PAMUKIN SALAISUUDET

Päivi Kosonen kirjoittaa:


Orhan Pamuk
Hiljainen talo.
Suomentanut Tuula Kojo.
Keltainen kirjasto. Tammi, 2011.
(Alkuteos: Sessiz Ev, 1983.)

Hiljainen talo on Orhan Pamukin varhainen romaani 1980-luvun alusta. Aloittelin tuolloin omia kirjallisuuden opintojani enkä ollut kuullut Orhan Pamukista mitään. Mahtoiko opiskelijatoverini, Pamukin suomentaja Tuula Kojo tuntea turkkilaiskirjailijan jo silloin? Itse aloin vasta 1990-luvun lopussa ylipäätään kiinnittää huomiota Turkkiin. Oma osansa tässä oli Pamukin kansainvälisellä läpimurrolla ja erityisesti vuonna 1998 ilmestyneellä romaanilla Nimeni on punainen.

Päivämäärillä on merkitystä sikäli, että 1980-luvun alussa, jota romaani kuvaa, Turkki oli jakautunut kahtia oikeistoon ja vasemmistoon. Nationalistien ja kommunistien Turkki on siis aivan eri kuin se jota Orhan Pamuk kuvaa vaikkapa 2000-luvun alun skandaaliromaanissaan Lumi. Hiljaisen talon maailmassa uskonnolla ja islamisteilla ei vielä ollut nykyistä poliittista merkitystä.

Hiljainen talo on poliittinen sukupolvi- tai perheromaani. Se sovittaa Turkin yhteiskunnan erot ja jaot yhden perheen elämään ja antaa ymmärtää, että yhteiskunnallisella kahtiajaolla ja poliittisella väkivallalla on pohjansa perherakenteissa.

Isoäiti edustaa romaanissa vanhaa yläluokkaa perinteisine arvoineen. Juuri häneen kilpistyy romaanin nimen hiljainen maailma ikuisine puhumattomuuksineen ja salailuineen. Isoäidin salaisuus on järkyttävä ja väkivaltainen, mutta vielä kauheampaa jälkeä aiheuttaa puhumattomuuden ja salailun jatkaminen. Pamukin romaani antaa ymmärtää, että juuri perheestä ja meisyydestä syrjäytetyt, talon ulkopuolelle aikoinaan jätetyt jäsenet ovat niitä, jotka vaikeina aikoina, esimerkiksi poliittisen kriisin aikana reagoivat arvaamattomasti kokemaansa epäoikeudenmukaisuuteen. Tästä epäoikeudenmukaisuuden historiasta on järkyttävän helppo vetää yhtäläisyyksiä nykypäivään – Turkissa ja muualla maailmassa.

Isoäidin lisäksi romaanissa seurataan hänen lastenlastensa tarinalinjoja, kolmea laillista linjaa ja kahta äpärälinjaa. Lastenlasten tarinoiden kautta lukija saa panoraaman 1980-luvun Turkkiin, sen arvoihin, uskomuksiin ja ihanteisiin, esimerkiksi turkkilaisten viha-rakkaussuhteesta Eurooppaan ja länsimaiseen kulttuuriin. 1980-luvun Suomessa tällaisten, identiteettien ja erojen politiikkaan liittyvien asioiden kuvaus ei puhutellut, mutta nyt sille alkaa olla meilläkin tilaa.

Oman lisänsä romaaniin tuo Orhan Pamukin jo ilmeisen varhain viljelemä postmoderni reflektiivisyys: kertojan ja henkilöhahmojen pohdinnat minän, historian ja kertomusten jatkuvasta rakentumisesta, erilaiset listat ja sisäkkäiset tarinat. Varhaisesta romaanista on myös löytävinään monia Pamukin myöhemmin käyttämiä motiiveja. Tyylin tunnistin myös. Kirkkaan tietoisuuden kuvissa en kuitenkaan voinut olla ajattelematta sitä kuinka paljon Orhan Pamukin äänessä on minulle kyse juuri hänen suomentajansa Tuula Kojon äänestä.