J. M. Coetzee: Elizabeth Costello

Päivi Brink, kahvilan emäntä, kirjallisuudentutkija, toimittaja:

Maija Poppasen kirjoittanut P.L. Travers sanoi olevansa brittiläisen imperiumin kansalainen, eikä hän pitänyt olennaisena, että hän oli kotoisin Australiasta ja asui aikuisiällään Iso-Britanniassa. Tämä tuli mieleeni lukiessani eteläafrikkalaisen Coetzeen romaania Elizabeth Costello (2003), joka kertoo australialaisesta kirjailijasta, joka kiertää maailmaa luennoimassa. Coetzee asuu nykyään Australiassa itsekin. Café Voltairen hengessä voisikin kysyä, minkä maan kirjallisuushistoriaan hän kuuluisi.

Coetzee on osa eteläafrikkalaista kirjallisuutta erityisesti pohtiessaan syyllisyyttä, rikosta ja rangaistusta, viimeistä tuomiota. Mistä tietää olevansa oikealla puolella, tekevänsä moraalisesti oikein? Miten syyllisyyden voi sovittaa, jos on historiankirjoituksen silmissä pahan puolella? Kenellä on oikeus tuomita? Hän viittaa Kafkaan juuri siksi, että ”Syyllisyys on aina epäilyksien ulkopuolella”. Apartheidin jälkeisessä Etelä-Afrikassa valkoiset kirjailijat käyvät hyvin samantapaista keskustelua kuin Saksassa on alettu käydä Hitlerin ajasta: Mitä meidän olisi pitänyt tehdä yksilöinä? Miten vääryyden voi sovittaa? Barbarian ja ”meidän” suhde on myös Coetzeen toistuva teema.

Coetzee seuraa englantilaisen kirjallisuuden modernistista juonnetta, sillä hänen kirjoissaan ihmiset ovat niin hukkuneita itseensä, että kohdatessaan toisia ihmisiä he kuulevat vain omien ajatustensa kohinan. Ja ne muutamat sanat, jotka ihmiset kuulevat, saavat heidät vain loukkaantumaan, närkästymään ja väheksymään keskustelukumppaniaan. Ajattelen Woolfin Aaltoja tai Mrs. Dalloway’ta, mutta oikeastaan Elizabeth Costello viittaa suoremmin James Joycen Odysseukseen, jota Costello on pääteoksessaan mukaillut. Hän tuntuu jääneen kirjailijana oman teoksensa varjoon, eikä ole pystynyt sitä ylittämään. Ovatko modernistiset mestarit Coetzeelle samanlaisia ylipääsemättömiä esikuvia? Hän on englantilaisen kirjallisuuden professori.

Coetzeen suhteesta australialaiseen kirjallisuuteen en osaa sanoa. Lähinnä Australian mukaan tulo Costellon kotimaana sai minut ajattelemaan, että Coetzee on erityisesti englanninkieliseen kielialueeseen kuuluva kirjailija, enemmän kuin johonkin paikkaan kuuluva. Mutta kielellisesti hän nimenomaan tekee vaikutuksen tiivistämällä ajatuksensa aforismin tapaan: ”She should never have come. Conferences are for exchanging thoughts; at least that is the idea behind conferences. You cannot exchange thoughts when you do not know what you think.”

Romaanissa Elizabeth Costello luennoi suuruudenhulluista aiheista, kuten ’Romaani Afrikassa’, ’Realismi’ ja ’Pahuuden ongelma’. Ei ihme, ettei Costello ole koskaan tyytyväinen itseensä puheiden jälkeen. Näen ikääntyvässä kirjailijattaressa Coetzeen omakuvan. Costello puhuu myös eläinten oikeuksista ja vegetarismista, jotka ovat Coetzeelle hyvin tärkeitä aiheita. Hän vertaa teurastamoja keskitysleireihin ja aiheuttaa kuulijoissaan vastustusta. Kiinnostavaa onkin, ettei lukijalle jätetä selvyyttä siitä, mitkä mielipiteet ovat ”oikeita” ja hyväksyttäviä. Joku romaanissa on aina eri mieltä ja kyseenalaistaa Costellon puheen sanoman hyvin taitavasti. On sulaa hulluutta kutsua kirjailija luennoimaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Mitä elämän eksperttejä he ovat? Hyväntahtoisesti naurahtaen saatoin siis ihmetellä Costellon intoa lähteä puhematkoilleen saarnamiehen tapaan – ja toisaalta kiinnostavia puheita, joita hän matkoillaan piti. Romaanin lopussa Costello päätyykin viimeisellä tuomiolla toteamaan: ”What is her situation? The situation of someone who does not know her own mind?” Modernistisesti hän on itselleenkin arvoitus.