Hyvää joulua!

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta kaikille Café Voltaire -blogin ja -kirjasarjan lukijoille!

Toukokuusta 2011 alkaen blogissamme on käyty jo yli 27 000 kertaa lukemassa ja kommentoimassa tekstejä. Kiitos teille kaikille ja tavataan taas ensi vuonna kansainvälisen nykykirjallisuuden parissa. Nauttikaa hyvistä kirjoista joululomallanne ja muistakaa, että kuka tahansa teistä voi kirjoittaa Café Voltaire -blogiin. Kirjoituksen voi lähettää osoitteeseen paivi.brink@gmail.com. Vuonna 2013 palaamme asiaan muun muassa eteläafrikkalaisen, englantilas-intialaisen, pohjoismaisen ja venäläisen kirjallisuuden lukukokemuksien myötä.

Terveisin, blogiemäntä Päivi Brink

Kansalliskirjasto-lehden Venäjä-numero

Kansalliskirjasto-lehden Venäjään keskittyvä teemanumero on ilmestynyt. Lehden voi lukea verkossa. Mukana myös Kenen aika? -kirjan toinen toimittaja professori Tomi Huttunen, joka kertoo omasta suhteesta Kansalliskirjaston kokoelmiin ja ennen muuta Slaavilaisen kirjaston kokoelmaan.

"Lehden teemana on tällä kertaa Venäjä ja itäinen Eurooppa ja sen sivuilla juhlitaan maailmankuulun Slaavilaisen kirjaston perustajan 200-vuotispäivää. Pietarilaisen kosmopoliitin ja fennofiilin Jakov Grotin ansiosta Kansalliskirjastolla on nyt laajin kokoelma Venäjän keisarikunnan aikaisia julkaisuja Venäjän ulkopuolella. Mutta kuka Grot oli ja mikä häntä inspiroi? Venäläisen kirjallisuuden professori Tomi Huttunen taas valottaa venäläisen rockin ja Pussy Riotin historiaa sekä kertoo uudesta avantgarde-tutkimusprojektista. On myös Komin Kansalliskirjaston haastattelu, Vilnan yliopiston kirjaston suuren lahjoituskampanjan mysteeri ja uusi digitointiprojekti, joka tuo inkeroista, vepsää, maria ja mordvaa verkkoon."


http://www.kansalliskirjasto.fi/yleistieto/uutiset/1355920771605.html

Turun Sanomat Café Voltairesta

"Café Voltaire -kirjasarja on hienoimpia ilmiöitä uusimmassa suomalaisessa kirjallisuudentutkimuksessa. Nyt jo viidenteen osaansa edennyt suurelle yleisölle tarkoitettu tietokirjasarja esittelee rikkaalla ja persoonallisella tavalla maailman nykykirjallisuuksia."

- Jouko Grönholm, Turun Sanomat

http://www.ts.fi/kulttuuri/kirjat/427873/Sanojen+peileja+ja+murtumia

Grönholm kirjoittaa kritiikissään sekä Kenen aika? että Ristiaallokoissa -teoksista.

SERGEI DOVLATOV - HIENO UUSI TUTTAVUUS

Päivi Kosonen kirjoittaa:


Idiootti-niminen kustantamo on tehnyt itsensä näkyväksi julkaisemalla venäläiseltä emigranttikirjailijalta Sergei Dovlatovilta (1941–1990) kaksi hienoa suomennosta. Toinen on nimeltään Meikäläiset, toinen Matkalaukku. Molemmat ovat kertomuskokoelmia, ja ne on alunperin julkaistu vuonna 1983, lännessä kertoo takakansi. Pauli Tapio on suomentanut kokoelmat.

Venäjän kirjallisuuden asiantuntijoille Sergei Dovlatov ei varmaankaan ole uusi nimi. Itse en kuulu tähän joukkoon, vaan olen ehtinyt vain hyvin satunnaisesti jonkun suosittelemana seuraamaan uudempaa, sanotaan 1980-luvun jälkeistä venäläistä kirjallisuutta. Dovlatovkin tulivat vastaan juuri näin. Ystävä suositteli. Valitsimme kirjat lukupiiriin. Sitten kuuluikin jo kustantajalta painos olleen lopussa.

Mikä Dovlatovissa vetää? Ensinnäkin tyyli ja kerrontatapa tuntuu jatkavan luontevalla tavalla venäläisen kirjallisuuden historiaa, itse kun olen jäänyt joko niihin paljon parjattuihin ”suuriin mestareihin” – Dostojevskiin, Tolstoihin, Tsehoviin – tai sitten päässyt kronologiassa vain hivenen pitemmälle, Harmsin absurdeihin kertomuksiin, johonkin Ahmatovan ”Kuudenteen elegiaan”. Mutta Dovlatov kirjoittaa näiden jälkeen, luo umpeen aron, tytön ja pojan ja traktorin muotoista aukkoa omassa kielellisessä ja kirjallisuushistoriallisessa sivistymättömyydessäni. Tulee tunne, että Dovlatovin Neuvostopäivityksen jälkeen voisi lukea jotain aivan uutta venäläistä – muutakin kuin uusia venäläisiä dekkareita, jotka kyllä nekin ovat hyviä.

