Päivi Brink siteeraa:
Juhannus
Minä avaan syömeni selälleen
ja annan päivän paistaa,
minä tahdon kylpeä joka veen
ja joka marjan maistaa.
Minun mielessäni on juhannus
ja juhla ja mittumaari,
ja jos minä illoin itkenkin,
niin siellä on sateenkaari.
Eino Leino
Tervetuloa! Virtuaalinen kirjallisuuskahvila Café Voltaire jatkaa Avaimen Café Voltaire -kirjasarjan aloittamaa keskustelua maailman nykykirjallisuuksista. Ota kuppi kuumaa ja istahda pöytään. Café Voltaire on sielua virkistävä kohtaamispaikka, jossa keskustellaan nykyihmisen tilanteesta maailmassa.
torstai 23. kesäkuuta 2011
tiistai 21. kesäkuuta 2011
Babuškat ja historiallinen muisti
Tintti Klapuri kirjoittaa:
Ajan kokemiseen liittyvät kysymykset ovat olleet modernin venäläisen kirjallisuuden keskiössä ab ovo – osapuilleen Puškinista lähtien siis. Myös venäläinen nykykirjallisuus pohtii ihmisen suhdetta menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen, mikä ei olekaan lainkaan hämmästyttävää, kun ajatellaan minkälaisia historiallisia muutoksia maassa on viime vuosikymmeninä tapahtunut.
Eräs venäläisen nykyproosan keskeisiä trendejä on jo 1980-luvulla alkanut lähihistorian tulkinta ja sen uudelleenkirjoittaminen aiemmin vaietuista näkökulmista. Yksi historian uudelleenkirjoittajista on pietarilainen Jelena Tšižova (s. 1957), joka tarkastelee romaaneissaan neuvostoaikaa ja myös uutta Venäjää korostuneesti naisen näkökulmasta.
Tšižovan Venäjän Bookerilla vuonna 2009 palkittu, toistaiseksi suomentamaton Vremja ženštšin (”Naisten aika”) tarjoaa lukijalle vaihtoehtoisen näkökulman sodanjälkeisen Neuvostoliiton historiaan. Venäjällä teosta on nimitetty myös pitkäksi kertomukseksi (povest) mutta Suomessa 193-sivuisen tekstin luontevaksi määreeksi sopii paremmin romaani.
Tšižova on haastattelussa maininnut jo pitkään pohtineensa, miksi Venäjällä ei ole historiallista muistia. Yhdeksi syyksi hän tarjoaa 1900-luvun Neuvostoliiton traagisia tapahtumia, sisällissotaa ja molempia maailmansotia, joista jälkimmäisessä kuoli tunnetusti valtava määrä juuri venäläissotilaita. Nekin miehet, jotka selvisivät sodasta, eivät suostuneet puhumaan kokemuksistaan ja välittämään tietoa seuraavalle sukupolvelle, kertoo Tšižova viitaten oman isänsä vaikenemiseen. Kokemusten välittäminen onkin jäänyt naisten tehtäväksi, hän toteaa.
Tšižovan pääasiassa 1960-luvun alkuun sijoittuvassa teoksessa historiallista muistia välittäviä miehiä ei totta tosiaan juuri näy: he ovat kuolleet Stalinin puhdistuksissa tai vammautuneet sodassa, traumatisoituneet ja alkoholisoituneet. Naisten elämään miehet osallistuvat pääasiassa siittämällä lapsia puolivahingossa.
Miesten esittäminen marginalisoituina on kiinnostavaa historialliselta kannalta, olihan Neuvostoliitto kokonaisuudessaan varsin miehinen projekti: sen määränpäänä oli sosialistinen tulevaisuus, jota kohti ajateltiin edettävän luonnon ja ihmisen teknologisen hallitsemisen avulla, rajattoman kehitysoptimismin uskossa. Tässä mielessä Neuvostoliitto edusti eräänlaista modernin projektin maskuliinista äärimmäisyyttä.
Tšižovan romaanin naisten aika sen sijaan on jotakin aivan muuta: se on selviytymistä päivästä toiseen työnteon, ruoan jonottamisen, lastenhoidon ja selvitymisen kannalta elintärkeiden ihmissuhteiden vaalimisen täyttämässä arjessa. Ennen muuta naisten aika on kuitenkin kaiken elämän raskauden keskellä historiallisen muistin välittämistä sukupolvelta toiselle – tai oikeastaan kolmannelle.
