rovioihin viskata pornografiaa vai metafysiikkaa; me siirrämme kaikki niteet yhtä kiihkottomasti silppureihin tai antikvariaatteihin heti uuden kirjasyksyn esitteiden ilmestyessä.”
Kirjan lyhyt ikä kirjakaupassa surettaa meitä kirjojen ystäviä. Tuomitsevatko kirjakaupan lainalaisuudet kirjat roviolle tai silppuriin vanhanaikaisuuden ja epätrendikkyyden vuoksi? Kirjoja kohdellaan kuin muotivaatteita: jos ei mene kaupaksi tällä sesongilla, on turha yrittää myydä enää seuraavalla. Ovatko lukijat todella näin tuulella käypiä, ja pohtivat: ”Ai, tämä kirja on ilmestynyt viime vuonna, en halua maksaa siitä enää koko hintaa.” Miksi painoksen julkaisupäivä on tärkeä? Satoja vuosiakin vanha kirja saa täyden arvon ja vastaavan hintalapun, jos siitä otetaan uusi painos. Kriitikkona olen huomannut, ettei puoli vuotta sitten julkaistuista kirjoista enää oteta helposti kritiikkejä vastaan. Eikö kelpaa vaativille, aikaansa seuraaville lukijoille? Ajatteleeko lukija tosiaan: ”Mitä ne nyt enää kirjoittavat tuosta viime syksynä ilmestyneestä kirjasta?”
Palatakseni Heinämaan ajatukseen: onko niin, että kaikki muu käy kirjallisuudessa nykyään, emmekä halua sensuroida tai polttaa ”vääriä kirjoja”, mutta eilispäivän kirjat, vanhat painokset, joutavat arvottomina roviolle?
Luin tutkija Sara Heinämaan esipuheen Simone de Beauvoirin esseekokoelmaan ”Onko Sade poltettava?” (WSOY 2007), ja sen alku oli hätkähdyttävä. Beauvoirin essee Sadesta pohtii moraalittomaksi moititun Saden arvoa kirjailijana: onko meidän poltettava Saden kirjat vai luettava niitä ymmärtääksemme Saden eettisen ja filosofisen sanoman. Heinämaa aloittaa esipuheensa ”Pitääkö Beauvoir silputa?”:
”Romaanit pinotaan kirjakaupoissa korkeiksi kasoiksi samaan tapaan kuin muropaketit marketissa; runoteokset asetetaan esille yksitellen kuin silkkihuivit ja hansikkaat. Kirjallisuutta kaupataan nykyään käyttöesineenä, eivätkä kustantajat ja kauppiaat löydä tilaa varastoille, joista koko vuoden ja vuosikymmenen voisi tilata klassikoita tai edes myyntitilastojen menestysromaaneja. // Esi-isämme ja -äitimme väittelivät siitä, pitääkö rovioihin viskata pornografiaa vai metafysiikkaa; me siirrämme kaikki niteet yhtä kiihkottomasti silppureihin tai antikvariaatteihin heti uuden kirjasyksyn esitteiden ilmestyessä.”
Kirjan lyhyt ikä kirjakaupassa surettaa meitä kirjojen ystäviä. Tuomitsevatko kirjakaupan lainalaisuudet kirjat roviolle tai silppuriin vanhanaikaisuuden ja epätrendikkyyden vuoksi? Kirjoja kohdellaan kuin muotivaatteita: jos ei mene kaupaksi tällä sesongilla, on turha yrittää myydä enää seuraavalla. Ovatko lukijat todella näin tuulella käypiä, ja pohtivat: ”Ai, tämä kirja on ilmestynyt viime vuonna, en halua maksaa siitä enää koko hintaa.” Miksi painoksen julkaisupäivä on tärkeä? Satoja vuosiakin vanha kirja saa täyden arvon ja vastaavan hintalapun, jos siitä otetaan uusi painos. Kriitikkona olen huomannut, ettei puoli vuotta sitten julkaistuista kirjoista enää oteta helposti kritiikkejä vastaan. Eikö kelpaa vaativille, aikaansa seuraaville lukijoille? Ajatteleeko lukija tosiaan: ”Mitä ne nyt enää kirjoittavat tuosta viime syksynä ilmestyneestä kirjasta?”
Palatakseni Heinämaan ajatukseen: onko niin, että kaikki muu käy kirjallisuudessa nykyään, emmekä halua sensuroida tai polttaa ”vääriä kirjoja”, mutta eilispäivän kirjat, vanhat painokset, joutavat arvottomina roviolle?
Eurooppalaista runoa kirjaston takapihalla
Kirjoittaja: Tuula Nikala-Soiha, hymyilevä eläkeläinen
Muiden keski-iän ylittäneiden naisten joukossa kuuntelin hartaudella hienoa eurooppalaista runoutta Turun pääkirjaton takapihalla viime tiistaina. Itse asiassa en muista runoista mitään muuta kuin Ismo Kallion hivelevän tiivistunnelmaisen tulkinnan Istanbul-nimisestä runosta. Runoilijan nimi selvinnee sitten marraskuussa, kun Runoraadin Turussa nauhoittama ohjelma nähdään televisiossa. Hauskaa runoruodintaa silti!
