torstai 19. tammikuuta 2023

PROFESSORIPOOLI: Giuseppe Tomasi di Lampedusan Tiikerikissa

 

Giuseppe Tomasi di Lampedusa, Tiikerikissa. Romaani. Suomentanut Tyyni Tuulio. Teoksen esittelyn kirjoittanut Roberto Wis. Vignetit piirtänyt Alfons Eder. Porvoo – Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1959. 272 sivua. (Alkuteos Il Gattopardo, 1958).

H.K. Riikonen kirjoittaa:

Otsikko ”Tiikerikissa” tuonee mieleen ensiksi Luchino Viscontin elokuvan, jossa esiintyivät Burt Lancaster ja Claudia Cardinale. Elokuvan pohjana on Giuseppe Tomasi di Lampedusan (1896-1957) merkittävä, tekijänsä ainoaksi jäänyt romaani. Kirjoittaja, Parman herttua ja Lampedusan ruhtinas, ei ehtinyt nähdä teostaan painettuna. Se löydettiin hänen jälkeenjääneistä papereistaan; tekijä ei myöskään nähnyt sitä, että teos sai arvostetun Strega-kirjallisuuspalkinnon vuonna 1959.

Tiikerikissan kuusi ensimmäistä lukua sijoittuvat Sisiliaan 1860-luvun alussa, ts. Italian yhdistymisen, risorgimenton aikaan. Nationalisti Giuseppe Garibaldi toimi juuri vuonna 1860 Sisilian Palermossa ja Messinassa; henkilönä hän ei romaanissa esiinny, mutta hän ja ajan poliittiset tapahtumat ovat taustalla vaikuttamassa. Romaanin päähenkilö Don Fabrizio, Salinan ruhtinas, edustaa perinteellisiä arvoja. Hänellä on erityisenä harrastuksena tähtitiede ja hän on löytänyt – kuten romaanin kirjoittajan esi-isä – kaksi pikkuplaneettaa. Ruhtinas perheineen edustaa patriarkaalista elämänjärjestystä, johon kuuluu kirkon ja uskonnollisten muotojen kunnioittaminen. Ruhtinas ylpeilee sillä, että hänellä on pääsy Santo Spiriton luostariin, jonne miehiltä muutoin oli pääsy ankarasti kielletty: ”Juuri siksi ruhtinas kävi siellä erikoisen mielellään, koska kielto ei koskenut häntä, perustajan jälkeläistä suoraan alenevassa polvessa, ja tästä etuoikeudestaan, joka hänen lisäkseen oli vain Napolin kuninkaalla, hän oli lapsellisen ja mustasukkaisen ylpeä.” Luostarissa erään kammion seinällä ruhtinas näkee esiäitinsä, Autuaan Corbèran paholaiselle lähettämän kirjeen, jossa Corbèra yrittää käännyttää paholaisen hyvälle tielle. Paholaisen vastauksessa nähtävästi valitettiin, että totteleminen ei ollut mahdollista.

Salinan ruhtinaan vastapoolina on uutta aikaa ja yhteiskunnallista nousua edustava don Calogero Sedàran perhe; nousuun ovat vaikuttaneet Sedàran onnistuneet liiketoimet. Kehitys on vastaansanomaton: ruhtinas ymmärtää tämän ja sallii uuden järjestyksen mukaan menneen sisarenpoikansa Tancredin avioitua Sedàran perheen kauniin tyttären Angelican kanssa. Lopulta ruhtinas itse tanssii Angelican kanssa – kuuluisa kohtaus myös Viscontin elokuvassa. Teoksen nimi, Tiikerikissa (ital. Il Gattopardo), viittaa Salinan suvun vaakunassa olevaan figuuriin, mutta on tavallaan ironinen, kun ottaa huomioon suvun aseman heikentymisen, tiikeri on tullut voimattomaksi (sana gattopardo tarkoittaa jonkinlaista tiikerinsukuista kissaeläintä).