Romaanin keskiössä on nimittäin kolme babuškaa ja näiden kasvattama Sofja-tyttö. Sofja on mykkä, tai niin ainakin luullaan, mutta hän ajattelee paljon ja kommunikoi ajatuksensa mummoille piirtämällä. Sofjaa ei huostaanoton pelossa viedä kouluun vaan kasvatetaan kotona mummojen hoivassa, ja niinpä tyttö varttuu kuunnellen sodan kokeneen sukupolven Leningradin piirityksen aikaisia muistoja.
Sofjan puhumattomuus nousee romaanissa keskeiseksi ja monimerkityksiseksi symboliksi. Yhtäältä se kuvaa neuvostoaikana välttämätöntä taitoa, kykyä vaieta vaikeista aiheista. Tšižova heijastaa naisten elämää varjostavan vaikenemisen myös kerronnalliselle tasolle: romaanin kerronta etenee välillä raivostuttavankin fragmentaarisesti ja aukkoisesti, kun kaikkea ei yksinkertaisesti voida sanoa. Toisaalta vaikeneminen ja puhumattomuus viittaa myös Sofjan ja romaanin muiden marginaalissa elävien naisten vähäisiin vaikuttamisen mahdollisuuksiin vain päällisin puolin tasa-arvoisessa yhteiskunnassa.
Loppujen lopuksi mykkyys kuitenkin myös voimauttaa: juuri puhumattomuus takaa Sofjalle oman, yksityisen tilan, josta yhteisasuntojen Neuvostoliitossa oli aina pulaa. Ahdistavasta aiheestaan huolimatta Tšižovan taskukokoinen venäläisten naisten arjen kulttuurihistoria onkin täynnä lämpöä, elämää ja toiveikkuutta – sekä sukupolvittain kertyvää elämänviisautta, johon Sofjan kreikkalaisperäinen nimikin viittaa.
************************************************************************
Tintti Klapuri on oululaissyntyinen kirjallisuudentutkija, joka viimeistelee väitöskirjaansa Tšehovista Turun yliopistossa. Hän toimittaa parhaillaan Café Voltaire -sarjan neljättä osaa Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta yhdessä Tomi Huttusen kanssa. Venäläisiä nykykirjailijoita ajan ja historian kokemisen näkökulmasta esittelevä Kenen aika ilmestyy keväällä 2012.
Ajan kokemiseen liittyvät kysymykset ovat olleet modernin venäläisen kirjallisuuden keskiössä ab ovo – osapuilleen Puškinista lähtien siis. Myös venäläinen nykykirjallisuus pohtii ihmisen suhdetta menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen, mikä ei olekaan lainkaan hämmästyttävää, kun ajatellaan minkälaisia historiallisia muutoksia maassa on viime vuosikymmeninä tapahtunut.
Eräs venäläisen nykyproosan keskeisiä trendejä on jo 1980-luvulla alkanut lähihistorian tulkinta ja sen uudelleenkirjoittaminen aiemmin vaietuista näkökulmista. Yksi historian uudelleenkirjoittajista on pietarilainen Jelena Tšižova (s. 1957), joka tarkastelee romaaneissaan neuvostoaikaa ja myös uutta Venäjää korostuneesti naisen näkökulmasta.
Tšižovan Venäjän Bookerilla vuonna 2009 palkittu, toistaiseksi suomentamaton Vremja ženštšin (”Naisten aika”) tarjoaa lukijalle vaihtoehtoisen näkökulman sodanjälkeisen Neuvostoliiton historiaan. Venäjällä teosta on nimitetty myös pitkäksi kertomukseksi (povest) mutta Suomessa 193-sivuisen tekstin luontevaksi määreeksi sopii paremmin romaani.
Tšižova on haastattelussa maininnut jo pitkään pohtineensa, miksi Venäjällä ei ole historiallista muistia. Yhdeksi syyksi hän tarjoaa 1900-luvun Neuvostoliiton traagisia tapahtumia, sisällissotaa ja molempia maailmansotia, joista jälkimmäisessä kuoli tunnetusti valtava määrä juuri venäläissotilaita. Nekin miehet, jotka selvisivät sodasta, eivät suostuneet puhumaan kokemuksistaan ja välittämään tietoa seuraavalle sukupolvelle, kertoo Tšižova viitaten oman isänsä vaikenemiseen. Kokemusten välittäminen onkin jäänyt naisten tehtäväksi, hän toteaa.
Tšižovan pääasiassa 1960-luvun alkuun sijoittuvassa teoksessa historiallista muistia välittäviä miehiä ei totta tosiaan juuri näy: he ovat kuolleet Stalinin puhdistuksissa tai vammautuneet sodassa, traumatisoituneet ja alkoholisoituneet. Naisten elämään miehet osallistuvat pääasiassa siittämällä lapsia puolivahingossa.
Miesten esittäminen marginalisoituina on kiinnostavaa historialliselta kannalta, olihan Neuvostoliitto kokonaisuudessaan varsin miehinen projekti: sen määränpäänä oli sosialistinen tulevaisuus, jota kohti ajateltiin edettävän luonnon ja ihmisen teknologisen hallitsemisen avulla, rajattoman kehitysoptimismin uskossa. Tässä mielessä Neuvostoliitto edusti eräänlaista modernin projektin maskuliinista äärimmäisyyttä.
Tšižovan romaanin naisten aika sen sijaan on jotakin aivan muuta: se on selviytymistä päivästä toiseen työnteon, ruoan jonottamisen, lastenhoidon ja selvitymisen kannalta elintärkeiden ihmissuhteiden vaalimisen täyttämässä arjessa. Ennen muuta naisten aika on kuitenkin kaiken elämän raskauden keskellä historiallisen muistin välittämistä sukupolvelta toiselle – tai oikeastaan kolmannelle.
Romaanin keskiössä on nimittäin kolme babuškaa ja näiden kasvattama Sofja-tyttö. Sofja on mykkä, tai niin ainakin luullaan, mutta hän ajattelee paljon ja kommunikoi ajatuksensa mummoille piirtämällä. Sofjaa ei huostaanoton pelossa viedä kouluun vaan kasvatetaan kotona mummojen hoivassa, ja niinpä tyttö varttuu kuunnellen sodan kokeneen sukupolven Leningradin piirityksen aikaisia muistoja.
Sofjan puhumattomuus nousee romaanissa keskeiseksi ja monimerkityksiseksi symboliksi. Yhtäältä se kuvaa neuvostoaikana välttämätöntä taitoa, kykyä vaieta vaikeista aiheista. Tšižova heijastaa naisten elämää varjostavan vaikenemisen myös kerronnalliselle tasolle: romaanin kerronta etenee välillä raivostuttavankin fragmentaarisesti ja aukkoisesti, kun kaikkea ei yksinkertaisesti voida sanoa. Toisaalta vaikeneminen ja puhumattomuus viittaa myös Sofjan ja romaanin muiden marginaalissa elävien naisten vähäisiin vaikuttamisen mahdollisuuksiin vain päällisin puolin tasa-arvoisessa yhteiskunnassa.
Loppujen lopuksi mykkyys kuitenkin myös voimauttaa: juuri puhumattomuus takaa Sofjalle oman, yksityisen tilan, josta yhteisasuntojen Neuvostoliitossa oli aina pulaa. Ahdistavasta aiheestaan huolimatta Tšižovan taskukokoinen venäläisten naisten arjen kulttuurihistoria onkin täynnä lämpöä, elämää ja toiveikkuutta – sekä sukupolvittain kertyvää elämänviisautta, johon Sofjan kreikkalaisperäinen nimikin viittaa.
************************************************************************
Tintti Klapuri on oululaissyntyinen kirjallisuudentutkija, joka viimeistelee väitöskirjaansa Tšehovista Turun yliopistossa. Hän toimittaa parhaillaan Café Voltaire -sarjan neljättä osaa Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta yhdessä Tomi Huttusen kanssa. Venäläisiä nykykirjailijoita ajan ja historian kokemisen näkökulmasta esittelevä Kenen aika ilmestyy keväällä 2012.
Oh, ihana monikanavaisuus
Päivi Brink kirjoittaa:
Tiedättehän, että viime aikoina on puhuttu paljon siitä, että on olemassa kaunokirjallinen teos ja sillä on lukuisia fyysisiä olomuotoja, kuten painettu kovakantinen kirja, taskukirja, äänikirja ja sähköinen kirja. No, miksipä kirja ei voisi ilmestyä myös WC-paperilla, rullalle käärittynä?
Viime helmikuussa ostin Lambi WC-paperia ja kauhistuin paketin avattuani: paperiin oli painettu runoja. Kuka nyt runoihin voi pyyhkiä, kauhistelin. Sitten luin muutaman näistä romanttista hunajaista tuskaa tihkuvista ”runoista”, eikä enää yhtään harmittanut pyyhkiä niihin. Kyse oli Lambin Ystävänpäivätempauksesta.
Uusimmassa Parnasossa ilmestyi Lasse Koskelan kritiikki tästä runoteoksesta. Kustantaja: Metsä Tissue 2011. Tämä todella jo liikutti minua. Ensin nauratti, mutta sitten totesin, että tähän tämä monikanavaisuus sitten johtaa. WC-paperi on aivan yhtä validi julkaisualusta kuin kirjakin.
Koskela pohtii kiinnostavasti anaalisuuden ja runouden suhteita, muistelee vessapaperille kirjoitettuja runoteoksia ja kirjoittaa sitten kieli poskessa:
”Otan tarkemmin katsottavaksi (tai siis…) yhden rullan Lambin kuusiosaisesta, muovikelmuun rajatusta kokoelmasta. Rullasikermän tai -kokoelman (siinäpä gradun aihe!) rakenne on hiukan yllättävä. Koko rullassa on nimittäin vain kuusi runoa, jotka toistuvat samassa järjestyksessä. // Toisto on ikivanha rakennekeino, ja sen murtaminen on voimakas anomalia. Tämän Lambi tekee ulottamalla toistamansa runon toisinaan sivun rajojen yli. Kyse ei siis ole vain säkeenylityksestä vaan peräti sivunylityksestä.”
Koskela päätyy toteamaan, että ”kirjalliselta arvoltaan Lambin runot ovat ns. p:stä, mitä lienee tässä tapauksessa pidettävä funktionalismina.”
Ihanaa, että kriitikko venyy pohtimaan kirjallisuutemme teosluonnetta ja sen monia ilmiasuja näin taitavan huumorin keinoin!
Koko Koskelan kritiikki löytyy täältä: http://www.parnasso.fi/kritiikit/2011-06/runolla-pyyhkii-hyvin/
Tiedättehän, että viime aikoina on puhuttu paljon siitä, että on olemassa kaunokirjallinen teos ja sillä on lukuisia fyysisiä olomuotoja, kuten painettu kovakantinen kirja, taskukirja, äänikirja ja sähköinen kirja. No, miksipä kirja ei voisi ilmestyä myös WC-paperilla, rullalle käärittynä?
Viime helmikuussa ostin Lambi WC-paperia ja kauhistuin paketin avattuani: paperiin oli painettu runoja. Kuka nyt runoihin voi pyyhkiä, kauhistelin. Sitten luin muutaman näistä romanttista hunajaista tuskaa tihkuvista ”runoista”, eikä enää yhtään harmittanut pyyhkiä niihin. Kyse oli Lambin Ystävänpäivätempauksesta.
Uusimmassa Parnasossa ilmestyi Lasse Koskelan kritiikki tästä runoteoksesta. Kustantaja: Metsä Tissue 2011. Tämä todella jo liikutti minua. Ensin nauratti, mutta sitten totesin, että tähän tämä monikanavaisuus sitten johtaa. WC-paperi on aivan yhtä validi julkaisualusta kuin kirjakin.
Koskela pohtii kiinnostavasti anaalisuuden ja runouden suhteita, muistelee vessapaperille kirjoitettuja runoteoksia ja kirjoittaa sitten kieli poskessa:
”Otan tarkemmin katsottavaksi (tai siis…) yhden rullan Lambin kuusiosaisesta, muovikelmuun rajatusta kokoelmasta. Rullasikermän tai -kokoelman (siinäpä gradun aihe!) rakenne on hiukan yllättävä. Koko rullassa on nimittäin vain kuusi runoa, jotka toistuvat samassa järjestyksessä. // Toisto on ikivanha rakennekeino, ja sen murtaminen on voimakas anomalia. Tämän Lambi tekee ulottamalla toistamansa runon toisinaan sivun rajojen yli. Kyse ei siis ole vain säkeenylityksestä vaan peräti sivunylityksestä.”