Yleisö ja esiintyjät kokivat italialaisen hymyn, unkarilaisen keskustelun kuolevan kanssa, ranskalaisen välitilan, espanjalaisen hurmio ja turkkilaisen kotiinpaluun kuten ennakkotiedoissa oli selitetty. Siis ripaus uutta eurooppalaisuutta Agricolan jalanjälkiin.
Suomessa on kyllä julkaistu viime vuosina eurooppalaisen runouden monia antologioita. Harva niihin on tutustunut. Mielenkiintoisinta oli tässä nauhoitustilaisuudessakin seurata ohjelman tekemisen meininkiä. Eikä pettymystä tuottaneet nytkään Minna Joenniemen aito pirteys tai Jukka Virtasen vaaleanpunainen paita. Runot olivat maahanmuuttajataustaisten valitsemia, kirjaston pihalla komeili myös virkattu teltta, jossa esitetään kesän aikana pakolaisten tarinoihin perustuvia pieniä näytelmiä.
Eurooppalainen kärkipään runous ei saanut raatilaisiakaan sen kummemmin hätkähtämään. Ainakin Reijo Mäki tunsi ajoittain itsensä suorastaan pahoinvoivaksi, kun runossa sorruttiin ylettömän kulturelliksi. Rehti salapoliisikirjailija piti sentään italialaisesta rakkaudesta. Herkkyyden helpoimmin tunnisti laulava ja runoileva Tuula Amberla. Suorastaan kitkerä oli sen sijaan Alexandra Salmela. Ja Jukka Virtanen tapansa mukaan vauhdissa niin kehuissa kuin risuissa.
Mieleeni jäi Jukka Virtasen toteamus runon kääntämisen vaikeudesta: runoa on oikeastaan mahdoton kääntää. Ainakin kääntäjän pitää tuntea oma äidinkielensä läpikotaisin. Hyväkin käännösruno jää kalpeaksi. Tuo pani oikein ajattelemaan kielen supertärkeää merkitystä nyt, kun iloitsemme monikulttuurisuudesta. – Ylen Teemalla marraskuussa!
Muiden keski-iän ylittäneiden naisten joukossa kuuntelin hartaudella hienoa eurooppalaista runoutta Turun pääkirjaton takapihalla viime tiistaina. Itse asiassa en muista runoista mitään muuta kuin Ismo Kallion hivelevän tiivistunnelmaisen tulkinnan Istanbul-nimisestä runosta. Runoilijan nimi selvinnee sitten marraskuussa, kun Runoraadin Turussa nauhoittama ohjelma nähdään televisiossa. Hauskaa runoruodintaa silti!
Yleisö ja esiintyjät kokivat italialaisen hymyn, unkarilaisen keskustelun kuolevan kanssa, ranskalaisen välitilan, espanjalaisen hurmio ja turkkilaisen kotiinpaluun kuten ennakkotiedoissa oli selitetty. Siis ripaus uutta eurooppalaisuutta Agricolan jalanjälkiin.
Suomessa on kyllä julkaistu viime vuosina eurooppalaisen runouden monia antologioita. Harva niihin on tutustunut. Mielenkiintoisinta oli tässä nauhoitustilaisuudessakin seurata ohjelman tekemisen meininkiä. Eikä pettymystä tuottaneet nytkään Minna Joenniemen aito pirteys tai Jukka Virtasen vaaleanpunainen paita. Runot olivat maahanmuuttajataustaisten valitsemia, kirjaston pihalla komeili myös virkattu teltta, jossa esitetään kesän aikana pakolaisten tarinoihin perustuvia pieniä näytelmiä.
Eurooppalainen kärkipään runous ei saanut raatilaisiakaan sen kummemmin hätkähtämään. Ainakin Reijo Mäki tunsi ajoittain itsensä suorastaan pahoinvoivaksi, kun runossa sorruttiin ylettömän kulturelliksi. Rehti salapoliisikirjailija piti sentään italialaisesta rakkaudesta. Herkkyyden helpoimmin tunnisti laulava ja runoileva Tuula Amberla. Suorastaan kitkerä oli sen sijaan Alexandra Salmela. Ja Jukka Virtanen tapansa mukaan vauhdissa niin kehuissa kuin risuissa.
Mieleeni jäi Jukka Virtasen toteamus runon kääntämisen vaikeudesta: runoa on oikeastaan mahdoton kääntää. Ainakin kääntäjän pitää tuntea oma äidinkielensä läpikotaisin. Hyväkin käännösruno jää kalpeaksi. Tuo pani oikein ajattelemaan kielen supertärkeää merkitystä nyt, kun iloitsemme monikulttuurisuudesta. – Ylen Teemalla marraskuussa!
maanantai 13. kesäkuuta 2011
Timo Parvela: Taro maan ytimessä
Päivi Brink kirjoittaa:
Luin lastenkirjallisuuslehti Onnimannista pari kehuvaa kritiikkiä Timo Parvelan lastenkirjoista, ja innostuin etsimään käsiini kirjan Taro maan ytimessä. Olipa sen seurassa mukavaa! Meillä on mieheni kanssa käynnissä muutto ulkomaille, joten aika menee pakatessa laatikoita. Niinpä arvostan suuresti sitä, että sain puolessa tunnissa kokea hauskan ja jännittävän seikkailun kirjan kanssa.