Don Fabriziolla sen paremmin kuin romaanin kertojallakaan ei sinänsä ole mitään illuusioita Sisilian ja sisilialaisten tyypillisistä piirteistä. Sisilia on maa, jonka perinteisiin ei mikään uusi ole aikoihin päässyt tunkeutumaan eikä siellä tiedetä mitään esimerkiksi uudesta eurooppalaisesta kirjallisuudesta. Paikalle mannermaalta saapuneelle virkamiehelle ruhtinas selittää: ”Sisiliassa ei ole väliä sillä tehdäänkö hyvin vai pahoin: synti, jota me sisilialaiset emme koskaan anna anteeksi on se, että yleensä ’tehdään’.” Sisiliaan ja sisilialaisiin ovat Don Fabrizion mukaan olennaisesti vaikuttaneet ympäristö, ilmanala ja maisema: ”Nämä ovat ne voimat, jotka yhdessä ja ehkä enemmänkin kuin vieraat vallanpitäjät ja sopimattomat väkisinmakaamiset ovat muovanneet sielua: tämä maisema, joka ei tunne keskitietä hempeän nautinnon ja tuhoavan hehkun välillä, maisema, joka ei koskaan ole arkinen, keskinkertainen, rauhallinen niin kuin järkevien ihmisten asuttavaksi tarkoitetun maan pitäisi olla, tämä maa, jossa muutaman peninkulman päässä toisistaan on Randazzon seudun helvetti ja Taorminan lahden kauneus /…/.” Maisemaan kiinnitetään muutenkin huomiota: ”Ympärillä aaltoili kolkko maisema, keltaisena sängestä, mustana poltetuista jätteistä. Heinäsirkkojen valitus täytti ilman ja oli kuin palaneen Sisilian korinaa, maan, joka elokuun lopulla turhaan odotti sadetta.” Sisiliassa saattaa olla, kuten romaanissa todetaankin, Theokritoksen paimenidyllin luonnetta, mutta yleisesti ottaen se on kaukana esimerkiksi Vergiliuksen Italiasta, joka on eräänlainen ”Land der Mitte”, kuten sitä on saksalaisittain kutsuttu.

Don Fabrizio itse katsoo kuuluvansa ”kovaosaiseen sukupolveen, joka ratsastaa vanhan ja uuden ajan välillä eikä viihdy kummassakaan”. Kun häntä pyydetään uuden järjestelmän mukaiseen senaattiin, hän vastaa pyytäjälle: ”/…/ olen, kuten ette ole voinut olla huomaamatta, vailla harhaluuloja, ja mitäpä senaatti tekisi minulla, kokemattomalla lainlaatijalla, jolta puuttuu kyky pettää itseään, ja sehän kyky täytyy olla jokaisella, joka haluaa johtaa toisia.”

Tiikerikissa jakaantuu toisistaan selvästi erottuviin lukuihin, jotka rakentuvat selkeille kohtauksille. Kunkin luvun alussa on keskeiset kohtaukset mainittu. Monet näistä kohtauksista ovat mieleenpainuvia. Niitä on esimerkiksi kuvaus Salinan ruhtinaasta audienssilla Napolin kuninkaan luona. Kuninkaan rahvaanomainen sydämellisyys masentaa Don Fabriziota ja hän ymmärtää, että tuollaisella yksinvallalla on kuoleman merkit kasvoillaan. Oma komiikkansa on kohtauksella, jossa jesuiitta-isä Pirrone, ruhtinaan rippi-isä, puhuu yrttien myyjälle, joka ei ymmärrä puheesta mitään; jesuiitta jatkaa puhettaan, vaikka puhuteltava on nukahtanut. Samaa voidaan sanoa kohtauksesta, jossa isä Pirrone näkee ruhtinaan nousevan kylvystä ”kuin Farnesen Herakles”: ”Mahtavan ruhtinaan näkeminen Aatamin asussa oli isä Pirronelle uutuus. Katumuksen sakramentti oli totuttanut hänet näkemään sielujen alastomuutta, mutta ei juuri ruhtinaiden, ja mies, joka olisi silmää räpäyttämättä kuunnellut vaikkapa sukurutsan tunnustamista, hämmentyi tämän titaanisen alastomuuden edessä.”