Koskela päätyy toteamaan, että ”kirjalliselta arvoltaan Lambin runot ovat ns. p:stä, mitä lienee tässä tapauksessa pidettävä funktionalismina.”
Ihanaa, että kriitikko venyy pohtimaan kirjallisuutemme teosluonnetta ja sen monia ilmiasuja näin taitavan huumorin keinoin!
Koko Koskelan kritiikki löytyy täältä: http://www.parnasso.fi/kritiikit/2011-06/runolla-pyyhkii-hyvin/
perjantai 17. kesäkuuta 2011
Terveisiä Bebelplatzilta ja mietteitä maailmasta, jossa silputaan vuoden vanhoja kirjoja
Hanna Meretoja kirjoittaa:
Kirjoitan Päivin eilisen blogikirjoituksen innoittamana sille jatkoa – terveisinä Saksasta, josta juuri palasin. Kävelin eilen helteisen Berliinin keskustassa Bebelplatzin poikki, jossa natsimielinen opiskelijajärjestö järjesti kuuluisan kirjarovion. 10.5.1933 noin 70000 opiskelijaa, yliopistojen henkilökuntaa ja natsiupseeria kerääntyi torille polttamaan tuhansia ”epäsaksalaisia” kirjoja. Tuota tapahtumakulkua tuntuu nykyajan näkökulmasta vaikealta käsittää. Samalla se panee miettimään, mitä meidän maailmamme asioita tulevat sukupolvet tulevat pitämään pöyristyttävänä tai käsittämättömänä.
Näyttäytyykö tuleville sukupolville 2000-luvun alku aikana, jolloin kirjallisuus lopulta menetti viimeisetkin rippeet kummallisesta aurastaan? Vai ihmettelevätkö he järkyttyneinä sitä, miten kirjat saattoivat muuttua kauppatavaraksi, jota myytiin kuin makkaraa – elinkaaressa ei ollut suurta eroa, kirjoista vain puuttui parasta ennen -päiväys?
Natsit polttivat kirjoja, koska pitivät niitä vaarallisina ja moraalille turmiollisina. Ehkä joillakin nykypäivän kirjakauppiailla on päinvastoin taipumuksena väheksyä kirjojen potentiaalia vaikuttaa ihmisten mieliin ja ruumiisiin. Kirjojen kiehtovuutta, vaikuttavuutta tai vaarallisuutta ei tietenkään vähennä se, että ne eivät ole tämän kevään tai syksyn kirjoja. Suuri osa natsien polttamasta kirjallisuudesta olikin ”vanhaa” kirjallisuutta. Kirjarovioissa paloivat esimerkiksi Heinrich Heinen kaukonäköisesti jo vuonna 1821 kirjoittamat säkeet: ”Siellä, missä poltetaan kirjoja, poltetaan lopulta myös ihmisiä.”
Entä mitä tapahtuu siellä, missä silputaan vuoden vanhoja kirjoja? Silputaanko siellä lopulta myös ihmisten sieluja niin, etteivät he pysty enää ajattelemaan mitään vaarallista? Menettävätkö siellä ihmiset kyvyn ammentaa aiemmin eläneiden ajattelusta niin, että he pystyvät ainoastaan tähyämään tämän ja seuraavan sesongin muotiin ja puheenaiheisiin?
Onneksi nykyisissä länsimaissa valta ei ole kuitenkaan samalla tavoin keskittynyttä kuin natsi-Saksassa: vaikka kirjakauppiailla olisikin paine silputa vuoden vanhat kirjat, kirjamaailma sisältää myös monia vastavoimia. Toivottavasti kirjallisuuden ystävät jaksavat aina metsästää vanhoja kirjoja – ja ajatella niiden innoittamina uusia ajatuksia - myös silloin kun niiden löytäminen yritetään tehdä mahdollisimman hankalaksi.