Parvela kirjoittaa värikästä kieltä ja osaa asettua lapsen mielikuvitusmaailmaan. Sarjakuvapiirtäjä Jussi Kaakinen tukee tekstiä taitavasti ja kertoo kuvalla enemmän kuin teksti paljastaa. Taro on pieni poika, joka päättää rakentaa kaivinkoneen, jolla voi porautua maapallon ytimeen. Toisaalta kirjassa kuljetaan tutuissa lähiömaisemissa, toisaalta siinä seikkailee hirviömato ja väkivahva karhu – sen kummemmin selittelemättä. Taron mielikuvitusmaailmassa kaikki asettuvat luonnollisesti rinnakkain. Ratkaisun hetkillä avuksi tulee äidin ylähyllylle piilottama herkullinen keksipaketti, joka maistuu hirviömadollekin. Vanhemmat vain eivät kykene seuraamaan Taron leikkien mukana, vaan jäävät raukat poloiset arkisen realismin vangeiksi.
Kirja sopii jokaiselle lukemaan opettelevalle tai nuoremmalle. Mutta suosittelen sitä välipalaksi arjen nujertamille aikuisillekin! Lapsena jokainen päivä oli seikkailu ja tuttukin paikka salaperäisiä yllätyksiä täynnä. Jotain siitä ajattelutavasta palautui mieleeni lukiessani Taron tarinaa ja katsellessani kiinnostavia pikku yksityiskohtia tulvivia kuvia.
Timo Parvela: Taro maan ytimessä. Kuvittanut Jussi Kaakinen. WSOY 2010.
torstai 9. kesäkuuta 2011
Kirjastopalveluja kaiken ikäisille
Päivi Brink kirjoittaa:
Luin Kirjasto-lehden numeroa 2/2011 ja ilahduin lukiessani toimittaja Elina Lampelan jutusta, miten hyvää kirjastopalvelua saavat ikäihmiset Salon aluesairaalan laitoskirjastossa. Erikoiskirjastovirkailija Leenakaisa Haapaniemi kiertää osastoilla kirjakärryn kanssa. Hän tuntee lukijakunnan ja osaa suositella heille sopivaa kirjallisuutta. Romantiikka, jännitys ja elämäkerrat tuntuivat olevan kysyttyjä. Enni Mustonen, Anni Polva, Elsa Anttila, Danielle Steele ja ruotsalaiset dekkaristit ovat suosittuja vanhusten keskuudessa. Laitoskirjastossa pitää olla tilannetajua ja ymmärrystä siitä, mitä potilaat jaksavat lukea. Kirjastovirkailija saa innostuneen vastaanoton osastoilla ja hänen kanssaan jutellaan mukavia samalla kun etsitään sopivaa kirjaa. Hyvin kirjoitettu juttu tärkeästä aiheesta!
Samassa lehdessä kerrottiin, että Kaarinassa toimii Kotikirjasto Hopeakettu, joka lähettää kirjoja suoraan kotiin niille, jotka eivät pääse kirjastoon, kuten huonokuntoisille vanhuksille. Kirjasto tarjoaa myös kirjavinkkausta, joten itse ei tarvitse edes tietää tarkkaa kirjan nimeä. Hienoa!
Turun Ilpoisissa sen sijaan on yhdistetty nuorisotalo ja kirjasto. Kuulostaa levottomalta, mutta yhteistila toimii sekä nuorten, muiden asiakkaiden että kirjastovirkeilijoiden mielestä mainiosti. Nuorilla on turvallinen paikka, missä viettää iltapäivän tunnit.
Suomen suosituin kirjasto vuonna 2010 oli uudenuutukainen Turun pääkirjasto (1,2 miljoonaa käyntiä), toinen Espoon Sellon kirjasto ja kolmas Tampereen pääkirjasto Metso. On se mahtavaa, että meillä on tällainen kirjastolaitos, joka tavoittaa kaikenikäiset lukijat ja tarjoaa runsaudensarven täydeltä luettavaa!
Luin Kirjasto-lehden numeroa 2/2011 ja ilahduin lukiessani toimittaja Elina Lampelan jutusta, miten hyvää kirjastopalvelua saavat ikäihmiset Salon aluesairaalan laitoskirjastossa. Erikoiskirjastovirkailija Leenakaisa Haapaniemi kiertää osastoilla kirjakärryn kanssa. Hän tuntee lukijakunnan ja osaa suositella heille sopivaa kirjallisuutta. Romantiikka, jännitys ja elämäkerrat tuntuivat olevan kysyttyjä. Enni Mustonen, Anni Polva, Elsa Anttila, Danielle Steele ja ruotsalaiset dekkaristit ovat suosittuja vanhusten keskuudessa. Laitoskirjastossa pitää olla tilannetajua ja ymmärrystä siitä, mitä potilaat jaksavat lukea. Kirjastovirkailija saa innostuneen vastaanoton osastoilla ja hänen kanssaan jutellaan mukavia samalla kun etsitään sopivaa kirjaa. Hyvin kirjoitettu juttu tärkeästä aiheesta!
Samassa lehdessä kerrottiin, että Kaarinassa toimii Kotikirjasto Hopeakettu, joka lähettää kirjoja suoraan kotiin niille, jotka eivät pääse kirjastoon, kuten huonokuntoisille vanhuksille. Kirjasto tarjoaa myös kirjavinkkausta, joten itse ei tarvitse edes tietää tarkkaa kirjan nimeä. Hienoa!
