Päivi Kosonen kirjoittaa:
de Chateaubriand, Francois-René
Viimeinen abenserragi
Suomentanut Hannu Salmi
Esipuhe H. K. Riikonen
Turku: Faros, 2012.
(Alkuteos: Les aventures du dernier Abencérage, 1826)
Chateaubriandin, ranskalaisen romantikkokirjailijan, pienoisromaanin tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun alun Espanjaan ja tarkemmin vielä Granadaan, josta maurit on aivan äsken karkotettu eri puolille Pohjois-Afrikkaa, kuten romaanin kehyskertomuksesta voimme lukea.
Tunisiaan pysähtyneen abenserragien heimon kerrotaan muistelleen kaiholla menneitä aikoja Granadan paratiisissa. He lääkitsevät päivittäin itseään kasveilla, jotka rauhoittavat turhaa kaipausta, mutta joskus lääkkeillä on päinvastainen vaikutus, ja silloin maanpakolaisuuden tunto vain kasvaa. Abenserragien heimo on lopulta lähes nääntynyt surussaan ja panee viimeisen toivonsa viimeiseen perilliseen, Aben-Hametiin joka lähtee pyhiinvaellusmatkalle esi-isiensä maalle Granadaan.
Aben-Hametin matkasta alkaa varsinainen tarina, vanhanaikaisen romanssin oloinen kertomus, jossa on vähän seikkailua ja vähän romantiikkaa, paljon yksityiskohtaisia luonnon ja arabien rakennuskulttuurin kuvauksia. Kaikkea peilataan ja katsotaan yhtä aikaa etäältä ja yltiötunteellisesti kaikkitietävän kertojan näkökulmasta. Tarinan ydin on muslimimiehen ja kristityn naisen välinen rakkaustarina. Sankaripari vaalii täyttymätöntä ja kaihoavaa rakkauttaan monta vuotta ennen kuin tekee kipeän ja ratkaisevan päätöksen – kumpikin oman maailmankuvansa ja arvomaailmansa pohjalta. Päätös on konservatiivinen ja traaginen, sulkeutuva ja vetäytyvä – eikä edistä mitään hyvää.
Chateaubriandin Viimeinen abenserragi olisi varmaankin jäänyt itseltäni huomaamatta, ellen olisi saanut tätä Faros-kustantamon uutta suomennosta sopivasti käteeni juuri ennen matkaa. Kahden tunnin matka Turun ja Helsingin välillä sujui romantikkoklassikon seurassa miellyttävästi, enkä kuitenkaan voinut olla miettimättä, miksi juuri tämä Chateaubriand oli päätetty suomentaa uudestaan. Aikaisemmat, 1800-luvun lopussa tehdyt suomennokset on helppo nähdä osana tuonaikaista kristillis-opettavaista kirjallisuuskäsitystä, mutta miksi nyt.
Aikani järkeiltyäni tulin käsitykseen, että Viimeinen abenserragi on kyllä sopivan kokoinen ajatuspaketti. Se on täynnä omassa ajassamme ilmeneviä ja juuri romantiikan aikakaudelta perittyjä ajatuksia: viimeisyyden ja jonkun aikakauden päättymisen tuntoa, jatkuvaa ikävää ja kaihoa ja täydellisyyden etsiskelyä, yltiöpäistä idealismia ja kykenemättömyyttä taipua käsillä olevan muutoskauden vaatimusten edessä. Ja kun tällaiseen äärimmäisen romanttis-konservatiiviseen maailmankuvaan lisätään vielä ripaus täyttymätöntä rakkauden paloa, eksotiikkaa ja orientalismia, niin ollaan asioiden ytimessä: yrityksessä pitää mennyt maailma hengissä hintaan mihin hyvänsä.
Chateaubriandille itselleen tämä viimeisyyden tunnon viljeleminen oli tärkeä. Viimeisyyden tunto oli hänen isältään saamansa henkinen ja aineellinen perintö – yritys palauttaa aatelissuvun tärvätty arvo ja omaisuus. Muistelmia kirjoittaessaan hän kykeni vähän hellittämään konservatiivisesta arvomaailmastaan, ja siksi Mémoires d’outre-tombe on hänen hienoin ja kestävin teoksensa. Sen suomennosprojektille toivoisin jatkoa.
Tervetuloa! Virtuaalinen kirjallisuuskahvila Café Voltaire jatkaa Avaimen Café Voltaire -kirjasarjan aloittamaa keskustelua maailman nykykirjallisuuksista. Ota kuppi kuumaa ja istahda pöytään. Café Voltaire on sielua virkistävä kohtaamispaikka, jossa keskustellaan nykyihmisen tilanteesta maailmassa.
Kiitos Päivi! Itsekin luin juuri tämän romaanin ja jotenkin nautiskelin näiden henkilöiden hyveellisyydestä. Vaikka uskonnon vuoksi rakkauden uhraaminen ei tunnu hyvältä ajatukselta, nämä henkilöt ainakin osasivat arvostaa toisiaan uskonnollisista ajattelutapojen eroista huolimatta. Kristitty ja muslimi rakastavat toisiaan ja pitävät toisiaan suuressa arvossa. Tämä oli mielestäni se ajankohtainen piirre kirjassa, tällaista ajattelutapaa soisin laajemminkin harjoitettavan.
VastaaPoistaKiitos hienosta tekstistä! Minua Viimeisessä Abenserragissa on kiinnostanut monikin puoli. Vaikka lopputuloksen voi tulkita konservatiivisena maailmojen erillisyyden kuvauksena, oikeastaan juuri pakonomaisen erillisyyden voi lukea myös kriittisenä, varsinkin kun teksti kuvaa samalla vastapuolien keskinäistä kunnioitusta ja rakkautta. Mielenkiintoista on myös se, että tarina on kerrottu Euroopasta pois ajetun muslimin näkökulmasta.
VastaaPoistaViimeinen Abenserragi on tavallaan myös Renén vastinpari: jos René kuvasi melankoliaa, tässä kertomus on nostalginen alusta asti, ja molemmat tunteet ovat olennainen osa modernia maailmaa.
Hienoa, että Faros julkaisee näitä romantiikan klassikoita! Vain lukemalla vanhempaa kirjallisuutta näemme myös oman aikamme kirjallisuuden erityispiirteet.
VastaaPoistaKiitos Hannu kommenteista - ja Päivi myös. On totta tämä ainainen peilaus - nykypäivää pohditaan ja peilataan vanhaan ja sillä tavalla oma aikamme saa muotonsa ja myös käsityksemme siitä, mihin suuntaan olemme menossa. Chateaubriand itse tunsi kyllä elämässään eri puolet - rikkauden ja köyhyyden, kaihon ja täyttymyksen, kunnioituksen ja vihan, maanpakolaisuuden ja integraation - ja näistä tunnoista hänen romaaninsa ja kirjansa syntyivät. Abenserragissa on myös kaikkea tätä, mutta sen sävy on tosiaan nostalginen, kuten Hannu toteaa. Jotenkin sitä on vaan niin kyllästynyt tähän ikuiseen menneisyyden puimiseen ja nostalgiaan - että miettii, missä ovat ne romaanit, joissa suunnitellaan tulevaisuutta ja lähdetään tekemään sitä. Ehkei vielä ole kuitenkaan sen aika. - Kaiken kaikkiaan olen ihastunut Faroksen nostalgiapolitiikkaan ja melankoliaan kaiken sen mediahypetyksen keskellä jossa elämme. Kiitoksia siis ja hyvää tulevaisuutta.
VastaaPoista