Päivi Brink kirjoittaa:
J.M. Coetzee: Boyhood, 1997.
Boyhood, Youth ja Summertime muodostavat yhdessä omaelämäkerrallisen trilogian Scenes from Provincial Life. Kirjat on suomennettu nimillä Poikavuodet, Nuoruus ja Kesä (Otava). Sarjan ensimmäinen osa ilmestyi jo vuonna 1997, toinen osa vuonna 2002 ja kolmas vasta 2009.
Viimeksi luin Coetzeelta kirjan Elizabeth Costello, ja siihen verrattuna Boyhood tuntui todella helppolukuiselta. Tämä ei tarkoita, etteikö se olisi ollut syvällinen. Boyhood on todella hieno romaani, joka tuntuu paljastavan kirjailijan täysin alastomaksi lukijoidensa edessä. Vuonna 1940 syntynyt Coetzee ei kaunistele itseään lapsena, vaan päinvastoin näyttää, miten arvottomaksi hän tunsi itsensä. Arvottomaksi, poikkeavaksi ja samalla oman erilaisuutensa ylentämäksi. Hän haluaa olla itsenäinen, mutta tuntee olevansa riippuvainen äidistään, jota kipeästi rakastaa.
Aloin välillä jo kyseenalaistaa, voiko kaikki olla totta. Voiko kirjailija paljastaa maailmalle, ettei koskaan osannut rakastaa isäänsä? Irvokkaat kuvat alkoholisoituneesta isästä tuntuvat säälimättömiltä. Voiko hän näyttää suvun ristiriidat ja laiminlyönnit verhoamatta niitä fiktion kaapuun? Puhuuko hän oikeilla nimillä väkivaltaisista opettajista? Lopulta ei ole mitään väliä, oliko Coetzeen oma lapsuus tällainen, sillä todelta se tuntuu. Kertoja pääsee aivan lähelle koulupoikaa, jonka elämää seurataan pikkulapsesta 13-vuotiaaksi asti. Lukiessa muistaa, kuinka haavoittuvaisia lapset ovat, kuinka paljon he pelkäävät arkisia asioita, ja kuinka paljon merkitsee, että tapaa jonkun, joka ymmärtää. Poika kokee, ettei koskaan voi olla oma itsensä, vaan hänen on teeskenneltävä pärjätäkseen muiden kanssa. Koulussa pärjäämisestä tulee pakkomielle.
Asun Kapkaupungissa ja siksi olin ilahtunut siitä, miten konkreettisesti kirja kuvasi Etelä-Afrikkalaista yhteiskuntaa ja luontoa. Pääosa tarinasta tapahtuu pikkukaupunki Worcesterissa 100 kilometriä Kapkaupungista, ja lopussa päädytään Kapkaupunkiin. Maalaiskaupungin nurkkakuntaisuus ja Kapkaupungin syke asettuvat vastakkain. Toinen, olennaisempi vastakkainasettelu on afrikaanereiden ja englanninkielisten välillä. Coetzee on näiden kahden kulttuurin välissä, koska hänen isänsä oli afrikaaneri ja äitinsä englanninkielinen. Hän pelkää koko ajan, että hänet halutaan sijoittaa afrikaansinkieliseen ryhmään koulussa, vaikka hän on englanninkielinen. Englanti on hänelle sivistyksen kieli ja afrikaans väkivaltaisten maajussien kieli. Näin kärjistettynä, mutta teoksen kuluessa tämä vastakkainasettelu saa monimutkaisempia sävyjä.
Väkivallan uhka leijuu kaiken aikaa pojan yllä. Opettajat piiskaavat, isommat pojat hakkaavat, valkoiset hakkaavat mustia – mutta Coetzeeta ei hakata. Hän ei ole ”normaali”, koska häntä ei lyödä. Hän pelkää väkivaltaa, ja häpeää pelkoaan. Tämä ajatus muuttuu symboliksi, kuvaksi Etelä-Afrikasta, joka vaatii kovaa pintaa: sadismia ja kivun sietoa. Coetzee ei tunne poikana kuuluvansa tähän kulttuuriin. Sen sijaan hän rakastaa isänsä kotitilaa, farmia, jossa eletään keskellä luontoa. Luontokuvat ovat kauniita ja herättävät eläviä mielikuvia. Luonnon kautta hän on yhtä kotimaansa kanssa.
Pelko ja irrallisuus tekevät pojasta sydämettömän, armottoman lapsen. Haluan heti lukea lisää ja kuulla, miten hänestä kasvoi kirjailija, joka osaa niin tiheät tunteet kuin oivaltavat ideologiset tiivistykset.
Ruotsin akatemian Nobel-palkintolautakunta vuonna 2003:
"Coetzee kuvaa lukuisin valepuvuin ulkopuolisuuden yllättävää osallisuutta. Hänen romaanejaan leimaavat nokkela kompositio, tiivis dialogi ja analyyttinen loistokkuus. Hän on omantunnonarka epäilijä ja armoton länsimaisen sivilisaation julman järjen ja kosmeettisen moraalin arvostelija."