Turun Ilpoisissa sen sijaan on yhdistetty nuorisotalo ja kirjasto. Kuulostaa levottomalta, mutta yhteistila toimii sekä nuorten, muiden asiakkaiden että kirjastovirkeilijoiden mielestä mainiosti. Nuorilla on turvallinen paikka, missä viettää iltapäivän tunnit.
Suomen suosituin kirjasto vuonna 2010 oli uudenuutukainen Turun pääkirjasto (1,2 miljoonaa käyntiä), toinen Espoon Sellon kirjasto ja kolmas Tampereen pääkirjasto Metso. On se mahtavaa, että meillä on tällainen kirjastolaitos, joka tavoittaa kaikenikäiset lukijat ja tarjoaa runsaudensarven täydeltä luettavaa!
tiistai 7. kesäkuuta 2011
Minkä kirjan lukisit riippukeinussa hellepäivänä?
Päivi Brink kirjoittaa:
Huh hellettä! Kerro tuonne kommenttikenttään, minkä kirjan sinä ottaisit rannalle tai riippumattoon lomalukemiseksi!
Minä ottaisin Zadie Smithin esseekokoelman Changing my mind, jossa Smith kertoo matkoistaan, lukemistaan kirjoista ja muista mietteistään. Kirja odottaa yöpöydälläni, mutta en ole vielä aloittanut. Täällä siitä kerrotaan lisää:
http://literati.net/ZSmith/zadie-smith-books.htm
Kerron sitten, kun olen lukenut, minkälainen se oli, ja sopiko se lomalukemiseksi.
Huh hellettä! Kerro tuonne kommenttikenttään, minkä kirjan sinä ottaisit rannalle tai riippumattoon lomalukemiseksi!
Minä ottaisin Zadie Smithin esseekokoelman Changing my mind, jossa Smith kertoo matkoistaan, lukemistaan kirjoista ja muista mietteistään. Kirja odottaa yöpöydälläni, mutta en ole vielä aloittanut. Täällä siitä kerrotaan lisää:
http://literati.net/ZSmith/zadie-smith-books.htm
Kerron sitten, kun olen lukenut, minkälainen se oli, ja sopiko se lomalukemiseksi.
maanantai 6. kesäkuuta 2011
Yannick Haenel: Jan Karski
Päivi Brink kirjoittaa:
Ranskalaisen antisemitismin pitkä historia on vasta viime aikoina noussut tarkasteluun kirjallisuudessa, ja ranskalaisia on vaadittu vastuuseen 70 000 keskitysleireille luovutetun juutalaisen kohtalosta. Saksassa juutalaisten kansanmurha eli holokausti ja sen aiheuttama syyllisyys ovat keskeisiä nykykirjallisuudessa toistuvia teemoja.
Ranskalaisen Yannick Haenelin (s. 1967) romaani kertoo puolalaisesta kristitystä miehestä nimeltä Jan Karski, joka yritti pysäyttää juutalaisten kansanmurhan vuosina 1942–45 kertomalla liittoutuneiden johtajille, mitä juutalaisille oli Puolassa tapahtumassa. Kukaan ei ollut kiinnostunut hänen viestistään, eikä yrittänyt toden teolla pysäyttää kansanmurhaa.
Romaani koostuu kolmesta luvusta. Ensimmäinen osa kuvaa, miten Jan Karski antaa todistuksensa Claude Lanzmannin dokumenttielokuvassa Shoah. Toinen osa on tiivistelmä Karskin kirjoittamasta kirjasta, joka ilmestyi vuonna 1944 Yhdysvalloissa (Karskin uudessa kotimaassa) nimellä Story of a Secret State. Kirjassaan Karski kertoo kokemuksistaan vastarintamiehenä natsien miehittämässä Puolassa, vankina ja kidutettavana natsien käsissä ja siitä, mitä hän näki käydessään Izbica Lubelskan keskitysleirissä ja Varsovan getossa. Romaanin kolmas osa on fiktiivinen kertomus siitä, miltä Karskista tuntui ja miten hän koki sodan jälkeiset tapahtumat.
”Jan Karski” on raskas lukukokemus, mutta muuta en odottanutkaan. Sitä ennen luin Antero Holmilan kattavan tietokirjan ”Holokausti” ja Primo Levin omakohtaisiin kokemuksiin perustuvan teoksen ”Tällainenko on ihminen”. Nämä kolme kirjaa luettuani keskeiseksi kysymykseksi nousevat vanhat tutut: Kenellä on oikeus kirjoittaa juutalaisten kansanmurhasta? Kenen tai keiden tulisi kantaa siitä syyllisyyttä, ja mitä hyötyä siitä on?
Primo Levin kirja kuvaa väkivaltaa vähän ja korostaa vähäeleisesti pahuuden arkisuutta: kylmää, nälkää, sairauksia ja järjettömän järjestelmän tuomaa ihmisarvon häviämistä. Haenelin romaani sen sijaan tuntuu varovaisesti pyytävän lupaa kertoa uudelleen Karskin tarinan, toistaen myös väkivaltakohtaukset. Haenel ei heittäydy mielikuvituksen vietäväksi vaan pitäytyy toistamaan tiiviisti, mitä hänen lähteensä hänelle kertovat ja näyttävät. Romaani jatkaa Karskin omaa tehtävää: kertoo, mitä Karski näki ja vaatii liittoutuneita osallistumaan vastuuseen kansanmurhasta. Romaanin muoto osoittaa, että Haenel ei uskalla kajota holokaustiin mielikuvituksella, ei usko kuvittelun voivan kertoa mitään merkityksellistä. Mutta yhdistämällä faktaa ja fiktiota romaani tuo Karskin unohduksiin jääneen tarinan uudelleen lukijoiden ulottuville.
Romaani osoittaa sormella: syyllisiä eivät ole vain saksalaiset vaan myös muut, jotka antoivat kansanmurhan tapahtua. Karski kertoi juutalaisten kauheasta kohtalosta presidentti Rooseveltille, joka haukotteli kuunnellessaan Karskia. Hän kertoi englantilaisille, jotka eivät halunneet uskoa. Venäläiset Karskin mukaan suorastaan jatkoivat keskitysleirien toimintaa sullomalla ne täyteen omia poliittisia vankejaan valloitettuaan Puolan. Liittoutuneet eivät halunneet sotkea omia sotasuunnitelmiaan pelastaakseen juutalaisia keskitysleireiltä. Haenel kirjoittaa:
”Mutta natsien syyllisyys ei tee Euroopasta syytöntä, se ei tee Amerikasta syytöntä. Nürnbergin oikeudenkäynti ei ainoastaan osoittanut natsien syyllisyyttä, sen tehtävä oli myös tehdä liittoutuneista syyttömiä.”
Haenel tuntuu ajattelevan Karskin tapaan, että on tekopyhää syyttää vain natseja, kun koko Eurooppa vain katseli vierestä, mitä tapahtui. Hän jatkaa:
”Sillä Euroopan juutalaisten kansanmurha ei ole rikos ihmiskuntaa vastaan, se on ihmiskunnan tekemä rikos – eikä ihmiskuntaa enää tämän jälkeen voi yhdistää mihinkään, mitä voitaisiin kutsua inhimillisyydeksi.”
Miksi holokaustin muistaminen on tärkeää? Miksi syyllisyydestä on edelleen puhuttava? Nähdäkseni juuri siksi, että vain muistamalla voimme estää tulevat kansanmurhat. Nykyään, kun Euroopassa puhutaan muka viattomasti ”romanikysymyksestä”, muistaminen on entistäkin tärkeämpää. Kun ihmistä ei nähdä enää ihmisenä vaan jonkinlaisena syöpäläisenä (kuten natsit näkivät juutalaiset), kaikki voi toistua uudelleen. Syyllisiä eivät ole muut, vaan juuri sinä tai minä voimme syyllistyä väkivaltaan tai seuraamaan sitä vierestä passiivisina.
Yannick Haenel: Jan Karski. Suom. Kirsi Kinnunen. Like 2010.
Ranskalaisen antisemitismin pitkä historia on vasta viime aikoina noussut tarkasteluun kirjallisuudessa, ja ranskalaisia on vaadittu vastuuseen 70 000 keskitysleireille luovutetun juutalaisen kohtalosta. Saksassa juutalaisten kansanmurha eli holokausti ja sen aiheuttama syyllisyys ovat keskeisiä nykykirjallisuudessa toistuvia teemoja.
Ranskalaisen Yannick Haenelin (s. 1967) romaani kertoo puolalaisesta kristitystä miehestä nimeltä Jan Karski, joka yritti pysäyttää juutalaisten kansanmurhan vuosina 1942–45 kertomalla liittoutuneiden johtajille, mitä juutalaisille oli Puolassa tapahtumassa. Kukaan ei ollut kiinnostunut hänen viestistään, eikä yrittänyt toden teolla pysäyttää kansanmurhaa.
Romaani koostuu kolmesta luvusta. Ensimmäinen osa kuvaa, miten Jan Karski antaa todistuksensa Claude Lanzmannin dokumenttielokuvassa Shoah. Toinen osa on tiivistelmä Karskin kirjoittamasta kirjasta, joka ilmestyi vuonna 1944 Yhdysvalloissa (Karskin uudessa kotimaassa) nimellä Story of a Secret State. Kirjassaan Karski kertoo kokemuksistaan vastarintamiehenä natsien miehittämässä Puolassa, vankina ja kidutettavana natsien käsissä ja siitä, mitä hän näki käydessään Izbica Lubelskan keskitysleirissä ja Varsovan getossa. Romaanin kolmas osa on fiktiivinen kertomus siitä, miltä Karskista tuntui ja miten hän koki sodan jälkeiset tapahtumat.
”Jan Karski” on raskas lukukokemus, mutta muuta en odottanutkaan. Sitä ennen luin Antero Holmilan kattavan tietokirjan ”Holokausti” ja Primo Levin omakohtaisiin kokemuksiin perustuvan teoksen ”Tällainenko on ihminen”. Nämä kolme kirjaa luettuani keskeiseksi kysymykseksi nousevat vanhat tutut: Kenellä on oikeus kirjoittaa juutalaisten kansanmurhasta? Kenen tai keiden tulisi kantaa siitä syyllisyyttä, ja mitä hyötyä siitä on?
