perjantai 17. tammikuuta 2020

PROFESSORIPOOLI: Mika Waltarin Mikael Hakim

Mika Waltari, Mikael Hakim. Porvoo - Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1949.

Mika Waltarin historiallisten romaanien joukossa kolme kohoaa omaan luokkaansa: Sinuhe egyptiläinen, Johannes Angelos ja Mikael Hakim. Pikemminkin kuin roomalaisajan (Ihmiskunnan viholliset, Valtakunnan salaisuus) tai etruskilaisajan (Turms kuolematon) kuvauksissa Waltarin kertojanlahjat, mielikuvitus ja historiallinen tietämys pääsivät oikeuksiinsa joko todella kaukaisen menneisyyden, Egyptin, tai sitten kuohuvan renessanssiajan kuvauksessa, Johannes Angeloksen ja Mikael Hakimin ohella myös Mikael Karvajalassa ja postuumisti julkaistussa Nuoressa Johanneksessa.

Liki 1000-sivuinen Mikael Hakim, alaotsikoltaan Kymmenen kirjaa Mikael Carvajalin eli Mikael El-Hakimin elämästä vuosina 1527-38 hänen tunnustettuaan ainoan Jumalan ja antauduttuaan Korkean Portin palvelukseen, on tapahtumiltaan jatkoa Mikael Karvajalalle, mutta sen voi kuitenkin hyvin lukea omana kokonaisuutenaan. Romaani on värikäs kuvaus nimihenkilön ja hänen ystävänsä Antin vaiheista Välimeren ja Turkin valtakunnan historiallisten tapahtumien keskellä. Historialliselle romaanille tyypilliseen tapaan siinä heijastuvat kirjoittamisajankohdan valtapoliittiset asetelmat ja tunnelmat. Klassisten historiallisten romaanien rekvisiittaan ovat kuuluneet talismanit, kultaiset kaulanauhat ja ihmeelliset sormukset, joilla kertomuksen kuluessa on omat vaiheensa. Niitä vastaa Mikael Hakimissa timantit, jotka yllättäen putkahtavat esille ja jotka lopulta Mikael saa haltuunsa.

Keskeisten hahmojen, Mikaelin, hänen vaimonsa Giulian ja Antin sekä historiallisten suurvisiiri Ibdrahimin ja sulttaani Solimanin vaimon Khurremin (eli Roxelanen) ohella mukana on sivuhenkilöinä joukko kiinnostavia historian hahmoja, kuten venetsialainen juonittelija Lodovico Gritti, Magellanuksen (Magalhãesin) kanssa purjehtinut Antonio Pifagetta, merirosvo ja amiraali Khaireddin, osmanien pääluotsi Piri-reis karttoineen ja suuri arkkitehti Sinan. Varsin sattuvasti Waltari on pannut merkille 1500-luvun alun suurvaltapoliittiset konstellaatiot (Solimanin Turkki, Frans I:n Ranska, Kaarle V:n valtakunta, Venetsian tasavalta, uskonkiistojen jakama Saksa, Persia) samoin kuin taloudelliset aspektit ja juutalaiset rahoittajina.

Mikael Hakimia voi lukea asiantuntevana renessanssiajan eräänlaisena pikareskityyppisenä kuvauksena. Esitys on nimittäin täynnä enemmän tai vähemmän huumorin täyttämiä tapauksia, jopa niin, että vaikka päitä katkotaan miekalla ja Mikaelkin joutuu kantamaan kukistuneen Selim ben-Hafsin pään kultaisella vadilla sotapäällikkö Khaireddinille, esitys ei silloinkaan ole kuolemanvakavaa. Ehkä vakavimmillaan esitys on romaanin loppupuolella, kun mykät kuristavat epäsuosioon joutuneen suurvisiiri Ibdrahimin – joka korkean arvonsa mukaisesti kuristetaan nimenomaan vihreällä silkkiköydellä ja jolle Mikael oman henkensä uhalla järjestää kunnialliset hautajaiset. Toisinaan lukijalla on mahdollisuus tuntea liikutusta, etenkin raajarikon prinssi Dsihangirin kuvauksessa, samoin prinssin lempiapinan sairauden ja kuoleman kuvauksessa.

Siinä missä Don Quijote seikkailee Sancho Panzan kanssa, Mikael Hakimin kumppanina on Antti, väkivahva ja alkoholille perso, mutta älynlahjoiltaan tuskin Mikaelin vertainen hahmo. Hänessä on kuitenkin sellaista todellisuudentajua kuin Sancho Panzalla. Kolmanneksi keskeiseksi henkilöhahmoksi nousee nainen, Giulia, jossa erityisen huomiota herättävää ovat silmät, toinen sininen, toinen ruskea, todellinen femme fatale, jonka suhteessa palvelija Albertoon on sadomasokistinen juonne. Seurueeseen kuuluu olennaisena myös Mikaelin koira Rael ja Giulian kissa.