Romaanin seitsemäs luku tapahtuu 20 vuotta myöhemmin. Siinä kuvataan Don Fabrizion viimeiset päivät, jolloin hän tekee tiliä elämästään, ja hänen kuolemansa. Jakso on epäilemättä kirjallisuuden suuria kuolinkohtauksia. ”Hän itse oli sanonut että Salinat olisivat aina Salinoja. Hän oli erehtynyt. Viimeinen oli hän itse. Tuo Garibaldi, tuo parrakas Vulcanus, oli lopultakin voittanut,” joutuu kuoleva Fabrizio ajattelemaan.

Viimeinen, kahdeksas luku, tapahtuu edellistä lukua 30 vuotta myöhemmin, vuonna 1910. Se on romaanin kokonaisuudessa jossain määrin irrallinen, mutta on omalla tavallaan vaikuttava kaikessa karmeudessaan. Siinä kuvataan Don Fabrizion jo korkeaan ikään ehtineitä tyttäriä, Concettaa, Caterinaa ja Carolinaa, joista varsinkin Carolina on omistautunut pyhäinjäännösten keräilylle. Kirkon edustaja saapuu kuitenkin paikalle ja havaitsee ne lähes kaikki arvottomiksi. Muutenkin koko sisarusten elämänpiiri on rappion ja kuoleman leimaamaa: ”Muotokuvat esittivät vainajia, joita ei enää rakastettu, valokuvat ystäviä, jotka eläessään olivat aiheuttaneet haavoja ja joita vain siitä syystä ei unohdettu kuolemassa, vesivärimaalaukset taloja ja paikkoja, jotka suurimmaksi osaksi oli myyty tai epäedullisesti vaihdettu, tuhlaavaisten veljenpoikien toimesta. Jos tarkemmin olisi katsellut madonsyömää turkiskasaa, olisi huomannut kaksi pystyä korvaa, mustan puisen kuonon, kaksi hämmästynyttä keltaista lasisilmää: se oli Bendicò, joka neljäkymmentäviisi vuotta sitten oli kuollut ja neljäkymmentäviisi vuotta sitten palsamoitu, hämähäkinverkkojen ja koin pesä, jota palveluskunta kammosi ja jonka luovuttamista roskienkerääjän haltuun oli jo vuosikymmeniä pyydetty.” Lopulta Concetta kuitenkin päättää, että palsamoitu koira on vietävä pois. Romaani päättyykin Bendicòn viimeiseen matkaan: ”Kun ruumista laahattiin pois, lasiset silmät kiinnittivät häneen katseen, jossa oli poistettavan, tuhottavaksi määrätyn nöyrää syytöstä. Muutamaa minuuttia myöhemmin se mikä oli jäljellä Bendicòsta viskattiin pihalle erääseen nurkkaan, jonka roskienkerääjä kävi tyhjentämässä joka päivä. Lentäessään ikkunasta ulos se sai hetkeksi entisen muotonsa: oli kuin olisi nähnyt nelijalkaisen, pitkäviiksisen otuksen tanssivan ilmassa, ja oikeanpuoleinen etukäpälä oli kuin kohotettu manaukseen. Sitten kaikki sai rauhan kelmeässä tomukasassa.” Nämä romaanin viimeiset rivit, joissa on samaa groteskisuutta kuin Flaubertin Yksinkertaisen sydämen päätössanoissa, ovat aivan kuin symboli Don Fabrizion edustaman aristokraattisen elämänjärjestyksen tuhosta.

Tyyni Tuulion tekemä Tiikerikissan suomennos ilmestyi pian alkuteoksen julkaisemisen jälkeen. Suomennos edustaa ulkoasultaan ja painotekniikaltaan 1950-luvun parasta tasoa. Etevän, Suomessa pitkään toimineen itävaltalaisen graafikon Alfons Ederin suunnittelemat päällys ja elegantit vinjetit ovat harvinaisen onnistuneita.

H. K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti