Päivi Brink kirjoittaa:
Iloinen uutinen skottidekkarien ystäville: Kate Atkinsonin Jackson Brodie -sarja julkaistaan suomeksi! Schildtsin tiedotteessa kerrotaan: ”Atkinson ei osaa pitää kirjojaan dekkareina, eikä hän missään tapauksessa aikonut ainakaan kirjoittaa dekkarisarjaa – mutta niin vain kävi, ja siitä fiksun kirjallisuuden ystävät ovat saaneet olla kiitollisia. Kovaksikeitetty mutta kiltti Jackson Brodie on esiintynyt jo neljässä romaanissa, ja niihin perustuvassa BBC:n tv-sarjassa Jackson Brodiena nähdään Harry Potter-filmatisoinneista tuttu Jason Isaacs. Edinburghissa kuvatun sarjan ensi-ilta on Isossa-Britanniassa tänä keväänä.”
Case Histories (2004) julkaistaan suomeksi lokakuussa 2011 nimellä Ihan tavallisena päivänä, ja sen suomentaa Kaisa Kattelus. Schildts julkaisee Atkinsonin menestysdekkarisarjan kokonaisuudessaan. Toivottavasti TV-sarjakin saadaan pian Suomeen, Atkinsonin omaperäisiä juonenkäänteitä ja aidon tuntuisia ihmisiä seuraa oikein mielellään.
Tervetuloa! Virtuaalinen kirjallisuuskahvila Café Voltaire jatkaa Avaimen Café Voltaire -kirjasarjan aloittamaa keskustelua maailman nykykirjallisuuksista. Ota kuppi kuumaa ja istahda pöytään. Café Voltaire on sielua virkistävä kohtaamispaikka, jossa keskustellaan nykyihmisen tilanteesta maailmassa.
tiistai 31. toukokuuta 2011
BookExpo America ja sähkökirjat
Päivi Brink kirjoittaa:
New Yorkissa pidettiin viime viikonloppuna BookExpo America, joka kokosi yhteen kustantajat, kirjailijat, kirjakauppiaat ja kirjastoihmiset hyvin samaan tapaan kuin meidän kirjamessumme – vaikka ihan toisessa mittakaavassa.
The New York Timesin toimittaja Julie Bosman otsikoi: “E-Business Is the Buzz at Book Fair”. Hän kertoo, että expossa keskusteltiin paljon kustantajan roolista digitaalisen kirjan aikakaudella. Iso kustantamo Barnes & Noble on mennyt mukaan lukulaitebisnekseen, ja nettikirjakauppajätti Amazon on lähtenyt mukaan kustantamiseen. Vanhat roolit eivät siis enää kahlitse alan toimijoita.
“There’s a tendency to think that the other guy’s piece of the pie is so much easier, and you can just jump in and do it,” Susan Petersen Kennedy, the president of Penguin Group USA, said on Tuesday afternoon with a hearty laugh. “It’s good for Amazon to go into publishing. Maybe they’ll develop some respect for how hard it is. Come on in, try it. Go ahead. It’s not so easy.”
Yhdysvalloissa e-kirjat myyvät joidenkin teosten kohdalla jo paremmin kuin painetut kirjat, mikä tuottaa ongelmia pienille kirjakaupoille, kun kauppa siirtyy nettiin. The New York Timesin mukaan e-kirjat ovat olleet menestyksellisiä fiktion puolella, erityisesti sellaisten lajien kuin dekkari ja viihderomaani kohdalla, mutta lastenkirjat ja suuri osa tietokirjoista luetaan edelleen mieluiten painettuna kirjana. Kustantajat ovat tyytyväisenä panneet merkille, että lukulaitteiden omistajat ostavat enemmän kirjoja kuin ennen lukulaitteita. E-kirjojen markkinat ovat globaalit – ainakin englanninkielisen kirjallisuuden markkinat.
http://www.nytimes.com/2011/05/26/books/bookexpo-america-underlines-industry-shifts.html?_r=1&scp=1&sq=book%20expo%20america&st=cse
New Yorkissa pidettiin viime viikonloppuna BookExpo America, joka kokosi yhteen kustantajat, kirjailijat, kirjakauppiaat ja kirjastoihmiset hyvin samaan tapaan kuin meidän kirjamessumme – vaikka ihan toisessa mittakaavassa.
The New York Timesin toimittaja Julie Bosman otsikoi: “E-Business Is the Buzz at Book Fair”. Hän kertoo, että expossa keskusteltiin paljon kustantajan roolista digitaalisen kirjan aikakaudella. Iso kustantamo Barnes & Noble on mennyt mukaan lukulaitebisnekseen, ja nettikirjakauppajätti Amazon on lähtenyt mukaan kustantamiseen. Vanhat roolit eivät siis enää kahlitse alan toimijoita.
“There’s a tendency to think that the other guy’s piece of the pie is so much easier, and you can just jump in and do it,” Susan Petersen Kennedy, the president of Penguin Group USA, said on Tuesday afternoon with a hearty laugh. “It’s good for Amazon to go into publishing. Maybe they’ll develop some respect for how hard it is. Come on in, try it. Go ahead. It’s not so easy.”
Yhdysvalloissa e-kirjat myyvät joidenkin teosten kohdalla jo paremmin kuin painetut kirjat, mikä tuottaa ongelmia pienille kirjakaupoille, kun kauppa siirtyy nettiin. The New York Timesin mukaan e-kirjat ovat olleet menestyksellisiä fiktion puolella, erityisesti sellaisten lajien kuin dekkari ja viihderomaani kohdalla, mutta lastenkirjat ja suuri osa tietokirjoista luetaan edelleen mieluiten painettuna kirjana. Kustantajat ovat tyytyväisenä panneet merkille, että lukulaitteiden omistajat ostavat enemmän kirjoja kuin ennen lukulaitteita. E-kirjojen markkinat ovat globaalit – ainakin englanninkielisen kirjallisuuden markkinat.
http://www.nytimes.com/2011/05/26/books/bookexpo-america-underlines-industry-shifts.html?_r=1&scp=1&sq=book%20expo%20america&st=cse
sunnuntai 29. toukokuuta 2011
Kirjalla päähän eläkeläistä!
Tuula Nikala-Soiha kirjoittaa:
//Olen eläkkeellä oleva äidinkielenopettaja. Olen työskennellyt myös toimittajana kymmenisen vuotta. Tässä eläkkeellä innostuin taas kirjoittamisesta ja lukemisesta. Aikoinani kirjoitin lehtijuttujen lisäksi yhden lastenkirjan, Vanhan raatihuoneen pönthiittinen. Nykyään kirjoitan ahkerasti omaa blogiani Hymyilevä eläkeläinen.//
Ajattelin eläkkeelle päästyäni ruveta kutomaan sukkaa. Mutta sitten köpittelin kuuntelemaan Turun avoimen yliopiston luentosarjaa Tarina maailmalla. Innostuin. Sukankutominen jäi. Tartuin kirjaan, taisi olla Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta (nimi tietysti teki eläkeläiseen vaikutuksen).
Hanna Meretojan luento tarinan merkityksestä oikaisi muutaman silmänluomirypyn ja katsoin maailmaa hiukan leveämmästä aukosta kuin eläkkeellä olin jo totutellut. Noinhan se on kuten luennoitsija sanoi: Jokaisen ihmisen mukana kulkee tarina, olisi opittava lukemaan ja ymmärtämään erilaisten ihmisten tarinoita, olemme kaikki ihmismäisiä ihmisiä, inhimillisiä. Sukka vaihtukoon kirjaan! Nyt siis luen. Bussipysäkillä hymyilen yllättäen somalitytöille, jotka ovat menossa suomen kursseille, kerromme muutamin suomen sanoin toisillemme tärkeimmän: yritän ymmärtää sinua.
Elina Hirvosen kirja Kauimpana kuolemasta pani minut kuuntelemaan sanoja ja ajatuksia, ajattelemaan, tuntemaan sääliä ja iloa. Olin ihmeissäni, kuinka joku nuori ihminen voi tuottaa tällaista tekstiä, jonka virtaan vanhankin on pakko mennä mukaan, voin tuntea samat tunteet kuin kirjoittaja. Tässähän nuortuu! Voin oppia näkemään ja kokemaan taas aivan kuin uudella ja tuoreella tavalla. Siis sukankutominen sikseen ja tartupa eläkeläinen taas kirjaan!
Kun luin Alexandra Salmelan kirjaa 27 Eli kuolema tekee taiteilijan, en antanut periksi, vaikka teksti oli aivan muuta kuin mitä Väinö Linna tai Veijo Meri tarjoilee. Alexandra kirjoittaa vimmalla ja vauhdilla, ei ehkä ole lukenut Maria Jotunia tai Minna Canthia, joita olin tarjoillut parinkymmenen vuoden ajan koulussa oppilailleni. Ja voihan hitto: rakastuin vanhoilla päivilläni Alexandran Herra Possuun ja ymmärsin suomalaisuuttakin tuoreesta perspektiivistä. Minä, vanha kalevalainen nainen!
Tätä rataa sitä eläkeläinen nyt menee: Mikko Rimmisen Nenäpäivä sai minut tunnistamaan itseni, ikääntyvän hiukan yksinäisen naisihmisen ja Ljudmila Ulitskajan Naisten valheet sai minut olemaan ylpeä samanikäisyydestäni kirjailijan kanssa, tuntemaan itseni jopa luovaksi seuratessani valehtelevia naisia. Ja nuoria miehiä: Jukka Laajarinne ja Kehys, joka oli aivan jotain muuta kuin Salaman Juhannustanssit sekä Pasi Ilmari Jääskeläinen ja Harjukaupungin salakäytävät. Siinä kirja, joka raotti minulle tietä maailmaan, jossa voidaan liikkua jalat irti maasta. Ei villasukkia, kiitos!
Sokerina pohjalla nuoret runoilijat: Olli Sirkiä ja Seuraavana Pasila sekä Timo Harju ja Me kastelemme heitä runsaasti kahvilla. Runoja suoraan vanhainkodin arjesta, nuorekkaasti. Totta joka sana!
//Olen eläkkeellä oleva äidinkielenopettaja. Olen työskennellyt myös toimittajana kymmenisen vuotta. Tässä eläkkeellä innostuin taas kirjoittamisesta ja lukemisesta. Aikoinani kirjoitin lehtijuttujen lisäksi yhden lastenkirjan, Vanhan raatihuoneen pönthiittinen. Nykyään kirjoitan ahkerasti omaa blogiani Hymyilevä eläkeläinen.//
Ajattelin eläkkeelle päästyäni ruveta kutomaan sukkaa. Mutta sitten köpittelin kuuntelemaan Turun avoimen yliopiston luentosarjaa Tarina maailmalla. Innostuin. Sukankutominen jäi. Tartuin kirjaan, taisi olla Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta (nimi tietysti teki eläkeläiseen vaikutuksen).
Hanna Meretojan luento tarinan merkityksestä oikaisi muutaman silmänluomirypyn ja katsoin maailmaa hiukan leveämmästä aukosta kuin eläkkeellä olin jo totutellut. Noinhan se on kuten luennoitsija sanoi: Jokaisen ihmisen mukana kulkee tarina, olisi opittava lukemaan ja ymmärtämään erilaisten ihmisten tarinoita, olemme kaikki ihmismäisiä ihmisiä, inhimillisiä. Sukka vaihtukoon kirjaan! Nyt siis luen. Bussipysäkillä hymyilen yllättäen somalitytöille, jotka ovat menossa suomen kursseille, kerromme muutamin suomen sanoin toisillemme tärkeimmän: yritän ymmärtää sinua.
Elina Hirvosen kirja Kauimpana kuolemasta pani minut kuuntelemaan sanoja ja ajatuksia, ajattelemaan, tuntemaan sääliä ja iloa. Olin ihmeissäni, kuinka joku nuori ihminen voi tuottaa tällaista tekstiä, jonka virtaan vanhankin on pakko mennä mukaan, voin tuntea samat tunteet kuin kirjoittaja. Tässähän nuortuu! Voin oppia näkemään ja kokemaan taas aivan kuin uudella ja tuoreella tavalla. Siis sukankutominen sikseen ja tartupa eläkeläinen taas kirjaan!
Kun luin Alexandra Salmelan kirjaa 27 Eli kuolema tekee taiteilijan, en antanut periksi, vaikka teksti oli aivan muuta kuin mitä Väinö Linna tai Veijo Meri tarjoilee. Alexandra kirjoittaa vimmalla ja vauhdilla, ei ehkä ole lukenut Maria Jotunia tai Minna Canthia, joita olin tarjoillut parinkymmenen vuoden ajan koulussa oppilailleni. Ja voihan hitto: rakastuin vanhoilla päivilläni Alexandran Herra Possuun ja ymmärsin suomalaisuuttakin tuoreesta perspektiivistä. Minä, vanha kalevalainen nainen!
Tätä rataa sitä eläkeläinen nyt menee: Mikko Rimmisen Nenäpäivä sai minut tunnistamaan itseni, ikääntyvän hiukan yksinäisen naisihmisen ja Ljudmila Ulitskajan Naisten valheet sai minut olemaan ylpeä samanikäisyydestäni kirjailijan kanssa, tuntemaan itseni jopa luovaksi seuratessani valehtelevia naisia. Ja nuoria miehiä: Jukka Laajarinne ja Kehys, joka oli aivan jotain muuta kuin Salaman Juhannustanssit sekä Pasi Ilmari Jääskeläinen ja Harjukaupungin salakäytävät. Siinä kirja, joka raotti minulle tietä maailmaan, jossa voidaan liikkua jalat irti maasta. Ei villasukkia, kiitos!
Sokerina pohjalla nuoret runoilijat: Olli Sirkiä ja Seuraavana Pasila sekä Timo Harju ja Me kastelemme heitä runsaasti kahvilla. Runoja suoraan vanhainkodin arjesta, nuorekkaasti. Totta joka sana!
lauantai 28. toukokuuta 2011
Pietarin runoilijaryhmät
Päivi Brink kirjoittaa:
Lueskelin viime talvena ilmestynyttä Parnassoa 5/2010, jossa teemana oli ”Pietarin kirjallisuus nyt”. Jarmo Papinniemi aloittaa artikkelinsa ”Iloiset rännit” hyvällä tiivistyksellä: ”Pietarilainen kirjallisuus hakee suuntaa, odottaa yhdistävää hahmoa. Proosan keskus on Moskovassa, lyriikan kukoistuskausi takanapäin. Mutta Pietarissa osataan silti venäjää paremmin kuin missään muualla.”
Papinniemi tapasi parin runoryhmän edustajia, ja pitääkin pietarilaisille runoilijoille leimallisena hakeutumisena ryhmiin, joissa luetaan ja kommentoidaan runoja. Hän haastattelee Uusi Tavarasäilytys -ryhmän runoilijoita Igor Bulatovskia ja Valeri Šubinskia:
”Ei runous pelkkää kieltä kuitenkaan ole”, hän [Bulatovski] tarkentaa. ”Runouden kautta kuvailen suhdettani elämään. Runous ei ole vain sanoja, joiden avulla kudon kankaan, vaan suhteita erilaisiin ihmisiin.”
”Tuo on tärkeää”, Valeri Šubinski täydentää. ”On postmodernisteja, joille sanat ovat vain leikkiä, mutta me edustamme runoutta, jossa sanalla on aina yhteys johonkin.”
”Kyse on tempun ja magian erosta. Me emme yritä temppuilla kielellä”, Bulatovski sanoo.
Papinniemi tapasi myös Limbus Press -kustantamon kustantajan Vadim Leventalin, joka kertoo kiinnostavasti lukijoiden mieltymyksistä:
”Leventalin mukaan lukijat haluavat nyt selkeitä, yksinkertaisia tarinoita. Ei sellaisia, joissa pitää osallistua kirjailijan suunnittelemiin leikkeihin ja ratkoa kielellis-rakenteellisia arvoituksia. ”Sitä ei massalukija halua.””
Onpa mielenkiintoista, että Venäjällä kokeellisuutta pidetään nyt jotenkin teennäisenä ja turhana, pinnallisena leikittelynä, eikä yhtenä keinona tavoittaa toiset ihmiset. En tunne venäläistä runoa lainkaan, mutta jutusta ymmärsin, että 90-luvulla siellä olisi ollut kokeellisen runon aika, joten ehkä tämä on vain vastareaktiota siihen. Olisi kyllä mahtavaa päästä kärpäsenä katossa seuraamaan noita runoryhmiä, jotka kokoontuvat aina yhden runoilijan kotona ja lukevat runoja ja keskustelevat teetä hörppien. Kun vielä ymmärtäisi kieltä, ilta olisi hyvin viihdyttävä.
Lueskelin viime talvena ilmestynyttä Parnassoa 5/2010, jossa teemana oli ”Pietarin kirjallisuus nyt”. Jarmo Papinniemi aloittaa artikkelinsa ”Iloiset rännit” hyvällä tiivistyksellä: ”Pietarilainen kirjallisuus hakee suuntaa, odottaa yhdistävää hahmoa. Proosan keskus on Moskovassa, lyriikan kukoistuskausi takanapäin. Mutta Pietarissa osataan silti venäjää paremmin kuin missään muualla.”
Papinniemi tapasi parin runoryhmän edustajia, ja pitääkin pietarilaisille runoilijoille leimallisena hakeutumisena ryhmiin, joissa luetaan ja kommentoidaan runoja. Hän haastattelee Uusi Tavarasäilytys -ryhmän runoilijoita Igor Bulatovskia ja Valeri Šubinskia:
”Ei runous pelkkää kieltä kuitenkaan ole”, hän [Bulatovski] tarkentaa. ”Runouden kautta kuvailen suhdettani elämään. Runous ei ole vain sanoja, joiden avulla kudon kankaan, vaan suhteita erilaisiin ihmisiin.”
”Tuo on tärkeää”, Valeri Šubinski täydentää. ”On postmodernisteja, joille sanat ovat vain leikkiä, mutta me edustamme runoutta, jossa sanalla on aina yhteys johonkin.”
”Kyse on tempun ja magian erosta. Me emme yritä temppuilla kielellä”, Bulatovski sanoo.
Papinniemi tapasi myös Limbus Press -kustantamon kustantajan Vadim Leventalin, joka kertoo kiinnostavasti lukijoiden mieltymyksistä:
”Leventalin mukaan lukijat haluavat nyt selkeitä, yksinkertaisia tarinoita. Ei sellaisia, joissa pitää osallistua kirjailijan suunnittelemiin leikkeihin ja ratkoa kielellis-rakenteellisia arvoituksia. ”Sitä ei massalukija halua.””
Onpa mielenkiintoista, että Venäjällä kokeellisuutta pidetään nyt jotenkin teennäisenä ja turhana, pinnallisena leikittelynä, eikä yhtenä keinona tavoittaa toiset ihmiset. En tunne venäläistä runoa lainkaan, mutta jutusta ymmärsin, että 90-luvulla siellä olisi ollut kokeellisen runon aika, joten ehkä tämä on vain vastareaktiota siihen. Olisi kyllä mahtavaa päästä kärpäsenä katossa seuraamaan noita runoryhmiä, jotka kokoontuvat aina yhden runoilijan kotona ja lukevat runoja ja keskustelevat teetä hörppien. Kun vielä ymmärtäisi kieltä, ilta olisi hyvin viihdyttävä.
perjantai 27. toukokuuta 2011
Turun Kirjamessujen maatähtinä 30.9. - 2.10.11 Japani ja Pohjoismaat
Päivi Brink kirjoittaa:
Pohjoismaisista kirjailijoista Turkuun ovat tulossa ainakin Erlend Loe (Norja) Karl Ove Knausgård (Norja) ja Jonas Jonasson (Ruotsi). Uteliaisuuteni heräsi, kun messutiedotteessa mainittiin islantilainen reggae-bändi Hjalmar. Lämpimiä rytmejä kylmän keskelle! Pohjoismailla on yhteinen messuosasto, jonka viereen pystytetään taatusti herttainen Carl Larsson -näyttely.
Japani nousee myös vahvasti esille kirjallisuuden, designin ja manga-sarjakuvien kautta. Kirjailijoiden nimiä ei vielä kerrottu.
Samat teemamaat näkyvät ruokamessuilla – eli maistuvaa kalaruokaa on varmasti ainakin tarjolla. ”Suomen suurin sushi-koulu” kuulostaa makoisalta.
PS.
27. – 30.10.11 pidettävien Helsingin kirjamessujen teemamaa on Viro. Tänä vuonna ilmestyy poikkeuksellisen suuri määrä virolaista kirjallisuutta suomeksi. Kevään ja syksyn aikana julkaistaan yhteensä kaksikymmentä teosta.
Pohjoismaisista kirjailijoista Turkuun ovat tulossa ainakin Erlend Loe (Norja) Karl Ove Knausgård (Norja) ja Jonas Jonasson (Ruotsi). Uteliaisuuteni heräsi, kun messutiedotteessa mainittiin islantilainen reggae-bändi Hjalmar. Lämpimiä rytmejä kylmän keskelle! Pohjoismailla on yhteinen messuosasto, jonka viereen pystytetään taatusti herttainen Carl Larsson -näyttely.
Japani nousee myös vahvasti esille kirjallisuuden, designin ja manga-sarjakuvien kautta. Kirjailijoiden nimiä ei vielä kerrottu.
Samat teemamaat näkyvät ruokamessuilla – eli maistuvaa kalaruokaa on varmasti ainakin tarjolla. ”Suomen suurin sushi-koulu” kuulostaa makoisalta.
PS.
27. – 30.10.11 pidettävien Helsingin kirjamessujen teemamaa on Viro. Tänä vuonna ilmestyy poikkeuksellisen suuri määrä virolaista kirjallisuutta suomeksi. Kevään ja syksyn aikana julkaistaan yhteensä kaksikymmentä teosta.
torstai 26. toukokuuta 2011
Mitä Suomessa kustannetaan? Mitä myydään?
Päivi Brink kirjoittaa:
Suomessa julkaistut uutuusnimikkeet vuonna 2010:
Kotimainen proosa 261
Kotimaiset runot ja näytelmät 92
Käännetty proosa 307
Käännetyt runot ja näytelmät 12
Käännösproosaa julkaistiin 5 % enemmän ja kotimaista proosaa 17 % vähemmän kuin edellisenä vuonna nimikkeiden määrää katsottaessa.
Kotimaiset lastenkirjat 227
Kotimaiset nuortenkirjat 55
Käännetyt lastenkirjat 626
Käännetyt nuortenkirjat 163
Edelliseen vuoteen verrattuna käännetyn nuortenkirjallisuuden nimikemäärä kasvoi huimat 31 %.
Kaunokirjallisuus yhteensä 671
Lasten- ja nuortenkirjat,yhteensä 1071
Sarjakuvat yhteensä 315
Tietokirjat yhteensä 1837
Oppikirjat yhteensä 556
Myynnin jakautuminen kirjallisuuslajeittain:
Tietokirjat 35 %
Oppikirjat 32 %
Kaunokirjallisuus 15 %
Lasten- ja nuortenkirjat 13 %
Sarjakuvat 5 %
Myydyimmät kaunokirjat:
Ilkka Remes: Shokkiaalto 72 600
Mauri Kunnas: Hurja-Harri ja pullon henki 65 700
Riikka Pulkkinen: Totta 59 100
Myydyin käännös oli Cornwellin Valokeilassa, jota myytiin 49 400.
Tulkitsen, että vaikka kotimaisen kaunokirjallisuuden nimikemäärä laskisi, suosituimpia kotimaisia teoksia myydään edelleen enemmän kuin käännösproosan suosituimpia teoksia. Eli meillä on muutama kotimainen tähtikirjailija, joiden teoksia ostetaan todella paljon. Myydyimmät käännetyt kaunokirjat ovat dekkareita.
www.kustantajat.fi/tilastot/
Suomessa julkaistut uutuusnimikkeet vuonna 2010:
Kotimainen proosa 261
Kotimaiset runot ja näytelmät 92
Käännetty proosa 307
Käännetyt runot ja näytelmät 12
Käännösproosaa julkaistiin 5 % enemmän ja kotimaista proosaa 17 % vähemmän kuin edellisenä vuonna nimikkeiden määrää katsottaessa.
Kotimaiset lastenkirjat 227
Kotimaiset nuortenkirjat 55
Käännetyt lastenkirjat 626
Käännetyt nuortenkirjat 163
Edelliseen vuoteen verrattuna käännetyn nuortenkirjallisuuden nimikemäärä kasvoi huimat 31 %.
Kaunokirjallisuus yhteensä 671
Lasten- ja nuortenkirjat,yhteensä 1071
Sarjakuvat yhteensä 315
Tietokirjat yhteensä 1837
Oppikirjat yhteensä 556
Myynnin jakautuminen kirjallisuuslajeittain:
Tietokirjat 35 %
Oppikirjat 32 %
Kaunokirjallisuus 15 %
Lasten- ja nuortenkirjat 13 %
Sarjakuvat 5 %
Myydyimmät kaunokirjat:
Ilkka Remes: Shokkiaalto 72 600
Mauri Kunnas: Hurja-Harri ja pullon henki 65 700
Riikka Pulkkinen: Totta 59 100
Myydyin käännös oli Cornwellin Valokeilassa, jota myytiin 49 400.
Tulkitsen, että vaikka kotimaisen kaunokirjallisuuden nimikemäärä laskisi, suosituimpia kotimaisia teoksia myydään edelleen enemmän kuin käännösproosan suosituimpia teoksia. Eli meillä on muutama kotimainen tähtikirjailija, joiden teoksia ostetaan todella paljon. Myydyimmät käännetyt kaunokirjat ovat dekkareita.
www.kustantajat.fi/tilastot/
keskiviikko 25. toukokuuta 2011
Wikipedia, tekijänoikeudet ja Houellebecq
Päivi Brink kirjoittaa:
Aika ajoin on hyvä muistuttaa meitä tekstityöläisiä tekijänoikeuksista. Myös Wikipedia on tekijänoikeuden alainen, eikä sieltä niin vain voi lainata tekstikatkelmia. Tämän sai huomata myös Ranskan kirjallisuuden johtotähti Michel Houellebecq, jonka viimeisin teos La Carte et le territoire sisältää lähes suoria lainauksia Wikipediasta ilman viitettä. Kirjan seuraaviin panoksiin tuleekin seuraava teksti:
”Kiitän myös Wikipediaa (http://fr.wikipedia.org) ja sen tekijöitä, joiden tekstejä olen käyttänyt paikoin inspiraation lähteenä, erityisesti koskien kärpästä, Beauvaisin kaupunkia ja Frédéric Nihousia.”
Kirja sai loistavat kritiikit ja sille annettiin Goncourt-palkinto, joten jokainen Wikipediaa lukenut arvaa, että tekstit tuskin muodostavat romaanin ydintä. WSOY julkaisee sen syksyllä nimellä Maasto ja kartta.
Lue lisää:
http://blog.wikimedia.fr/wikipedia-et-m-houellebecq-des-nouvelles-et-une-avancee-3113
Aika ajoin on hyvä muistuttaa meitä tekstityöläisiä tekijänoikeuksista. Myös Wikipedia on tekijänoikeuden alainen, eikä sieltä niin vain voi lainata tekstikatkelmia. Tämän sai huomata myös Ranskan kirjallisuuden johtotähti Michel Houellebecq, jonka viimeisin teos La Carte et le territoire sisältää lähes suoria lainauksia Wikipediasta ilman viitettä. Kirjan seuraaviin panoksiin tuleekin seuraava teksti:
”Kiitän myös Wikipediaa (http://fr.wikipedia.org) ja sen tekijöitä, joiden tekstejä olen käyttänyt paikoin inspiraation lähteenä, erityisesti koskien kärpästä, Beauvaisin kaupunkia ja Frédéric Nihousia.”
Kirja sai loistavat kritiikit ja sille annettiin Goncourt-palkinto, joten jokainen Wikipediaa lukenut arvaa, että tekstit tuskin muodostavat romaanin ydintä. WSOY julkaisee sen syksyllä nimellä Maasto ja kartta.
Lue lisää:
http://blog.wikimedia.fr/wikipedia-et-m-houellebecq-des-nouvelles-et-une-avancee-3113
tiistai 24. toukokuuta 2011
Bob Dylan 70 vuotta
Päivi Brink kirjoittaa:
Tänään 70 vuotta täyttävä Dylan on yksi parhaista nykyrunoilijoista. Happy Birthday, Bob!
It Ain't Me, Babe
Go ’way from my window
Leave at your own chosen speed
I’m not the one you want, babe
I’m not the one you need
You say you’re lookin’ for someone
Never weak but always strong
To protect you an’ defend you
Whether you are right or wrong
Someone to open each and every door
But it ain’t me, babe
No, no, no, it ain’t me, babe
It ain’t me you’re lookin’ for, babe
Lisää Dylanin sanoituksia hänen kotisivuillaan: www.bobdylan.com
Tänään 70 vuotta täyttävä Dylan on yksi parhaista nykyrunoilijoista. Happy Birthday, Bob!
It Ain't Me, Babe
Go ’way from my window
Leave at your own chosen speed
I’m not the one you want, babe
I’m not the one you need
You say you’re lookin’ for someone
Never weak but always strong
To protect you an’ defend you
Whether you are right or wrong
Someone to open each and every door
But it ain’t me, babe
No, no, no, it ain’t me, babe
It ain’t me you’re lookin’ for, babe
Lisää Dylanin sanoituksia hänen kotisivuillaan: www.bobdylan.com
maanantai 23. toukokuuta 2011
Kirjan ja ruusun päivä
Päivi Brink kirjoittaa:
Tiistaina 24.5. on Kirjan ja ruusun päivä... vai oliko se jo 23.4.? Oli mikä oli, anna ystävälle tai rakkaalle kirja tai ruusu. Eihän siitä voi tulla kuin hyvälle mielelle!
Tiistaina 24.5. on Kirjan ja ruusun päivä... vai oliko se jo 23.4.? Oli mikä oli, anna ystävälle tai rakkaalle kirja tai ruusu. Eihän siitä voi tulla kuin hyvälle mielelle!
lauantai 21. toukokuuta 2011
Man Booker International -palkinto sivuutti käännöskirjallisuuden
Päivi Brink kirjoittaa:
Philip Roth sai Man Booker International -palkinnon, minkä jälkeen tuomari Carmen Callil erosi protestiksi. Callil puolustaa kantaansa Rothista Guardianissa tänään:
"Roth digs brilliantly into himself, but little else is there. His self-involvement and self-regard restrict him as a novelist. And so he uses a big canvas to do small things, and yet his small things take up oceanic room. The more I read, the more tedious I found his work, the more I heard the swish of emperor's clothes."
Callil paheksuu kuitenkin ennen muuta sitä, että palkinto meni amerikkalaiselle kirjailijalle. Hän näkee Man Booker International -palkinnon merkityksen siinä, että se nostaa esiin käännettyjä kirjailijoita eri puolilta maailmaa, ei vain englanninkielisiä kirjailijoita. Palkintoon kuuluu mahdollisuus palkita myös kääntäjä, mutta sitä on voitu käyttää vain kerran, koska palkittu kirjailija on aina ollut englanninkielinen. Palkinto on jaettu vasta neljä kertaa, mutta Callil on huolissan täästä suuntauksesta palkita vain englanninkielisiä kirjailijoita. Aiemmat palkitut ovat Ismail Kadare, Chinua Achebe ja Alice Munro. Kadare on albanialainen.
“I did considerable research into the writers of China, Africa, India, Pakistan, the Arab World, Sri Lanka, the Caribbean and more. We read novelists ranging through well-known and lesser known writers from Europe, South America, the US, Asia, Israel, Britain, Australia, New Zealand and Canada. So, to give this prize to yet another North American writer, when we had such great writers to choose from (the previous winner was the truly great Canadian writer, Alice Munro) suggests a limited vision, to say the least.”
Tämä on kiinnostava pointti, että englanninkielisessä maailmassa käännöskirjallisuutta tunnetaan huonosti, ja Man Booker International -palkinnon rooli voisi olla näkemystä avartava ja kääntäjiä esiin nostava. Toivottavasti Callilin ääntä kuullaan, ja keskustelu käännöskirjallisuuden asemasta saa tilaa mediassa Britanniassa ja Yhdysvalloissa.
http://www.guardian.co.uk/books/2011/may/21/man-booker-international-carmen-callil
Guardianin haastattelussa hän paheksuu henkilöön menevää kritiikkiä, jota häntä vastaan on esitetty eroamisen jälkeen. Feminismillä ei kuulemma mitään tekemistä hänen eroamisensa kanssa.
Callil "never thought of feminism for one second" when she was considering Roth's work (--) "My objections are literary. If you take his best book, American Pastoral, it is wonderful about women. If Philip Roth doesn't like someone, it is himself, not women."
http://www.guardian.co.uk/books/2011/may/21/philip-roth-protest-feminism-virago?INTCMP=ILCNETTXT3487
Philip Roth sai Man Booker International -palkinnon, minkä jälkeen tuomari Carmen Callil erosi protestiksi. Callil puolustaa kantaansa Rothista Guardianissa tänään:
"Roth digs brilliantly into himself, but little else is there. His self-involvement and self-regard restrict him as a novelist. And so he uses a big canvas to do small things, and yet his small things take up oceanic room. The more I read, the more tedious I found his work, the more I heard the swish of emperor's clothes."
Callil paheksuu kuitenkin ennen muuta sitä, että palkinto meni amerikkalaiselle kirjailijalle. Hän näkee Man Booker International -palkinnon merkityksen siinä, että se nostaa esiin käännettyjä kirjailijoita eri puolilta maailmaa, ei vain englanninkielisiä kirjailijoita. Palkintoon kuuluu mahdollisuus palkita myös kääntäjä, mutta sitä on voitu käyttää vain kerran, koska palkittu kirjailija on aina ollut englanninkielinen. Palkinto on jaettu vasta neljä kertaa, mutta Callil on huolissan täästä suuntauksesta palkita vain englanninkielisiä kirjailijoita. Aiemmat palkitut ovat Ismail Kadare, Chinua Achebe ja Alice Munro. Kadare on albanialainen.
“I did considerable research into the writers of China, Africa, India, Pakistan, the Arab World, Sri Lanka, the Caribbean and more. We read novelists ranging through well-known and lesser known writers from Europe, South America, the US, Asia, Israel, Britain, Australia, New Zealand and Canada. So, to give this prize to yet another North American writer, when we had such great writers to choose from (the previous winner was the truly great Canadian writer, Alice Munro) suggests a limited vision, to say the least.”
Tämä on kiinnostava pointti, että englanninkielisessä maailmassa käännöskirjallisuutta tunnetaan huonosti, ja Man Booker International -palkinnon rooli voisi olla näkemystä avartava ja kääntäjiä esiin nostava. Toivottavasti Callilin ääntä kuullaan, ja keskustelu käännöskirjallisuuden asemasta saa tilaa mediassa Britanniassa ja Yhdysvalloissa.
http://www.guardian.co.uk/books/2011/may/21/man-booker-international-carmen-callil
Guardianin haastattelussa hän paheksuu henkilöön menevää kritiikkiä, jota häntä vastaan on esitetty eroamisen jälkeen. Feminismillä ei kuulemma mitään tekemistä hänen eroamisensa kanssa.
Callil "never thought of feminism for one second" when she was considering Roth's work (--) "My objections are literary. If you take his best book, American Pastoral, it is wonderful about women. If Philip Roth doesn't like someone, it is himself, not women."
http://www.guardian.co.uk/books/2011/may/21/philip-roth-protest-feminism-virago?INTCMP=ILCNETTXT3487
torstai 19. toukokuuta 2011
Romaanikirjailijan kuolema
Päivi Brink kirjoittaa:
Parnasson päätoimittajan blogi kertoo, että Matti Pulkkinen on kuollut. Jarmo Papinniemi kirjoittaa koskettavassa kirjoituksessaan: "Matti Pulkkinen oli minulle tärkein kaikista elävistä kirjailijoista."
http://www.parnasso.fi/
Parnasson päätoimittajan blogi kertoo, että Matti Pulkkinen on kuollut. Jarmo Papinniemi kirjoittaa koskettavassa kirjoituksessaan: "Matti Pulkkinen oli minulle tärkein kaikista elävistä kirjailijoista."
http://www.parnasso.fi/
keskiviikko 18. toukokuuta 2011
Philip Roth sai Man Booker International Prizen kohun saattelemana
Päivi Brink kirjoittaa:
Guardian kertoo, että Philip Roth on saanut elämäntyöpalkinnon:
Announcing the winner, Rick Gekoski, chair of the judges, said that for 50 years, Roth's books have "stimulated, provoked and amused an enormous, and still expanding, audience". -- The £60,000 biannual Man Booker International is awarded for a writer's "achievement in fiction", and considers a body of work rather than, like its sister prize the Man Booker, a single novel. -- In recent years a regular favourite to bring the Nobel back to America, and a three-time finalist for the Man Booker International, Roth is no stranger to awards, having won the Pulitzer for American Pastoral, the National Book Award (twice, for Goodbye, Columbus and Sabbath's Theater) and the PEN/Faulkner award (three times, for Operation Shylock, The Human Stain, and Everyman).
Guardian kuitenkin raportoi myös, että yksi palkinnon tuomareista erosi, koska ei pitänyt valintaa oikeana:
Author and publisher Carmen Callil has withdrawn from the judging panel of the Man Booker International prize over its decision to honour Philip Roth with the £60,000 award. Dismissing the Pulitzer prize-winning author, Callil said that "he goes on and on and on about the same subject in almost every single book. It's as though he's sitting on your face and you can't breathe".
Oma kokemukseni mukaan "Portnoyn tauti" oli mainio, mutta I Married a Communist" tuntui juuri siltä, että joku istuisi naamani päällä!
http://www.guardian.co.uk/books/2011/may/18/philip-roth-wins-man-booker-international?intcmp=239
Guardian kertoo, että Philip Roth on saanut elämäntyöpalkinnon:
Announcing the winner, Rick Gekoski, chair of the judges, said that for 50 years, Roth's books have "stimulated, provoked and amused an enormous, and still expanding, audience". -- The £60,000 biannual Man Booker International is awarded for a writer's "achievement in fiction", and considers a body of work rather than, like its sister prize the Man Booker, a single novel. -- In recent years a regular favourite to bring the Nobel back to America, and a three-time finalist for the Man Booker International, Roth is no stranger to awards, having won the Pulitzer for American Pastoral, the National Book Award (twice, for Goodbye, Columbus and Sabbath's Theater) and the PEN/Faulkner award (three times, for Operation Shylock, The Human Stain, and Everyman).
Guardian kuitenkin raportoi myös, että yksi palkinnon tuomareista erosi, koska ei pitänyt valintaa oikeana:
Author and publisher Carmen Callil has withdrawn from the judging panel of the Man Booker International prize over its decision to honour Philip Roth with the £60,000 award. Dismissing the Pulitzer prize-winning author, Callil said that "he goes on and on and on about the same subject in almost every single book. It's as though he's sitting on your face and you can't breathe".
Oma kokemukseni mukaan "Portnoyn tauti" oli mainio, mutta I Married a Communist" tuntui juuri siltä, että joku istuisi naamani päällä!
http://www.guardian.co.uk/books/2011/may/18/philip-roth-wins-man-booker-international?intcmp=239
J. M. Coetzee: Elizabeth Costello
Päivi Brink, kahvilan emäntä, kirjallisuudentutkija, toimittaja:
Maija Poppasen kirjoittanut P.L. Travers sanoi olevansa brittiläisen imperiumin kansalainen, eikä hän pitänyt olennaisena, että hän oli kotoisin Australiasta ja asui aikuisiällään Iso-Britanniassa. Tämä tuli mieleeni lukiessani eteläafrikkalaisen Coetzeen romaania Elizabeth Costello (2003), joka kertoo australialaisesta kirjailijasta, joka kiertää maailmaa luennoimassa. Coetzee asuu nykyään Australiassa itsekin. Café Voltairen hengessä voisikin kysyä, minkä maan kirjallisuushistoriaan hän kuuluisi.
Coetzee on osa eteläafrikkalaista kirjallisuutta erityisesti pohtiessaan syyllisyyttä, rikosta ja rangaistusta, viimeistä tuomiota. Mistä tietää olevansa oikealla puolella, tekevänsä moraalisesti oikein? Miten syyllisyyden voi sovittaa, jos on historiankirjoituksen silmissä pahan puolella? Kenellä on oikeus tuomita? Hän viittaa Kafkaan juuri siksi, että ”Syyllisyys on aina epäilyksien ulkopuolella”. Apartheidin jälkeisessä Etelä-Afrikassa valkoiset kirjailijat käyvät hyvin samantapaista keskustelua kuin Saksassa on alettu käydä Hitlerin ajasta: Mitä meidän olisi pitänyt tehdä yksilöinä? Miten vääryyden voi sovittaa? Barbarian ja ”meidän” suhde on myös Coetzeen toistuva teema.
Coetzee seuraa englantilaisen kirjallisuuden modernistista juonnetta, sillä hänen kirjoissaan ihmiset ovat niin hukkuneita itseensä, että kohdatessaan toisia ihmisiä he kuulevat vain omien ajatustensa kohinan. Ja ne muutamat sanat, jotka ihmiset kuulevat, saavat heidät vain loukkaantumaan, närkästymään ja väheksymään keskustelukumppaniaan. Ajattelen Woolfin Aaltoja tai Mrs. Dalloway’ta, mutta oikeastaan Elizabeth Costello viittaa suoremmin James Joycen Odysseukseen, jota Costello on pääteoksessaan mukaillut. Hän tuntuu jääneen kirjailijana oman teoksensa varjoon, eikä ole pystynyt sitä ylittämään. Ovatko modernistiset mestarit Coetzeelle samanlaisia ylipääsemättömiä esikuvia? Hän on englantilaisen kirjallisuuden professori.
Coetzeen suhteesta australialaiseen kirjallisuuteen en osaa sanoa. Lähinnä Australian mukaan tulo Costellon kotimaana sai minut ajattelemaan, että Coetzee on erityisesti englanninkieliseen kielialueeseen kuuluva kirjailija, enemmän kuin johonkin paikkaan kuuluva. Mutta kielellisesti hän nimenomaan tekee vaikutuksen tiivistämällä ajatuksensa aforismin tapaan: ”She should never have come. Conferences are for exchanging thoughts; at least that is the idea behind conferences. You cannot exchange thoughts when you do not know what you think.”
Romaanissa Elizabeth Costello luennoi suuruudenhulluista aiheista, kuten ’Romaani Afrikassa’, ’Realismi’ ja ’Pahuuden ongelma’. Ei ihme, ettei Costello ole koskaan tyytyväinen itseensä puheiden jälkeen. Näen ikääntyvässä kirjailijattaressa Coetzeen omakuvan. Costello puhuu myös eläinten oikeuksista ja vegetarismista, jotka ovat Coetzeelle hyvin tärkeitä aiheita. Hän vertaa teurastamoja keskitysleireihin ja aiheuttaa kuulijoissaan vastustusta. Kiinnostavaa onkin, ettei lukijalle jätetä selvyyttä siitä, mitkä mielipiteet ovat ”oikeita” ja hyväksyttäviä. Joku romaanissa on aina eri mieltä ja kyseenalaistaa Costellon puheen sanoman hyvin taitavasti. On sulaa hulluutta kutsua kirjailija luennoimaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Mitä elämän eksperttejä he ovat? Hyväntahtoisesti naurahtaen saatoin siis ihmetellä Costellon intoa lähteä puhematkoilleen saarnamiehen tapaan – ja toisaalta kiinnostavia puheita, joita hän matkoillaan piti. Romaanin lopussa Costello päätyykin viimeisellä tuomiolla toteamaan: ”What is her situation? The situation of someone who does not know her own mind?” Modernistisesti hän on itselleenkin arvoitus.
Maija Poppasen kirjoittanut P.L. Travers sanoi olevansa brittiläisen imperiumin kansalainen, eikä hän pitänyt olennaisena, että hän oli kotoisin Australiasta ja asui aikuisiällään Iso-Britanniassa. Tämä tuli mieleeni lukiessani eteläafrikkalaisen Coetzeen romaania Elizabeth Costello (2003), joka kertoo australialaisesta kirjailijasta, joka kiertää maailmaa luennoimassa. Coetzee asuu nykyään Australiassa itsekin. Café Voltairen hengessä voisikin kysyä, minkä maan kirjallisuushistoriaan hän kuuluisi.
Coetzee on osa eteläafrikkalaista kirjallisuutta erityisesti pohtiessaan syyllisyyttä, rikosta ja rangaistusta, viimeistä tuomiota. Mistä tietää olevansa oikealla puolella, tekevänsä moraalisesti oikein? Miten syyllisyyden voi sovittaa, jos on historiankirjoituksen silmissä pahan puolella? Kenellä on oikeus tuomita? Hän viittaa Kafkaan juuri siksi, että ”Syyllisyys on aina epäilyksien ulkopuolella”. Apartheidin jälkeisessä Etelä-Afrikassa valkoiset kirjailijat käyvät hyvin samantapaista keskustelua kuin Saksassa on alettu käydä Hitlerin ajasta: Mitä meidän olisi pitänyt tehdä yksilöinä? Miten vääryyden voi sovittaa? Barbarian ja ”meidän” suhde on myös Coetzeen toistuva teema.
Coetzee seuraa englantilaisen kirjallisuuden modernistista juonnetta, sillä hänen kirjoissaan ihmiset ovat niin hukkuneita itseensä, että kohdatessaan toisia ihmisiä he kuulevat vain omien ajatustensa kohinan. Ja ne muutamat sanat, jotka ihmiset kuulevat, saavat heidät vain loukkaantumaan, närkästymään ja väheksymään keskustelukumppaniaan. Ajattelen Woolfin Aaltoja tai Mrs. Dalloway’ta, mutta oikeastaan Elizabeth Costello viittaa suoremmin James Joycen Odysseukseen, jota Costello on pääteoksessaan mukaillut. Hän tuntuu jääneen kirjailijana oman teoksensa varjoon, eikä ole pystynyt sitä ylittämään. Ovatko modernistiset mestarit Coetzeelle samanlaisia ylipääsemättömiä esikuvia? Hän on englantilaisen kirjallisuuden professori.
Coetzeen suhteesta australialaiseen kirjallisuuteen en osaa sanoa. Lähinnä Australian mukaan tulo Costellon kotimaana sai minut ajattelemaan, että Coetzee on erityisesti englanninkieliseen kielialueeseen kuuluva kirjailija, enemmän kuin johonkin paikkaan kuuluva. Mutta kielellisesti hän nimenomaan tekee vaikutuksen tiivistämällä ajatuksensa aforismin tapaan: ”She should never have come. Conferences are for exchanging thoughts; at least that is the idea behind conferences. You cannot exchange thoughts when you do not know what you think.”
Romaanissa Elizabeth Costello luennoi suuruudenhulluista aiheista, kuten ’Romaani Afrikassa’, ’Realismi’ ja ’Pahuuden ongelma’. Ei ihme, ettei Costello ole koskaan tyytyväinen itseensä puheiden jälkeen. Näen ikääntyvässä kirjailijattaressa Coetzeen omakuvan. Costello puhuu myös eläinten oikeuksista ja vegetarismista, jotka ovat Coetzeelle hyvin tärkeitä aiheita. Hän vertaa teurastamoja keskitysleireihin ja aiheuttaa kuulijoissaan vastustusta. Kiinnostavaa onkin, ettei lukijalle jätetä selvyyttä siitä, mitkä mielipiteet ovat ”oikeita” ja hyväksyttäviä. Joku romaanissa on aina eri mieltä ja kyseenalaistaa Costellon puheen sanoman hyvin taitavasti. On sulaa hulluutta kutsua kirjailija luennoimaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Mitä elämän eksperttejä he ovat? Hyväntahtoisesti naurahtaen saatoin siis ihmetellä Costellon intoa lähteä puhematkoilleen saarnamiehen tapaan – ja toisaalta kiinnostavia puheita, joita hän matkoillaan piti. Romaanin lopussa Costello päätyykin viimeisellä tuomiolla toteamaan: ”What is her situation? The situation of someone who does not know her own mind?” Modernistisesti hän on itselleenkin arvoitus.
Uusi Vargas
Päivi Brink kirjoittaa:
Ihanaa, uusi Fred Vargasin dekkari on julkaistu Ranskassa! Komisario Adamsberg ja hänen putkimies-tyttöystävänsä seikkailevat kirjassa nimeltä L'armée Furieuse. Romaanissa viitataan keskiaikaiseen legendaan, joten Vargas pääsee käyttämään historioitsijan taitojaan. Keskiaika tuntuu viehättävän häntä erityisesti, vaikka romaanit sijoittuvatkin nykyaikaan. Kirjaa kehutaan kirjallisuuslehti Lire'n sivuilla osoitteessa:
http://www.lexpress.fr/culture/livre/pourquoi-les-rom-pol-de-fred-vargas-vous-seduisent-ils_993741.html
Toimittaja viittaa kollegaansa, joka luonnehtii Vargasia: "pas noir mais nocturne". Kuulostaa hyvältä!
Ihanaa, uusi Fred Vargasin dekkari on julkaistu Ranskassa! Komisario Adamsberg ja hänen putkimies-tyttöystävänsä seikkailevat kirjassa nimeltä L'armée Furieuse. Romaanissa viitataan keskiaikaiseen legendaan, joten Vargas pääsee käyttämään historioitsijan taitojaan. Keskiaika tuntuu viehättävän häntä erityisesti, vaikka romaanit sijoittuvatkin nykyaikaan. Kirjaa kehutaan kirjallisuuslehti Lire'n sivuilla osoitteessa:
http://www.lexpress.fr/culture/livre/pourquoi-les-rom-pol-de-fred-vargas-vous-seduisent-ils_993741.html
Toimittaja viittaa kollegaansa, joka luonnehtii Vargasia: "pas noir mais nocturne". Kuulostaa hyvältä!
Uusia iloja etsimässä
Päivi Kosonen kirjoittaa:
Olen pitänyt paljon saksalaisen kirjailijan W.G. Sebaldin tavasta kirjoittaa romaaneissaan menneestä ajasta läsnäolevasti niin kuin hän kirjoittaessaan parhaillaan kuljeskelisi noissa kuvaamissaan paikoissa. Ja niinhän hän tietysti kuljeskelikin – mielessään. Olen mielessäni verrannut Sebaldia Proustiin ja Montaigneen, jotka molemmat etsivät omassa kirjoittamisessaan tapaa elää uudestaan mennyt maailma. Kaikilla kolmella on samanlainen verkkainen, vähän alakuloinen ja nostalginen tyyli.
Toissapäivänä aloitin Sebaldin romaania Vieraalla maalla, joka oli minulta jostain syystä jäänyt lukematta. Vilkaisin Keltaisen kirjaston takakannesta kriitikkojen ylistyslauseita kirjailijasta ja teoksesta. Toinen oli Susan Sontagilta. Järkytyin syvästi hänen ylistyksestään tai pikemminkin tuon ylistyksen osuvuudesta: ”En tiedä toista kirjaa, joka kertoisi enemmän eurooppalaisen ihmisen vaikeasta kohtalosta eurooppalaisen sivilisaation lähestyessä loppuaan”, kirjoittaa Sontag. Niinpä. Eurooppalaisen sivilisaation loppu on käsillä. Kohtalomme on vaikea. Pakko on kuitenkin pysähtyä uudestaankin Sontagin sanojen äärelle, että löytäisi syyn jatkaa vaikkapa maailman nykykirjallisuuksia esittelevää Café Voltaire -sarjaamme. Käsitellään sitten tuota eurooppalaisen ihmisen vaikeaa kohtaloa. Ehkä siitä vielä irtoaa aivan uusia puolia tuoreita maailmankansalaisen ilon aiheita odotellessa.
Olen pitänyt paljon saksalaisen kirjailijan W.G. Sebaldin tavasta kirjoittaa romaaneissaan menneestä ajasta läsnäolevasti niin kuin hän kirjoittaessaan parhaillaan kuljeskelisi noissa kuvaamissaan paikoissa. Ja niinhän hän tietysti kuljeskelikin – mielessään. Olen mielessäni verrannut Sebaldia Proustiin ja Montaigneen, jotka molemmat etsivät omassa kirjoittamisessaan tapaa elää uudestaan mennyt maailma. Kaikilla kolmella on samanlainen verkkainen, vähän alakuloinen ja nostalginen tyyli.
Toissapäivänä aloitin Sebaldin romaania Vieraalla maalla, joka oli minulta jostain syystä jäänyt lukematta. Vilkaisin Keltaisen kirjaston takakannesta kriitikkojen ylistyslauseita kirjailijasta ja teoksesta. Toinen oli Susan Sontagilta. Järkytyin syvästi hänen ylistyksestään tai pikemminkin tuon ylistyksen osuvuudesta: ”En tiedä toista kirjaa, joka kertoisi enemmän eurooppalaisen ihmisen vaikeasta kohtalosta eurooppalaisen sivilisaation lähestyessä loppuaan”, kirjoittaa Sontag. Niinpä. Eurooppalaisen sivilisaation loppu on käsillä. Kohtalomme on vaikea. Pakko on kuitenkin pysähtyä uudestaankin Sontagin sanojen äärelle, että löytäisi syyn jatkaa vaikkapa maailman nykykirjallisuuksia esittelevää Café Voltaire -sarjaamme. Käsitellään sitten tuota eurooppalaisen ihmisen vaikeaa kohtaloa. Ehkä siitä vielä irtoaa aivan uusia puolia tuoreita maailmankansalaisen ilon aiheita odotellessa.
torstai 12. toukokuuta 2011
Tartu hetkeen: Elämänmakuisia yösoittoja
Päivi Kosonen, kirjallisuustieteen dosentti ja brittiläistä nykykirjallisuutta esittelevän Imperiumin perilliset -kirjan toimittaja:
Kazuo Ishiguro: Yösoittoja. Suomentanut Helene Bützow. Tammi, 2011. (Englanninkielinen alkuteos: Nocturnes, 2009).
Japanilaissyntyisen brittikirjailijan Kazuo Ishiguron Yösoittoja -kokoelman viidessä novellissa kuvataan soittamisen ja musiikin maailmaa. Olennaista on kertominen yöllisellä nocturne-tyylillä. Jotkut tarinat tapahtuvat yöllä tai tapahtumasarja jää jostain muusta syystä kertojalle tai lukijalle hämärään. Joidenkin kertomusten pohjavire on öinen ja melankolinen tai ihmeellinen ja absurdi.
Ishiguron tarinoissa todellisen ja arkisen elämän illuusio vaikuttaa pitävältä. Kaiken voi kuvitella tapahtuvan tai tapahtuneen juuri niin: arkisesti, banaalin illuusiottomasti, ikään kuin oikeassa elämässä, jossa mikään ei ole koskaan varmaa. Ehkä tästä syystä Ishiguron tyyliä kuulee usein kuvattavan vähäeleiseksi.
Monissa kertomuksissa ollaan parisuhteiden parissa ja ihmetellään nuoren tai keski-ikään ehtineen miehen näkökulmasta ihmisten yhdessä elämisen rajoja ja mahdollisuuksia. Niin kuin he eivät voisi muutakaan.
Ja koska kertojat ovat itsekin keskellä kaikkea, vedenpitäviä loppuratkaisuja kertomuksista on turha odottaa. Lukijassa syntynyt odotus tai äkillinen varmuus haihtuu tarinan lopussa pois kertojan jäädessä ihmettelemään tapahtunutta – jo melkein keskellä jotakin uutta hämäryyttä, jonka voi helposti kuvitella imaisevan kertojan mukaansa. Suuria käännekohtia ei tapahdu. Silti kaikki muuttuu koko ajan. Muutokset tapahtuvat hitaasti, liukumalla ja virtaavasti.
”Iskelmähurmuri” kertoo Venetsiassa työskentelevästä puolalaissyntyisestä katusoittajasta, joka saa entiseltä iskelmätähdeltä ja äitinsä lempilaulajalta merkillisen keikkatarjouksen. Yöllinen gondoliserenadi ja kitarakeikka johtaa minäkertojan näkemään läheltä länsimaisen kuuluisuuden elämän kulisseihin. Mutta vaikka tapahtumien ja tarinoiden myötä jotain läntisen maailman glamourista haihtuukin, itäeurooppalainen kitaristi haluaa jäädä tähtisumuun ja pitää kiinni vanhan maailman suuruudesta.
Kertomuksessa nimeltään ”Come Rain or Come Shine” fiilistellään opiskeluaikojen vanhojen Broadway-kappaleiden tahdissa, kuten nimikappaleenkin, jossa ”sanat olivat sinänsä positiiviset, mutta tulkinta särki sydämen” (s. 46). Kertomus saattaa vuosien jälkeen yhteen kolme opiskelutoveria, Espanjassa asuvan sinkkumiehen ja lontoolaisen avioeron partaalla olevan pariskunnan, jotka absurdissa kertomuksessa etsivät turhaan yhteistä säveltä ja tahtia. Lukija jää miettimään riitasointujen syitä.
”Malvern Hills”-kertomuksessa ääneen pääsee nuori turhautunut lontoolainen muusikkomies, joka saa maaseudulta kesätöitä sisarensa ja tämän miehen kahvilasta. Uutta kappaletta säveltäessään hän tutustuu lähemmin sveitsiläiseen muusikkopariskuntaan, joka kertoo nykyään soittavansa Interlakenin hotelleissa päällään sveitsiläiset perinnevetimet: liivit, huivit, hatut. Lukija ei voi muuta kuin ihmetellä pariskunnan tarinaa ja sitä kautta elämää itseään. Niin uskottavaa ja todennäköistä ja samalla niin absurdia.
Nimikertomus ”Yösoittoja” kuvaa kahta kauneusleikkauspotilasta ylellisen klinikan toipilashotellissa Beverly Hillsissä. Toinen on ”Iskelmähurmurista” tuttu luksusvaimo, toinen onnenpotkua odottava ruma mutta lahjakas saksofonisti. Heitä ei siis yhdistä mikään muu kuin aika ja paikka sekä plastiikkakirurgiaan liittyvä uuden tulevaisuuden odotus. Yhdessä he kokevat absurdin yöretken, mutta sen jälkeisestä on mahdotonta sanoa mitään varmaa. Luksusrouva voi ehkä uusien kasvojensa ansiosta nousta vielä yhden askelman yhteiskunnan tikapuilla. Mutta mahtaako kasvoleikkaus riittää tuomaan uutta potkua nuoren miehen uraan ja ihmissuhteisiin?
Kokoelman viimeinen kertomus ”Sellisti” yhdistää kolmen muusikon tarinan, unkarilaisen tilaisuuttaan etsivän nuoren sellistimiehen ja hienostohotellissa asuvan amerikkalaisnaisen – ja heidän ihmeellistä tarinaansa kertovan venetsialaisen kahvilasaksofonistin tarinat. Aika kuluu ja tilaisuudet menevät elämässä nopeasti ohi.
Kazuo Ishiguro: Yösoittoja. Suomentanut Helene Bützow. Tammi, 2011. (Englanninkielinen alkuteos: Nocturnes, 2009).
Japanilaissyntyisen brittikirjailijan Kazuo Ishiguron Yösoittoja -kokoelman viidessä novellissa kuvataan soittamisen ja musiikin maailmaa. Olennaista on kertominen yöllisellä nocturne-tyylillä. Jotkut tarinat tapahtuvat yöllä tai tapahtumasarja jää jostain muusta syystä kertojalle tai lukijalle hämärään. Joidenkin kertomusten pohjavire on öinen ja melankolinen tai ihmeellinen ja absurdi.
Ishiguron tarinoissa todellisen ja arkisen elämän illuusio vaikuttaa pitävältä. Kaiken voi kuvitella tapahtuvan tai tapahtuneen juuri niin: arkisesti, banaalin illuusiottomasti, ikään kuin oikeassa elämässä, jossa mikään ei ole koskaan varmaa. Ehkä tästä syystä Ishiguron tyyliä kuulee usein kuvattavan vähäeleiseksi.
Monissa kertomuksissa ollaan parisuhteiden parissa ja ihmetellään nuoren tai keski-ikään ehtineen miehen näkökulmasta ihmisten yhdessä elämisen rajoja ja mahdollisuuksia. Niin kuin he eivät voisi muutakaan.
Ja koska kertojat ovat itsekin keskellä kaikkea, vedenpitäviä loppuratkaisuja kertomuksista on turha odottaa. Lukijassa syntynyt odotus tai äkillinen varmuus haihtuu tarinan lopussa pois kertojan jäädessä ihmettelemään tapahtunutta – jo melkein keskellä jotakin uutta hämäryyttä, jonka voi helposti kuvitella imaisevan kertojan mukaansa. Suuria käännekohtia ei tapahdu. Silti kaikki muuttuu koko ajan. Muutokset tapahtuvat hitaasti, liukumalla ja virtaavasti.
”Iskelmähurmuri” kertoo Venetsiassa työskentelevästä puolalaissyntyisestä katusoittajasta, joka saa entiseltä iskelmätähdeltä ja äitinsä lempilaulajalta merkillisen keikkatarjouksen. Yöllinen gondoliserenadi ja kitarakeikka johtaa minäkertojan näkemään läheltä länsimaisen kuuluisuuden elämän kulisseihin. Mutta vaikka tapahtumien ja tarinoiden myötä jotain läntisen maailman glamourista haihtuukin, itäeurooppalainen kitaristi haluaa jäädä tähtisumuun ja pitää kiinni vanhan maailman suuruudesta.
Kertomuksessa nimeltään ”Come Rain or Come Shine” fiilistellään opiskeluaikojen vanhojen Broadway-kappaleiden tahdissa, kuten nimikappaleenkin, jossa ”sanat olivat sinänsä positiiviset, mutta tulkinta särki sydämen” (s. 46). Kertomus saattaa vuosien jälkeen yhteen kolme opiskelutoveria, Espanjassa asuvan sinkkumiehen ja lontoolaisen avioeron partaalla olevan pariskunnan, jotka absurdissa kertomuksessa etsivät turhaan yhteistä säveltä ja tahtia. Lukija jää miettimään riitasointujen syitä.
”Malvern Hills”-kertomuksessa ääneen pääsee nuori turhautunut lontoolainen muusikkomies, joka saa maaseudulta kesätöitä sisarensa ja tämän miehen kahvilasta. Uutta kappaletta säveltäessään hän tutustuu lähemmin sveitsiläiseen muusikkopariskuntaan, joka kertoo nykyään soittavansa Interlakenin hotelleissa päällään sveitsiläiset perinnevetimet: liivit, huivit, hatut. Lukija ei voi muuta kuin ihmetellä pariskunnan tarinaa ja sitä kautta elämää itseään. Niin uskottavaa ja todennäköistä ja samalla niin absurdia.