torstai 16. kesäkuuta 2011
Eilispäivän kirjat roviolle
Päivi Brink kirjoittaa:
Luin tutkija Sara Heinämaan esipuheen Simone de Beauvoirin esseekokoelmaan ”Onko Sade poltettava?” (WSOY 2007), ja sen alku oli hätkähdyttävä. Beauvoirin essee Sadesta pohtii moraalittomaksi moititun Saden arvoa kirjailijana: onko meidän poltettava Saden kirjat vai luettava niitä ymmärtääksemme Saden eettisen ja filosofisen sanoman. Heinämaa aloittaa esipuheensa ”Pitääkö Beauvoir silputa?”:
”Romaanit pinotaan kirjakaupoissa korkeiksi kasoiksi samaan tapaan kuin muropaketit marketissa; runoteokset asetetaan esille yksitellen kuin silkkihuivit ja hansikkaat. Kirjallisuutta kaupataan nykyään käyttöesineenä, eivätkä kustantajat ja kauppiaat löydä tilaa varastoille, joista koko vuoden ja vuosikymmenen voisi tilata klassikoita tai edes myyntitilastojen menestysromaaneja. // Esi-isämme ja -äitimme väittelivät siitä, pitääkö rovioihin viskata pornografiaa vai metafysiikkaa; me siirrämme kaikki niteet yhtä kiihkottomasti silppureihin tai antikvariaatteihin heti uuden kirjasyksyn esitteiden ilmestyessä.”
Kirjan lyhyt ikä kirjakaupassa surettaa meitä kirjojen ystäviä. Tuomitsevatko kirjakaupan lainalaisuudet kirjat roviolle tai silppuriin vanhanaikaisuuden ja epätrendikkyyden vuoksi? Kirjoja kohdellaan kuin muotivaatteita: jos ei mene kaupaksi tällä sesongilla, on turha yrittää myydä enää seuraavalla. Ovatko lukijat todella näin tuulella käypiä, ja pohtivat: ”Ai, tämä kirja on ilmestynyt viime vuonna, en halua maksaa siitä enää koko hintaa.” Miksi painoksen julkaisupäivä on tärkeä? Satoja vuosiakin vanha kirja saa täyden arvon ja vastaavan hintalapun, jos siitä otetaan uusi painos. Kriitikkona olen huomannut, ettei puoli vuotta sitten julkaistuista kirjoista enää oteta helposti kritiikkejä vastaan. Eikö kelpaa vaativille, aikaansa seuraaville lukijoille? Ajatteleeko lukija tosiaan: ”Mitä ne nyt enää kirjoittavat tuosta viime syksynä ilmestyneestä kirjasta?”
Palatakseni Heinämaan ajatukseen: onko niin, että kaikki muu käy kirjallisuudessa nykyään, emmekä halua sensuroida tai polttaa ”vääriä kirjoja”, mutta eilispäivän kirjat, vanhat painokset, joutavat arvottomina roviolle?
Luin tutkija Sara Heinämaan esipuheen Simone de Beauvoirin esseekokoelmaan ”Onko Sade poltettava?” (WSOY 2007), ja sen alku oli hätkähdyttävä. Beauvoirin essee Sadesta pohtii moraalittomaksi moititun Saden arvoa kirjailijana: onko meidän poltettava Saden kirjat vai luettava niitä ymmärtääksemme Saden eettisen ja filosofisen sanoman. Heinämaa aloittaa esipuheensa ”Pitääkö Beauvoir silputa?”:
”Romaanit pinotaan kirjakaupoissa korkeiksi kasoiksi samaan tapaan kuin muropaketit marketissa; runoteokset asetetaan esille yksitellen kuin silkkihuivit ja hansikkaat. Kirjallisuutta kaupataan nykyään käyttöesineenä, eivätkä kustantajat ja kauppiaat löydä tilaa varastoille, joista koko vuoden ja vuosikymmenen voisi tilata klassikoita tai edes myyntitilastojen menestysromaaneja. // Esi-isämme ja -äitimme väittelivät siitä, pitääkö rovioihin viskata pornografiaa vai metafysiikkaa; me siirrämme kaikki niteet yhtä kiihkottomasti silppureihin tai antikvariaatteihin heti uuden kirjasyksyn esitteiden ilmestyessä.”
Kirjan lyhyt ikä kirjakaupassa surettaa meitä kirjojen ystäviä. Tuomitsevatko kirjakaupan lainalaisuudet kirjat roviolle tai silppuriin vanhanaikaisuuden ja epätrendikkyyden vuoksi? Kirjoja kohdellaan kuin muotivaatteita: jos ei mene kaupaksi tällä sesongilla, on turha yrittää myydä enää seuraavalla. Ovatko lukijat todella näin tuulella käypiä, ja pohtivat: ”Ai, tämä kirja on ilmestynyt viime vuonna, en halua maksaa siitä enää koko hintaa.” Miksi painoksen julkaisupäivä on tärkeä? Satoja vuosiakin vanha kirja saa täyden arvon ja vastaavan hintalapun, jos siitä otetaan uusi painos. Kriitikkona olen huomannut, ettei puoli vuotta sitten julkaistuista kirjoista enää oteta helposti kritiikkejä vastaan. Eikö kelpaa vaativille, aikaansa seuraaville lukijoille? Ajatteleeko lukija tosiaan: ”Mitä ne nyt enää kirjoittavat tuosta viime syksynä ilmestyneestä kirjasta?”
Palatakseni Heinämaan ajatukseen: onko niin, että kaikki muu käy kirjallisuudessa nykyään, emmekä halua sensuroida tai polttaa ”vääriä kirjoja”, mutta eilispäivän kirjat, vanhat painokset, joutavat arvottomina roviolle?
Eurooppalaista runoa kirjaston takapihalla
Kirjoittaja: Tuula Nikala-Soiha, hymyilevä eläkeläinen
Muiden keski-iän ylittäneiden naisten joukossa kuuntelin hartaudella hienoa eurooppalaista runoutta Turun pääkirjaton takapihalla viime tiistaina. Itse asiassa en muista runoista mitään muuta kuin Ismo Kallion hivelevän tiivistunnelmaisen tulkinnan Istanbul-nimisestä runosta. Runoilijan nimi selvinnee sitten marraskuussa, kun Runoraadin Turussa nauhoittama ohjelma nähdään televisiossa. Hauskaa runoruodintaa silti!
Yleisö ja esiintyjät kokivat italialaisen hymyn, unkarilaisen keskustelun kuolevan kanssa, ranskalaisen välitilan, espanjalaisen hurmio ja turkkilaisen kotiinpaluun kuten ennakkotiedoissa oli selitetty. Siis ripaus uutta eurooppalaisuutta Agricolan jalanjälkiin.
Suomessa on kyllä julkaistu viime vuosina eurooppalaisen runouden monia antologioita. Harva niihin on tutustunut. Mielenkiintoisinta oli tässä nauhoitustilaisuudessakin seurata ohjelman tekemisen meininkiä. Eikä pettymystä tuottaneet nytkään Minna Joenniemen aito pirteys tai Jukka Virtasen vaaleanpunainen paita. Runot olivat maahanmuuttajataustaisten valitsemia, kirjaston pihalla komeili myös virkattu teltta, jossa esitetään kesän aikana pakolaisten tarinoihin perustuvia pieniä näytelmiä.
Eurooppalainen kärkipään runous ei saanut raatilaisiakaan sen kummemmin hätkähtämään. Ainakin Reijo Mäki tunsi ajoittain itsensä suorastaan pahoinvoivaksi, kun runossa sorruttiin ylettömän kulturelliksi. Rehti salapoliisikirjailija piti sentään italialaisesta rakkaudesta. Herkkyyden helpoimmin tunnisti laulava ja runoileva Tuula Amberla. Suorastaan kitkerä oli sen sijaan Alexandra Salmela. Ja Jukka Virtanen tapansa mukaan vauhdissa niin kehuissa kuin risuissa.
Mieleeni jäi Jukka Virtasen toteamus runon kääntämisen vaikeudesta: runoa on oikeastaan mahdoton kääntää. Ainakin kääntäjän pitää tuntea oma äidinkielensä läpikotaisin. Hyväkin käännösruno jää kalpeaksi. Tuo pani oikein ajattelemaan kielen supertärkeää merkitystä nyt, kun iloitsemme monikulttuurisuudesta. – Ylen Teemalla marraskuussa!
Muiden keski-iän ylittäneiden naisten joukossa kuuntelin hartaudella hienoa eurooppalaista runoutta Turun pääkirjaton takapihalla viime tiistaina. Itse asiassa en muista runoista mitään muuta kuin Ismo Kallion hivelevän tiivistunnelmaisen tulkinnan Istanbul-nimisestä runosta. Runoilijan nimi selvinnee sitten marraskuussa, kun Runoraadin Turussa nauhoittama ohjelma nähdään televisiossa. Hauskaa runoruodintaa silti!
