PROFESSORIPOOLI: Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, Guermantesin tie 1

 

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä: Guermantesin tie 1. Suomentanut Inkeri Tuomikoski. Helsinki: Otava, 1985. 412 sivua.

H. K. Riikonen kirjoittaa:

Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan suomennoksen viidennessä niteessä Guermantesin tie 1 kertojan perhe on muuttanut uuteen asuntoon. Muuton myötä kertoja tutustuu samassa rakennuskompleksissa asuviin Guermantesin herttuaan ja herttuattareen. Kertojan kuvaus yrityksistään tehdä itseään tykö ihastuksensa kohteelle, herttuattarelle, on tapahtumien kannalta keskeinen, mutta esillä ovat myös tapaamiset ja kohtaamiset armeijassa olevan Robert de Saint-Loupin kanssa; tämä pitää suoranaisen luennon joukko-osastoista ja sodankäynnistä. Kertoja tutustuu Monsieur de Charlusiin ja saa tietää, että tämä on Guermantesin herttuan veli. Mukana on myös keskustelua tuolloin paljon kohua herättäneestä Dreyfusin jutusta. Juutalaisen, maanpetoksesta Pirunsaarelle tuomitun upseerin, kapteeni Alfred Dreyfusin tapaus nostaa erityisen selvästi pintaan antisemitistiset asenteet. Proustin näkökulmat ovat tässä osassa tulleet kriittisemmiksi ja ironisemmiksi kuin sarjan edellisissä osissa.

Proust tuo jälleen esille koko sosiaalisen asteikon herttuasta portinvartijaukkoon. Sosiaalisia distinktioita ei tällöin ole unohdettu: on eri asia, onko saanut aatelisarvon keisarikunnan aikana vai kuuluuko vanhaan aateliin. Seurapiireissäkin on omat eronsa. Madame de Villeparisis’n salonki eroaa suuresti Madame de Guermantesin salongista: ”Rouva de Villeparisis oli noita naisia joilla, niin suureen sukuun kuin he olivatkin syntyneet ja toiseen samanveroiseen avioliiton sitein liittyneet, ei sittenkään ole seurapiireissä kovin näyttävää asemaa, niin ettei heillä salongissaan, lukuun ottamatta muutamaa herttuatarta, nimittäin heidän miniöitään tai paria kruunupäätä, vanhoja perhetuttuja hekin, ole kuin kolmannen luokan kutsuvieraita, porvareita ja maalta tullutta tai degeneroitunutta aatelistoa jotka läsnäolollaan jo kauan sitten ovat karkottaneet ne elegantit ja nirsot vierailijat, joitten sukulaisuussyistä tai ikivanhan ystävyyden perusteella ei ole pakko sinne tulla.”

Proustia kiinnostaa myös, miten eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvat henkilöt puhuttelevat toisiaan ja miten he käyttäytyvät toistensa seurassa. Kuva aatelistosta ei ole mairitteleva. Guermantesin herttuasta kerrotaan, että: ”hän piti ilmeisesti vuokralaisiaan torppareina, moukkina, kansallistettujen tilojen asuttajina joitten mielipiteellä ei ollut mitään arvoa, ajoi aamuisin partaansa yöpaidassa avoimen ikkunan edessä, tuli pihaan vallitsevan lämpötilan mukaan paitahihasillaan, pyjamassa, skottiruutuisessa pörrökarvaisessa pikkutakissa tai takkia lyhyemmässä vaaleassa nutussa ja käski tallirenkinsä juoksuttaa edessään vastaostettua hevosta”. Entä herttuan omalaatuinen käytös hänen tavatessaan kertojan isän: ” /…/ heti kun hän näki isäni tulevan portaita alas ajatukset työasioissa askarrellen ja mielessään toivomus ettei tapaisi ketään tuttavia, herttua jätti tallirenkinsä siihen paikkaan, tuli isääni vastaan, suoristi hänen takkinsa kaulusta alamaisen innokkaasti kuin kuninkaan kamaripalvelijat ennen vanhaan, tarttui hänen käteensä, piteli sitä omassaan, jopa silitteli sitä näyttääkseen hovimiehen hävyttömyydellä, ettei säästellyt kallisarvoisen ihonsa kosketusta ja kuljetti kuin talutushihnasta kadulle asti hämillistä isääni, joka ei tiennyt mitä olisi tehnyt päästäkseen pakoon.” Herttuan (ja yleensä korkeaa aatelia edustavien) käytös alempisäätyisiä kohtaan tulee ymmärrettävämmäksi Guermantesin tie 2:ssa kuvattaessa tilaisuutta Guermantesien salongissa, jonne myös kertoja on kutsuttu.