Primo Levin kirja kuvaa väkivaltaa vähän ja korostaa vähäeleisesti pahuuden arkisuutta: kylmää, nälkää, sairauksia ja järjettömän järjestelmän tuomaa ihmisarvon häviämistä. Haenelin romaani sen sijaan tuntuu varovaisesti pyytävän lupaa kertoa uudelleen Karskin tarinan, toistaen myös väkivaltakohtaukset. Haenel ei heittäydy mielikuvituksen vietäväksi vaan pitäytyy toistamaan tiiviisti, mitä hänen lähteensä hänelle kertovat ja näyttävät. Romaani jatkaa Karskin omaa tehtävää: kertoo, mitä Karski näki ja vaatii liittoutuneita osallistumaan vastuuseen kansanmurhasta. Romaanin muoto osoittaa, että Haenel ei uskalla kajota holokaustiin mielikuvituksella, ei usko kuvittelun voivan kertoa mitään merkityksellistä. Mutta yhdistämällä faktaa ja fiktiota romaani tuo Karskin unohduksiin jääneen tarinan uudelleen lukijoiden ulottuville.
Romaani osoittaa sormella: syyllisiä eivät ole vain saksalaiset vaan myös muut, jotka antoivat kansanmurhan tapahtua. Karski kertoi juutalaisten kauheasta kohtalosta presidentti Rooseveltille, joka haukotteli kuunnellessaan Karskia. Hän kertoi englantilaisille, jotka eivät halunneet uskoa. Venäläiset Karskin mukaan suorastaan jatkoivat keskitysleirien toimintaa sullomalla ne täyteen omia poliittisia vankejaan valloitettuaan Puolan. Liittoutuneet eivät halunneet sotkea omia sotasuunnitelmiaan pelastaakseen juutalaisia keskitysleireiltä. Haenel kirjoittaa:
”Mutta natsien syyllisyys ei tee Euroopasta syytöntä, se ei tee Amerikasta syytöntä. Nürnbergin oikeudenkäynti ei ainoastaan osoittanut natsien syyllisyyttä, sen tehtävä oli myös tehdä liittoutuneista syyttömiä.”
Haenel tuntuu ajattelevan Karskin tapaan, että on tekopyhää syyttää vain natseja, kun koko Eurooppa vain katseli vierestä, mitä tapahtui. Hän jatkaa:
”Sillä Euroopan juutalaisten kansanmurha ei ole rikos ihmiskuntaa vastaan, se on ihmiskunnan tekemä rikos – eikä ihmiskuntaa enää tämän jälkeen voi yhdistää mihinkään, mitä voitaisiin kutsua inhimillisyydeksi.”
Miksi holokaustin muistaminen on tärkeää? Miksi syyllisyydestä on edelleen puhuttava? Nähdäkseni juuri siksi, että vain muistamalla voimme estää tulevat kansanmurhat. Nykyään, kun Euroopassa puhutaan muka viattomasti ”romanikysymyksestä”, muistaminen on entistäkin tärkeämpää. Kun ihmistä ei nähdä enää ihmisenä vaan jonkinlaisena syöpäläisenä (kuten natsit näkivät juutalaiset), kaikki voi toistua uudelleen. Syyllisiä eivät ole muut, vaan juuri sinä tai minä voimme syyllistyä väkivaltaan tai seuraamaan sitä vierestä passiivisina.
Yannick Haenel: Jan Karski. Suom. Kirsi Kinnunen. Like 2010.
10 kirjaa rahasta Ylellä
Päivi Brink kirjoittaa:
Tänään alkaa Yle TV1:llä kirjallisuusohjelmasarja ”10 kirjaa rahasta”, jonka juontavat Anna Kortelainen ja Timo Harakka, ja joka ohjelmassa on keskustelemassa yksi vieras. Onpa kiinnostava aihe, joka on vahvasti esillä nykykirjallisuudessa eri puolilla maailmaa. TV-ohjelmassa nykykirjailijoiden teoksista mukaan ovat päässeet DeLillon Cosmopolis, Tom Wolfen Turhuuksien rovio ja Aravind Adigan Valkoinen tiikeri.
Kuten tuossa alla olevassa Watersia koskeneessa keskustelussa tuli hyvin ilmi, yhteiskuntaluokkien suhteet on erityisesti brittikirjallisuudessa tärkeä teema. Moni kirjailija kuvaa keskiluokkaisen ja työväenluokkaisen henkilön kohtaamista keskiluokan näkökulmasta. Köyhä ja kouluttamaton ihminen koetaan usein uhkana, eikä hänen kanssaan löydy yhteistä kieltä eikä kosketuspintaa. Luokan lisäksi kirjallisuudessa pohditaan – ainakin ranskalaisessa ja brittiläisessä kirjallisuudessa – ihmisen omaa suhdetta rahaan, omistamiseen ja työhön. Onko työnteossa järkeä, jos se vie kaiken, eikä anna kuin rahaa? Milloin rahaa on tarpeeksi? Millainen olisi vaihtoehtoinen yhteiskunta?
Illalla puoli kymmeneltä sarjan aloitusjaksossa Sauli Niinistö kertoo ajatuksiaan Balzacin Ukko Goriot’sta. Klassikkoteoksia on mukana paljon Buddenbrookeista Pelureihin.
http://tv1.yle.fi/ohjelmat/kulttuuri/10-kirjaa-rahasta
Tänään alkaa Yle TV1:llä kirjallisuusohjelmasarja ”10 kirjaa rahasta”, jonka juontavat Anna Kortelainen ja Timo Harakka, ja joka ohjelmassa on keskustelemassa yksi vieras. Onpa kiinnostava aihe, joka on vahvasti esillä nykykirjallisuudessa eri puolilla maailmaa. TV-ohjelmassa nykykirjailijoiden teoksista mukaan ovat päässeet DeLillon Cosmopolis, Tom Wolfen Turhuuksien rovio ja Aravind Adigan Valkoinen tiikeri.
Kuten tuossa alla olevassa Watersia koskeneessa keskustelussa tuli hyvin ilmi, yhteiskuntaluokkien suhteet on erityisesti brittikirjallisuudessa tärkeä teema. Moni kirjailija kuvaa keskiluokkaisen ja työväenluokkaisen henkilön kohtaamista keskiluokan näkökulmasta. Köyhä ja kouluttamaton ihminen koetaan usein uhkana, eikä hänen kanssaan löydy yhteistä kieltä eikä kosketuspintaa. Luokan lisäksi kirjallisuudessa pohditaan – ainakin ranskalaisessa ja brittiläisessä kirjallisuudessa – ihmisen omaa suhdetta rahaan, omistamiseen ja työhön. Onko työnteossa järkeä, jos se vie kaiken, eikä anna kuin rahaa? Milloin rahaa on tarpeeksi? Millainen olisi vaihtoehtoinen yhteiskunta?
Illalla puoli kymmeneltä sarjan aloitusjaksossa Sauli Niinistö kertoo ajatuksiaan Balzacin Ukko Goriot’sta. Klassikkoteoksia on mukana paljon Buddenbrookeista Pelureihin.
http://tv1.yle.fi/ohjelmat/kulttuuri/10-kirjaa-rahasta
lauantai 4. kesäkuuta 2011
Työväenluokan pelottava charmi
Kirjallisuudentutkija ja tietokirjailija Päivi Kosonen kirjoittaa blogiin aina silloin tällöin lukukokemuksiaan:
Sarah Waters
Vieras kartanossa.
Suomentanut Helene Bützow
Tammi, 2011.
Alkuteos: A Little Stranger, 2009.
Uusimmassa romaanissaan Sarah Waters jatkaa lajikokeilujaan, jossa hän kirjoittaa perinteistä naisten kirjallisuutta uusiksi. Nyt on vuorossa kauhu- ja kartanoromantiikka. Mistään pusipusiromanssista ei siis ole kyse, vaan nimenomaan epäonnistuneesta ja toteutumattomasta romanssista niin kuin lajiin kuuluu.
Vieras kartanossa ei myöskään pyri olemaan kuolematon taideteos, vaan lajityypillinen lukuromaani. Waters on kuitenkin saanut kartanokeitokseensa poikkeuksellisen kiinnostavan maun. Hän on lisännyt naisten psykokauhuun ripauksen räjähdysherkkää luokkatietoisuutta, joka tekee lukuelämyksestä oudon ja pelottavan.
Sarah Waters liikkuu luontevasti oudoilla, niljakkailla ja pimeillä vesillä. Nyt on kuvauksen kohteena sodanjälkeinen Englanti ja köyhä maalaislääkäri, Tohtori Faraday, jonka mielen syvyyksistä alkaa sopivan tilaisuuden tullen tihkua pitkään haudutettua katkeruutta ja kaunaa paikallista kartanonomistajaperhettä kohtaan. Mistä Ayresin kartanoperheen rappiossa oikeastaan on kyse? Waters antaa romaanillaan ymmärtää, että vanhat vastaukset eivät välttämättä enää päde ja että luokkakysymyksestä on tullut taas akuutti ja ajankohtainen.
Sarah Waters
Vieras kartanossa.
Suomentanut Helene Bützow
Tammi, 2011.
Alkuteos: A Little Stranger, 2009.
Uusimmassa romaanissaan Sarah Waters jatkaa lajikokeilujaan, jossa hän kirjoittaa perinteistä naisten kirjallisuutta uusiksi. Nyt on vuorossa kauhu- ja kartanoromantiikka. Mistään pusipusiromanssista ei siis ole kyse, vaan nimenomaan epäonnistuneesta ja toteutumattomasta romanssista niin kuin lajiin kuuluu.
Vieras kartanossa ei myöskään pyri olemaan kuolematon taideteos, vaan lajityypillinen lukuromaani. Waters on kuitenkin saanut kartanokeitokseensa poikkeuksellisen kiinnostavan maun. Hän on lisännyt naisten psykokauhuun ripauksen räjähdysherkkää luokkatietoisuutta, joka tekee lukuelämyksestä oudon ja pelottavan.
Sarah Waters liikkuu luontevasti oudoilla, niljakkailla ja pimeillä vesillä. Nyt on kuvauksen kohteena sodanjälkeinen Englanti ja köyhä maalaislääkäri, Tohtori Faraday, jonka mielen syvyyksistä alkaa sopivan tilaisuuden tullen tihkua pitkään haudutettua katkeruutta ja kaunaa paikallista kartanonomistajaperhettä kohtaan. Mistä Ayresin kartanoperheen rappiossa oikeastaan on kyse? Waters antaa romaanillaan ymmärtää, että vanhat vastaukset eivät välttämättä enää päde ja että luokkakysymyksestä on tullut taas akuutti ja ajankohtainen.
perjantai 3. kesäkuuta 2011
Naipaul ei arvosta naiskirjailijoita
Päivi B kirjoittaa:
Tämän päivän Guardian kertoo, että vaikeana tyyppinä tunnettu V.S. Naipaul ei arvosta naiskirjailijoita. Hän ei koe yhdenkään naiskirjailijan yltävän omalle tasolleen. Naiset ovat hänen mukaansa sentimentaalisia kirjailijoita, ilmeisesti poikkeuksetta:
He felt that women writers were "quite different". He said: "I read a piece of writing and within a paragraph or two I know whether it is by a woman or not. I think [it is] unequal to me."