Yleisö ja esiintyjät kokivat italialaisen hymyn, unkarilaisen keskustelun kuolevan kanssa, ranskalaisen välitilan, espanjalaisen hurmio ja turkkilaisen kotiinpaluun kuten ennakkotiedoissa oli selitetty. Siis ripaus uutta eurooppalaisuutta Agricolan jalanjälkiin.
Suomessa on kyllä julkaistu viime vuosina eurooppalaisen runouden monia antologioita. Harva niihin on tutustunut. Mielenkiintoisinta oli tässä nauhoitustilaisuudessakin seurata ohjelman tekemisen meininkiä. Eikä pettymystä tuottaneet nytkään Minna Joenniemen aito pirteys tai Jukka Virtasen vaaleanpunainen paita. Runot olivat maahanmuuttajataustaisten valitsemia, kirjaston pihalla komeili myös virkattu teltta, jossa esitetään kesän aikana pakolaisten tarinoihin perustuvia pieniä näytelmiä.
Eurooppalainen kärkipään runous ei saanut raatilaisiakaan sen kummemmin hätkähtämään. Ainakin Reijo Mäki tunsi ajoittain itsensä suorastaan pahoinvoivaksi, kun runossa sorruttiin ylettömän kulturelliksi. Rehti salapoliisikirjailija piti sentään italialaisesta rakkaudesta. Herkkyyden helpoimmin tunnisti laulava ja runoileva Tuula Amberla. Suorastaan kitkerä oli sen sijaan Alexandra Salmela. Ja Jukka Virtanen tapansa mukaan vauhdissa niin kehuissa kuin risuissa.
Mieleeni jäi Jukka Virtasen toteamus runon kääntämisen vaikeudesta: runoa on oikeastaan mahdoton kääntää. Ainakin kääntäjän pitää tuntea oma äidinkielensä läpikotaisin. Hyväkin käännösruno jää kalpeaksi. Tuo pani oikein ajattelemaan kielen supertärkeää merkitystä nyt, kun iloitsemme monikulttuurisuudesta. – Ylen Teemalla marraskuussa!
maanantai 13. kesäkuuta 2011
Timo Parvela: Taro maan ytimessä
Päivi Brink kirjoittaa:
Luin lastenkirjallisuuslehti Onnimannista pari kehuvaa kritiikkiä Timo Parvelan lastenkirjoista, ja innostuin etsimään käsiini kirjan Taro maan ytimessä. Olipa sen seurassa mukavaa! Meillä on mieheni kanssa käynnissä muutto ulkomaille, joten aika menee pakatessa laatikoita. Niinpä arvostan suuresti sitä, että sain puolessa tunnissa kokea hauskan ja jännittävän seikkailun kirjan kanssa.
Parvela kirjoittaa värikästä kieltä ja osaa asettua lapsen mielikuvitusmaailmaan. Sarjakuvapiirtäjä Jussi Kaakinen tukee tekstiä taitavasti ja kertoo kuvalla enemmän kuin teksti paljastaa. Taro on pieni poika, joka päättää rakentaa kaivinkoneen, jolla voi porautua maapallon ytimeen. Toisaalta kirjassa kuljetaan tutuissa lähiömaisemissa, toisaalta siinä seikkailee hirviömato ja väkivahva karhu – sen kummemmin selittelemättä. Taron mielikuvitusmaailmassa kaikki asettuvat luonnollisesti rinnakkain. Ratkaisun hetkillä avuksi tulee äidin ylähyllylle piilottama herkullinen keksipaketti, joka maistuu hirviömadollekin. Vanhemmat vain eivät kykene seuraamaan Taron leikkien mukana, vaan jäävät raukat poloiset arkisen realismin vangeiksi.
Kirja sopii jokaiselle lukemaan opettelevalle tai nuoremmalle. Mutta suosittelen sitä välipalaksi arjen nujertamille aikuisillekin! Lapsena jokainen päivä oli seikkailu ja tuttukin paikka salaperäisiä yllätyksiä täynnä. Jotain siitä ajattelutavasta palautui mieleeni lukiessani Taron tarinaa ja katsellessani kiinnostavia pikku yksityiskohtia tulvivia kuvia.
Timo Parvela: Taro maan ytimessä. Kuvittanut Jussi Kaakinen. WSOY 2010.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)