Kirjalla päähän eläkeläistä!

Tuula Nikala-Soiha kirjoittaa:
//Olen eläkkeellä oleva äidinkielenopettaja. Olen työskennellyt myös toimittajana kymmenisen vuotta. Tässä eläkkeellä innostuin taas kirjoittamisesta ja lukemisesta. Aikoinani kirjoitin lehtijuttujen lisäksi yhden lastenkirjan, Vanhan raatihuoneen pönthiittinen. Nykyään kirjoitan ahkerasti omaa blogiani Hymyilevä eläkeläinen.//

Ajattelin eläkkeelle päästyäni ruveta kutomaan sukkaa. Mutta sitten köpittelin kuuntelemaan Turun avoimen yliopiston luentosarjaa Tarina maailmalla. Innostuin. Sukankutominen jäi. Tartuin kirjaan, taisi olla Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta (nimi tietysti teki eläkeläiseen vaikutuksen).

Hanna Meretojan luento tarinan merkityksestä oikaisi muutaman silmänluomirypyn ja katsoin maailmaa hiukan leveämmästä aukosta kuin eläkkeellä olin jo totutellut. Noinhan se on kuten luennoitsija sanoi: Jokaisen ihmisen mukana kulkee tarina, olisi opittava lukemaan ja ymmärtämään erilaisten ihmisten tarinoita, olemme kaikki ihmismäisiä ihmisiä, inhimillisiä. Sukka vaihtukoon kirjaan! Nyt siis luen. Bussipysäkillä hymyilen yllättäen somalitytöille, jotka ovat menossa suomen kursseille, kerromme muutamin suomen sanoin toisillemme tärkeimmän: yritän ymmärtää sinua.

Elina Hirvosen kirja Kauimpana kuolemasta pani minut kuuntelemaan sanoja ja ajatuksia, ajattelemaan, tuntemaan sääliä ja iloa. Olin ihmeissäni, kuinka joku nuori ihminen voi tuottaa tällaista tekstiä, jonka virtaan vanhankin on pakko mennä mukaan, voin tuntea samat tunteet kuin kirjoittaja. Tässähän nuortuu! Voin oppia näkemään ja kokemaan taas aivan kuin uudella ja tuoreella tavalla. Siis sukankutominen sikseen ja tartupa eläkeläinen taas kirjaan!

Kun luin Alexandra Salmelan kirjaa 27 Eli kuolema tekee taiteilijan, en antanut periksi, vaikka teksti oli aivan muuta kuin mitä Väinö Linna tai Veijo Meri tarjoilee. Alexandra kirjoittaa vimmalla ja vauhdilla, ei ehkä ole lukenut Maria Jotunia tai Minna Canthia, joita olin tarjoillut parinkymmenen vuoden ajan koulussa oppilailleni. Ja voihan hitto: rakastuin vanhoilla päivilläni Alexandran Herra Possuun ja ymmärsin suomalaisuuttakin tuoreesta perspektiivistä. Minä, vanha kalevalainen nainen!

Tätä rataa sitä eläkeläinen nyt menee: Mikko Rimmisen Nenäpäivä sai minut tunnistamaan itseni, ikääntyvän hiukan yksinäisen naisihmisen ja Ljudmila Ulitskajan Naisten valheet sai minut olemaan ylpeä samanikäisyydestäni kirjailijan kanssa, tuntemaan itseni jopa luovaksi seuratessani valehtelevia naisia. Ja nuoria miehiä: Jukka Laajarinne ja Kehys, joka oli aivan jotain muuta kuin Salaman Juhannustanssit sekä Pasi Ilmari Jääskeläinen ja Harjukaupungin salakäytävät. Siinä kirja, joka raotti minulle tietä maailmaan, jossa voidaan liikkua jalat irti maasta. Ei villasukkia, kiitos!

Sokerina pohjalla nuoret runoilijat: Olli Sirkiä ja Seuraavana Pasila sekä Timo Harju ja Me kastelemme heitä runsaasti kahvilla. Runoja suoraan vanhainkodin arjesta, nuorekkaasti. Totta joka sana!