The author, who was born in Trinidad, said this was because of women's "sentimentality, the narrow view of the world". "And inevitably for a woman, she is not a complete master of a house, so that comes over in her writing too," he said.
He added: "My publisher, who was so good as a taster and editor, when she became a writer, lo and behold, it was all this feminine tosh. I don't mean this in any unkind way."
Onkohan nyt Nobel mennyt oikeaan osoitteeseen, kun se annettu ihmiselle, joka pitää puolta ihmiskunnasta itseään alhaisempana? No, Nobelin kirjallisuuspalkinto annetaan kirjallisista taidoista ja siitä, mitä kirjailija sanoo teoksissaan, eikä kirjailijaa siis pitäisi kai arvioida haastattelujen perusteella. Tuntuu vaan niin hullulta, että joku arvioi kirjailijoita pelkän sukupuolen mukaan.
Tämän päivän Guardian kertoo, että vaikeana tyyppinä tunnettu V.S. Naipaul ei arvosta naiskirjailijoita. Hän ei koe yhdenkään naiskirjailijan yltävän omalle tasolleen. Naiset ovat hänen mukaansa sentimentaalisia kirjailijoita, ilmeisesti poikkeuksetta:
He felt that women writers were "quite different". He said: "I read a piece of writing and within a paragraph or two I know whether it is by a woman or not. I think [it is] unequal to me."
The author, who was born in Trinidad, said this was because of women's "sentimentality, the narrow view of the world". "And inevitably for a woman, she is not a complete master of a house, so that comes over in her writing too," he said.
He added: "My publisher, who was so good as a taster and editor, when she became a writer, lo and behold, it was all this feminine tosh. I don't mean this in any unkind way."
Onkohan nyt Nobel mennyt oikeaan osoitteeseen, kun se annettu ihmiselle, joka pitää puolta ihmiskunnasta itseään alhaisempana? No, Nobelin kirjallisuuspalkinto annetaan kirjallisista taidoista ja siitä, mitä kirjailija sanoo teoksissaan, eikä kirjailijaa siis pitäisi kai arvioida haastattelujen perusteella. Tuntuu vaan niin hullulta, että joku arvioi kirjailijoita pelkän sukupuolen mukaan.
keskiviikko 1. kesäkuuta 2011
Hyvä vai huono kirja? Vai minkälainen?
Päivi Brink kirjoittaa:
Kritiikin uutiset -lehti (2/2011) käy jälleen monipuolisesti läpi kriitikon roolia ja kritiikin merkitystä. Kriitikko Maaria Pääjärvi kirjoittaa mielestäni varsin osuvasti siitä, mitä kritiikin pitäisi pitää sisällään:
"Edes minua ei kiinnosta, onko teos mielestäni hyvä vai huono, vaan mieluummin kysyn mitä teos merkitsee, edustaa, tekee ja miksi se on olemassa."
Kun taiteilija tai kirjailija on todella taitava, kritiikki unohtaa Pääjärven mukaan usein luonnehtia ja analysoida teosta.
"Erinomaisuuden keskellekin täytyy viedä kysymyksiä ja ehdonalaisuutta."
Kirjoitan itsekin kirjallisuuskritiikkejä, ja olen usein pohtinut juuri tätä, mitä kaikkea kritiikissä pitäisi arvottamisen lisäksi olla. Minusta kritiikin lukijalle on synnyttävä mielikuva teoksesta ja mielellään myös siitä, mihin keskusteluihin sen kirjallisuuden kentässä osallistuu, oli lukija sitten teoksen arvosta samaa tai eri mieltä kanssani.
Kritiikin uutiset -lehti (2/2011) käy jälleen monipuolisesti läpi kriitikon roolia ja kritiikin merkitystä. Kriitikko Maaria Pääjärvi kirjoittaa mielestäni varsin osuvasti siitä, mitä kritiikin pitäisi pitää sisällään:
"Edes minua ei kiinnosta, onko teos mielestäni hyvä vai huono, vaan mieluummin kysyn mitä teos merkitsee, edustaa, tekee ja miksi se on olemassa."
Kun taiteilija tai kirjailija on todella taitava, kritiikki unohtaa Pääjärven mukaan usein luonnehtia ja analysoida teosta.
"Erinomaisuuden keskellekin täytyy viedä kysymyksiä ja ehdonalaisuutta."
Kirjoitan itsekin kirjallisuuskritiikkejä, ja olen usein pohtinut juuri tätä, mitä kaikkea kritiikissä pitäisi arvottamisen lisäksi olla. Minusta kritiikin lukijalle on synnyttävä mielikuva teoksesta ja mielellään myös siitä, mihin keskusteluihin sen kirjallisuuden kentässä osallistuu, oli lukija sitten teoksen arvosta samaa tai eri mieltä kanssani.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)