Nimikertomus ”Yösoittoja” kuvaa kahta kauneusleikkauspotilasta ylellisen klinikan toipilashotellissa Beverly Hillsissä. Toinen on ”Iskelmähurmurista” tuttu luksusvaimo, toinen onnenpotkua odottava ruma mutta lahjakas saksofonisti. Heitä ei siis yhdistä mikään muu kuin aika ja paikka sekä plastiikkakirurgiaan liittyvä uuden tulevaisuuden odotus. Yhdessä he kokevat absurdin yöretken, mutta sen jälkeisestä on mahdotonta sanoa mitään varmaa. Luksusrouva voi ehkä uusien kasvojensa ansiosta nousta vielä yhden askelman yhteiskunnan tikapuilla. Mutta mahtaako kasvoleikkaus riittää tuomaan uutta potkua nuoren miehen uraan ja ihmissuhteisiin?
Kokoelman viimeinen kertomus ”Sellisti” yhdistää kolmen muusikon tarinan, unkarilaisen tilaisuuttaan etsivän nuoren sellistimiehen ja hienostohotellissa asuvan amerikkalaisnaisen – ja heidän ihmeellistä tarinaansa kertovan venetsialaisen kahvilasaksofonistin tarinat. Aika kuluu ja tilaisuudet menevät elämässä nopeasti ohi.
Humanismi, kirjallisuus ja eri näkökulmien kuvittelemisen taito
Hanna Meretoja, kirjallisuudentutkija:
Ottaessani viime viikolla vastaan Vuoden humanistitohtori -palkintoa puhuin humanismin merkityksestä. Nykyisessä poliittisessa tilanteessa se ei tunnu pelkältä juhlapuheiden vakioaiheelta, vaan oikeasti tärkeältä asialta. Nyt jos koska humanistista ajattelua tarvitaan vastavoimaksi – esimerkiksi populismia vastaan. Humanistisiin taitoihin kuuluu kyky ymmärtää ja arvostaa ihmisenä olemisen monimuotoisuutta sekä kyky tarkastella kulttuurisia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä kriittisesti ja analyyttisesti niiden kaikessa monimutkaisuudessa. Se on yksinkertaistamista ja lokeroimista vastustavaa ajattelua.
Taito tarkastella asioita eri näkökulmista kuuluu myös hyvän kirjallisuuden tunnuspiirteisiin. Tarkastelin väitöskirjassani tarinankerronnan kriisiä ja paluuta ranskalaisessa kirjallisuudessa – ja tätä käsitellään myös Café Voltaire -sarjan ensimmäisessä osassa Tarinoiden paluu. Kun nykykirjallisuudessa alettiin erilaisten kertomuskriittisten suuntausten jälkeen yleisesti hyväksyä, että tarinat läpäisevät ihmisenä olemista, tähän liittyi tietoisuus siitä, että kaikki tarinat ovat tietystä näkökulmasta esitettyjä tulkintoja. Tarinat voidaan aina kertoa toisin: aina voidaan kysyä, kuka kertoo ja mistä näkökulmasta ja mitä jätetään kertomatta ja miksi. Kohtaamme maailman – median, koulukirjojen, viihdeteollisuuden jne. välittämien – tarinoiden kautta, ja tarinat ovat aina eettisesti ja poliittisesti latautuneita. Ei ole ”neutraalia” tarinaa.
Michel Tournier on kirjoittanut siitä, miten lapsi kasvaa ajattelevaksi, tuntevaksi, kokevaksi ihmiseksi kulttuurin välittämien tarinoiden hyrinässä. Sekä äitinä että humanistitutkijana olen miettinyt sitä, minkälaisen tarinoiden hyrinässä kasvamme ja kasvatamme lapsiamme nykyisen globalisaation aikakaudella. Markkinavoimat yhtenäistävät ja tuotteistavat yhä enemmän niitä narratiivisia identiteettejä, joita meille – ja pienille tytöille ja pojille – tarjoillaan.
Hyvä kirjallisuus edistää tarinoiden monimuotoisuutta: se tuo erilaisia ääniä meitä ympäröivään tarinoiden hyrinään. Kiitos Astrid Lindgrenin nykyajan pikkutytöillä on Disney-prinsessojen lisäksi tarjolla vaikkapa Peppi Pitkätossun näkökulma asioihin. Meitä ympäröivien tarinamaailmojen erilaiset äänet auttavat hahmottamaan maailmaa eri näkökulmista – näkemään asiat toisin silmin.
Humanistisen ajattelun tavoin hyvä kirjallisuus edistää kuvittelukykyä, kuten vaikkapa sen kuvittelemista, miten asiat voisivat olla toisin. Tai sen kuvittelemista, miten minäkin voisin olla hän, josta luen päivän lehdestä: maan velkakriisin keskellä tulevaisuuttaan suunnitteleva nuori portugalilainen, kaiken menettänyt turvapaikanhakija, väkijoukon keskellä silmittömän väkivallan uhriksi joutunut bussikuski. Heillä kaikilla on omat tarinansa – ja niiden kuvitteleminen vaatii yllättävän paljon taitoa ja rohkeutta, usein jopa sisua. Mutta myös palkinto on suuri: uusia näköaloja, joiden avautuessa ei enää ole sama.
Ottaessani viime viikolla vastaan Vuoden humanistitohtori -palkintoa puhuin humanismin merkityksestä. Nykyisessä poliittisessa tilanteessa se ei tunnu pelkältä juhlapuheiden vakioaiheelta, vaan oikeasti tärkeältä asialta. Nyt jos koska humanistista ajattelua tarvitaan vastavoimaksi – esimerkiksi populismia vastaan. Humanistisiin taitoihin kuuluu kyky ymmärtää ja arvostaa ihmisenä olemisen monimuotoisuutta sekä kyky tarkastella kulttuurisia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä kriittisesti ja analyyttisesti niiden kaikessa monimutkaisuudessa. Se on yksinkertaistamista ja lokeroimista vastustavaa ajattelua.
Taito tarkastella asioita eri näkökulmista kuuluu myös hyvän kirjallisuuden tunnuspiirteisiin. Tarkastelin väitöskirjassani tarinankerronnan kriisiä ja paluuta ranskalaisessa kirjallisuudessa – ja tätä käsitellään myös Café Voltaire -sarjan ensimmäisessä osassa Tarinoiden paluu. Kun nykykirjallisuudessa alettiin erilaisten kertomuskriittisten suuntausten jälkeen yleisesti hyväksyä, että tarinat läpäisevät ihmisenä olemista, tähän liittyi tietoisuus siitä, että kaikki tarinat ovat tietystä näkökulmasta esitettyjä tulkintoja. Tarinat voidaan aina kertoa toisin: aina voidaan kysyä, kuka kertoo ja mistä näkökulmasta ja mitä jätetään kertomatta ja miksi. Kohtaamme maailman – median, koulukirjojen, viihdeteollisuuden jne. välittämien – tarinoiden kautta, ja tarinat ovat aina eettisesti ja poliittisesti latautuneita. Ei ole ”neutraalia” tarinaa.
Michel Tournier on kirjoittanut siitä, miten lapsi kasvaa ajattelevaksi, tuntevaksi, kokevaksi ihmiseksi kulttuurin välittämien tarinoiden hyrinässä. Sekä äitinä että humanistitutkijana olen miettinyt sitä, minkälaisen tarinoiden hyrinässä kasvamme ja kasvatamme lapsiamme nykyisen globalisaation aikakaudella. Markkinavoimat yhtenäistävät ja tuotteistavat yhä enemmän niitä narratiivisia identiteettejä, joita meille – ja pienille tytöille ja pojille – tarjoillaan.
Hyvä kirjallisuus edistää tarinoiden monimuotoisuutta: se tuo erilaisia ääniä meitä ympäröivään tarinoiden hyrinään. Kiitos Astrid Lindgrenin nykyajan pikkutytöillä on Disney-prinsessojen lisäksi tarjolla vaikkapa Peppi Pitkätossun näkökulma asioihin. Meitä ympäröivien tarinamaailmojen erilaiset äänet auttavat hahmottamaan maailmaa eri näkökulmista – näkemään asiat toisin silmin.
Humanistisen ajattelun tavoin hyvä kirjallisuus edistää kuvittelukykyä, kuten vaikkapa sen kuvittelemista, miten asiat voisivat olla toisin. Tai sen kuvittelemista, miten minäkin voisin olla hän, josta luen päivän lehdestä: maan velkakriisin keskellä tulevaisuuttaan suunnitteleva nuori portugalilainen, kaiken menettänyt turvapaikanhakija, väkijoukon keskellä silmittömän väkivallan uhriksi joutunut bussikuski. Heillä kaikilla on omat tarinansa – ja niiden kuvitteleminen vaatii yllättävän paljon taitoa ja rohkeutta, usein jopa sisua. Mutta myös palkinto on suuri: uusia näköaloja, joiden avautuessa ei enää ole sama.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)