Myöhemmin herttua tavataan ”istua rehottamassa” Madame de Villeparisis’n salongissa. Kuvaus saavuttaa lähes groteskit mittasuhteet: ”Tuntui kuin tietoisuus suunnattomasta omaisuudesta, joka täytti koko hänen olemuksensa ikään kuin se olisi ollut ihmisen muotoon valettu kultaharkko, olisi kohottanut tämän kallisarvoisen lihan ominaispainon lakipisteeseen.”

Suhtautumista toisiin osoittaa havainnollisesti tapa tervehtiä. Proust on mestarillisesti kuvannut välinpitämättömyyttä osoittavaa tervehdystä. Kutsuilla Guermantesin herttuatar kuittaa tapaamisen erään historioitsijan ja kertojan kanssa seuraavasti: ”Historiantutkija kumarsi syvään niin kuin minäkin ja otaksui kai, että tervehdystä oli aiheellista saatella parilla ystävällisellä sanalla, sillä hänen silmänsä syttyivät ja hän valmistautui avaamaan suunsa, kun Madame de Guermantesin ilme jäähdytti hänet hetkessä; herttuatar oli nimittäin käyttänyt hyväkseen vartalonsa riippumattomuutta taivuttaakseen sitä liioitellun kohteliaasti ja vetäistäkseen sen taas takaisin niin taitavasti, että hänen kasvonsa ja katseensa eivät lainkaan näyttäneet huomanneen, että niitten edessä ylipäänsä seisoi joku; päästettyään kevyen huokauksen herttuatar tyytyi tuomaan julki, miten olemattoman vaikutuksen historioitsijan ja minun näkeminen häneen teki, liikuttamalla sieraimiaan tavalla, jonka täsmällisyys takasi hänen harhailevan tarkkaavaisuutensa täydellisen piittaamattomuuden.”

Proustin kuvaus herttuattaren käyttäytymisestä on kriittinen, mutta jotta tuollainen käytös ja sen kuvaaminen olisivat mahdollisia, tarvitaan vuosisatojen aikana kehittynyt hienostunut tapa- ja kirjallinen kulttuuri. Suomen kirjallisuudesta tälle löytyy yksityiskohtaisessa tarkkuudessaan vain yksi vertailukohta, Volter Kilven kuvaamat isännät Alastalon salissa; heidänkin käyttäytymisensä on tulosta pitkästä perinteestä, mutta se on tyystin erilaista ja erilaisissa olosuhteissa kehittynyttä kuin Proustin aatelisten ja korkeaporvarillisten seurapiirien.

Guermantesin seurapiirissä tavataan myös yksi ulkomaalainen, Saksan lähettiläs, ruhtinas von Faffenheim. Jo ruhtinaan nimi osoittautuu kertojalle kiinnostavaksi pohdinnan kohteeksi. Sen jälkiosa heim viittaa kotiseutuun (vrt. saks. Heimat) ja tuopa nimi mieleen myös kylpylän, jossa kertoja isoäitinsä kanssa oli ollut, ja pikkukaupungin, jonka läheisellä vuorella Goethe oli käyskennellyt. Ruhtinasta on jo vuosikausia taudin tapaan kalvanut halu tulla valituksi erään akatemian ulkojäseneksi. von Faffenheim panee toivonsa edellisistä osista tuttuun entiseen suurlähettilääseen, markiisi de Norpois’aan, jolla on akatemian valinnoissa käytettävissään kymmenen ääntä. Tilanne on kuitenkin ruhtinaan kannalta hankala: ”Mutta vaikka hän olisi keksinyt mitä miellyttävää tahansa, hankkinut markiisille venäläisiä kunniamerkkejä, siteerannut häntä ulkopolitiikkaa koskevissa artikkeleissaan, hänellä oli vastassaan kiittämättömyyden perikuva, joka ei tuntunut antavan minkäänlaista arvoa hänen ponnisteluilleen, ei tehnyt mitään hänen ehdokkuutensa edistämiseksi, ei edes luvannut hänelle omaa ääntään!”

Proustin kriittinen katse ei kohdistu kuitenkaan vain yläluokkaiseen seurapiiriin. Ivan kohteena ovat myös esimerkiksi tarjoilijat. Niinpä ollessaan ravintolassa Robert de Saint-Loup’n kanssa kertoja kommentoi tarjoilijoiden olemusta – käyttäen jälleen laajaa vertausta: ”Nämä /…/ muodostivat uskomattoman kokoelman karikatyyrejä, joista erotti tekopyhiä pappeja, kavalia rippi-isiä, enimmäkseen sentään entisaikojen koomikkoja, joitten sokeritopan muotoista otsaa ei enää juuri näe muualla kuin pienten nurkkateattereiden paikallishistoriaa tihkuviin lämpiöihin ripustetuissa muotokuvissa, jotka esittävät heitä kamaripalvelijoitten ja kirkkoruhtinaiden osissa ja joitten juhlallisen tyylin tuo ravintola huolellisesti valitun tai peräti perinnöllisistä syistä nimetyn henkilökunnan ansiosta tuntuu säilyttäneen jonkinmoisen auguurien virkakunnan muodossa.”

Yksi perin kiehtova piirre Proustin romaanisarjassa – samoin kuin monien 1900-luvun alun modernien kirjailijoiden teoksissa – on se, että osa osalta tuodaan esille erilaisia teknisiä innovaatioita. Guermantesin tie 1:ssä mainitaan esimerkiksi eräässä vertauksessa röntgenkuva. Jonkin verran huomiota saavat osakseen myös puhelin ja puhelinkeskustelut; kertojan isäkin on puhelimen hankkinut. Mutta samalla tarjoutuu tilaisuus kuvata uutta, mutta jo ajat sitten kadonnutta ammattikuntaa, keskusneitejä. Kertoja intoutuu luonnehtimaan heitä niin ylettömin sanakääntein ja vertauksin, että he joutuvatkin ironiseen valoon: ”/…/ meidän tarvitsee vain tuoda huulemme maagisen laatan ääreen ja kutsua – joskus liiankin kauan, sen myönnän – viisaita vireitä neitsyitä, joitten äänen me joka päivä kuulemme näkemättä koskaan heidän kasvojaan ja jotka suojelusenkeleinämme pökerryttävissä pimeyksissä tarkkaan vartioivat niitten portteja; nämä kaikkivoivat jotka loihtivat poissaolevat vierellemme ilman että meidän on lupa silmäillä heitä; nämä näkymättömät danaidit jotka lakkaamatta tyhjentävät, täyttävät, tarjoavat ääniaaltojen uurnaa; nämä ivalliset raivottaret jotka juuri kun kuiskasimme ystävättärellemme salaisuuden toivoen samalla ettei se kantautuisi vieraisiin korviin, julmasti huutavat: ”Minä kuuntelen!”; nämä salaisuuksien ikiärtyneet palvelijattaret, Näkymättömän tuohtuvaiset papittaret, keskusneidit!” Näillä Proustin kuvaamilla keskusneideillä on juorujen ja salaisuuksien kuuntelijoina sama funktio kuin vanhoista suomalaisista elokuvista tutuilla vastineillaan, joita ei kuitenkaan suurin surminkaan ole verrattu antiikin danaideihin tai papittariin.

Seurapiirien salonkien ja markiisittarien vastapainoksi tavataan osan lopussa vielä yksi ”salonki” ja sitä hallitseva ”markiisitar”, toisin sanoen yleinen käymälä ja sitä hallitseva nainen, joka on tyytyväinen toimeensa eikä harkitse eläkkeelle siirtymistä. Kertoja on kävelyllä isoäitinsä kanssa, joka joutuu käyttämään salonkia, mutta viipyy siellä kauan. Viipyminen pannaan ruuansulatushäiriön tiliin, mutta: ”Hän hymyili surumielisesti ja puristi kättäni. Hän oli ymmärtänyt ettei minulta tarvinnut kätkeä sitä, minkä olin arvannut alusta alkaen: että hän oli saanut lievän kohtauksen.” Päätössanat ennakoivat seuraavassa osassa kerrottua isoäidin kuolemaa. Tohtori Cottard oli koettanut hoitaa isoäiti maitoon perustuvalla ruokavaliolla, joka kuitenkin oli osoittautunut tehottomaksi maitovelliin pannun liian suolan takia. Kertojalle tarjoutuu tämän johdosta tilaisuus lääketieteen määritelmän esittämiseen: ”/…/ lääketiede on lääkäreiden toisiaan seuraavien ja keskenään ristiriidassa olevien erehdysten summa”. Jotakin merkitystä lääketieteellä silti on: ”/…/ olisi suurta hulluutta uskoa lääketieteeseen, ellei olisi vielä suurempaa hulluutta olla uskomatta siihen, sillä tästä erehdysten röykkiöstä on sentään aikaa myöten irtaantunut joitakin totuuksia.”

H. K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.