Merkille pantavaa on Mikaelin, suomalaisen ja entisen kristityn, ihailu osmanien valtakuntaa kohtaan: ”Kuta enemmän ajattelin osmanien vähäisestä alusta rakentamaa jättiläisvaltakuntaa, joka sulki sisäänsä niin monta kansaa, etten tiennyt edes kaikkien nimiä, sitä enemmän hämmästyin suurta valtiotaitoa, joka piti sen koossa ja teki elämän siinä mieluisaksi ja turvalliseksi. Tätä valtakuntaa hallitsivat lempeämmät ja oikeudenmukaisemmat lait kuin kristikunnan maita eikä sen kevyitä veroja voinut edes verrata kristikunnan armottomien ruhtinaiden kantamiin veroihin, jotka monissa maissa näännyttivät köyhän kansan veriin asti. Osmanien osoittama uskonnollinen suvaitsevaisuus oli myös ennen kuulumaton, sillä täällä ei ketään vainottu hänen uskonsa tähden paitsi joskus persialaisia shiittejä, jotka olivat islamin harhaoppisia.” Jonkin verran mukana on islamin ja kristinuskon vertailua, eikä suinkaan kristinuskolle eduksi. Mikaelin toveri Antti ilmaisee tämän varsin suorasukaisesti: ”Muslimien joukossa olen kohdannut monta verrattomasti parempaa kristittyä kuin kristillisissä maissa eikä heidän oppinsa ole liian ahdas, vaan sen voi väljentää tai kiristää mielensä mukaan kuin panssarin, joka kyljistä kurotaan kiinni nahkahihnoin niin että miehelle jää kasvunvaraa.” Samansuuntaisia ajatuksia ilmaisee myös Mikael nähdessään Istanbulissa uskostaan ylpeileviä kristittyjä.

Mikael Hakimin, renegaatin, uskonluopion yhdeksi esikuvaksi on Matti Klinge päiväkirjassaan Paššan epäsuosio (2017) arvellut ranskalaista kreivi C. A. de Bonnevalia, josta Korkean Portin palvelukseen antauduttuaan ja islamin uskoon käännyttyään tuli Bonneval Ahmet Pašša. Waltari on ollut tietoinen Bonnevalista, josta Lorenz von Numers on kirjoittanut teoksen Paschan i onåd (1981).

Cervantes oli Don Quijotessa pannut merkille Välimeren alueen kulttuurien monikielisyyden. Waltari on vienyt tämän kulttuurisen näkökulman vieläkin pitemmälle. Mikael Hakimissa on mainintoja eräiden muiden kielten ohella italiasta, saksasta, latinasta, arabiasta, unkarista ja turkista mutta myös eräänlaisesta merimiesten ja satamissa puhutusta sekakielestä. Tulkit ja kääntäminen on myös muistettu mainita.

Mikael Hakim on myös eräänlainen elämänfilosofinen kirja sikäli, että nimihenkilö esittää jatkuvasti pohdintojaan elämästä ja kuolemasta. Jo romaanin ensimmäinen virke avaa tämän linjan: ”Ratkaisevan päätöksen tehtyään ihminen saa tunnolleen rauhan ja vapautuu hämmästyttävällä tavalla tuskittelustaan ja kurjuutensa tunnosta”. Mitään syvällisiä ajatukset eivät ole, mutta edustavat sinänsä sangen hyväksyttävää ja käyttökelpoista ajattelua. Mikaelin rinnalla myös Antilla on kokemusperäistä ja myös Raamatusta saatua viisautta. Mutta ehkä syvimmän elämänviisauden tuo sittenkin esille Egyptin sulttaani, Soliman eunukki, joka teoksen epilogissa osoittaa suosiotaan Mikaelille; hän painottaa sitä, että hänen vatsansa on toiminut hyvin. Eräänlaiseksi voittajaksi romaanin loppusivuilla kohoaa Mikaelin kuuromykkä orja, joka ylenee niiden seitsemän mykän joukkoon, joiden tehtävänä on kuristaa epäsuosioon joutuneet.

Waltarin samoin kuin Pierre Lotinsa lukeneiden tulenkantajien suuren kiinnostuksen ja ihailun kohde oli Bysantti/Istanbul. Mikael Hakimin ja Johannes Angeloksen ohella sitä osoittavat matkakirjat Yksinäisen miehen juna ja Lähdin Istanbuliin. Istanbul on Mikael Hakimille vaikuttava kokemus, eli kuten hän toteaa: ”Hengittäessäni Istanbulin yön ilmaa hengitin itseeni vuosisatoja ja vuosituhansia, jotka olivat vyöryneet tämän ikuisen niemenkärjen yli kahden maanosan rajalla ja tehneet siitä maailman hämmästyttävimmän kaupungin. // Ajattelin kreikkalaisten keisarien rauennutta loistoa, jonka sulttaanit olivat perineet, ajattelin intohimoja, vihaa ja juonia jotka olivat noituneet tämän tienoon vuosisadasta vuosisataan, eikä kaikesta siitä kuitenkaan ollut jäljellä kuin kourallinen tomua, rauennut muurinharja, marmorinpalanen, jonka potkaisin jalkineeni kärjellä tieltäni. Kaikki he olivat poissa nuo menneet, mutta hengittivät näkymättöminä tummassa yössä ympärilläni”. Ajatus Bysantin kreikkalaisten keisarien kukistumisesta tuo samalla mukaan melankolisen sävyn.

Kaikesta värikkyydestään, kekseliäisyydestään ja historiallisesta tarkkuudestaan huolimatta Mikael Hakimilla on myös ilmeiset puutteensa. Esitystä haittaavat Waltarin helmasynnit, monisanaisuus, toistot ja eräät tyylilliset maneerit. Sulttaani Soliman, jolle jälkimaailma on antanut sellaisia määreitä kuin Suuri ja Magnificent, jää aivan sivuhahmoksi, siitäkin huolimatta, että hänestä on romaanin viidennen kirjan alussa kiinnostava henkilökuva ja mainitaan myös hänen työstään suurena lainsäätäjänä. Vaikka Mikael on joissakin asioissa järkevän epäileväinen, hänen hyväuskoisuutensa suhteessa vaimoonsa Giuliaan ja tämän palvelijaan Albertoon saa lukijan tuntemaan suorastaan myötähäpeää.

H. K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

1 kommentti:

  1. Kiitos, Hannu! Luin aikanaan Mikael Karvajalan ja nyt alkoi kiinnostaa jatkon lukeminen. Muistan, että pidin Karvajalan huumorista.

    VastaaPoista