Dovlatovin vetonaula on myös hänen pistämätön realisminsa ja kertomisen taitonsa. Hän kirjoittaa havumetsävyöhykkeen leveyspiireille ominaista venäläis-suomalais-virolaista absurdia realismia, joka varmaan Yhdysvalloissa on aikoinaan tulkittu fantastiseksi tarinankerronnan taidoksi. Toisaalta Dovlatov tuntuu vain panevan asioita muistiin, luovan pienieleisen lakonisen lauseen. Juopottelu ja vodka muodostavat kerronnan johtomotiivit. Syntyvät draamat ja tunteen liekit tukahdutetaan nopeasti. Elämä on hullua. Mikään ponnistelu ei kannata. Voi silti onnistua. Sattumoisin. Ehkä. Kuka tietää. Katellaan.

Verraton on Dovlatovin kertojan antropologinen silmä. Hän huomaa sävyt ja piirteet, yksityiskohdat, piirtelee varmoin käsin meille tuttuja luonnekuvia. Otetaan vaikka Meikäläisissä esitetty isoisoisä Moisei, joka leikkaa polakkaa pitkittäin eikä poikittain, juo vodkaa maitolasista ja niin edelleen. Tällaisia verrattoman hassuja ja hyvän ruokahalun omaavia poikia on meillä Suomessakin paljon – eikä ole ihme, että heillä on EU-Suomen rakennekyntisten naisten kanssa ilmeistä epäsopivuutta.

Tai Meikäläisten Borja, jota kertoja luonnehtii ”tiedostamattomaksi, alkuvoimaiseksi eksistentialistiksi”, joka ”kykeni toimimaan vain äärimmäisissä tilanteissa”, ”luomaan uraa vain vankilassa”, ”taistelemaan elämästään vain seistessään kuilun partaalla”. Hyvä Jumala, ajattelin Dovlatovia lukiessani, tässähän on suomalaisten nykyhullujen – kaiken maailman duudsoneiden ja tundraa kiertävien nykytoimittajien – kuva. Ja sitten tulin ajatelleeksi, kuinka paljon samaa hulluutta on myös itsessäni... Mutta ei nyt siitä sen enempää.

Sanalla sanoen Dovlatov luo näillä teoksillaan oman tekijän leimansa ja jälkensä, kirjoittaa itsensä traagisella huumorilla osaksi venäläisen kirjallisuuden hullua historiaa. Hänen kirjailijaksi tulemisensa etapit on kirjoitettu Meikäläisiin ja Matkalaukkuun joilla hän ansaitsee paikkansa kirjallisessa kaanonissani. Häntä ei aivan helposti unohdakaan. Kertomuksiin tekee mieli palata. Niiden tuttuun hulluuteen:

Lukekaa vaikka. Kirjailijan omakuva itsestään:

Syön mitä sattuu. Leikkaan hiukseni, kun lakkaan näyttämästä ihmiseltä. Ajan ne sitä paitsi heti siiliksi, jotta ei taas kolmeen kuukauteen tarvitsisi vaivautua. / Olen sanalla sanoen haluton poistumaan kotoa. Toivon, että minut jätettäisiin rauhaan.... (Matkalaukku, Popliinipaita, 105.)

Ensin ajattelin että no vot, lainaus sopii suomalaisiin miehiin. Sitten älysin katsahtaa peiliin. Tuollainenhan itsekin olen enimmän aikaa. Meikäläiset? Karjalaisten perilliset? Neuvostoajan kasvattamat?

Eiköhän tämä riitä tästä. Turha editoida. Koha hänes on.

Kauhean kammottava yö

Päivi Kosonen kirjoittaa
Riikka Forsströmin kirjasta
Yön valtakunta
(Tammi, 2012).


Marraskuun pimeydessä tekee mieli vetäytyä. Kuolema, yö ja pimeys, hiljaisuus ovat kyllä läsnä. Houkuttelee istuskella nojatuolissa, selailla ja lueskella Riikka Forsströmin vasta ilmestynyttä kulttuurihistoriallista kirjaa Yön valtakunta. Kirjassa on imua.

Kirjassaan kulttuurihistorioitsija Riikka Forsström inventoi yön merkityksiä eri aikoina. Aihe on hieno ja esimerkkejä riittää: kirjallisuutta ja merkityksiä, elokuvia ja kohtauksia, upeita lainauksia eri ajoilta joka lähtöön. Varsinainen historia esitys ei kuitenkaan ole, vaan pikemmin populaari yön ensyklopedia, jota sävyttää kirjoittajan uusromanttinen käsitys yöstä jonakin kauniina ja kauheana, runollisena ja mystisenä. Romanttinen yön valtakunta ilmenee myös teoksen kuvaliitteiden kuvissa.

Tekijälle itselleen yö on uusromanttinen taikametsä, ”joka levittäytyy eteemme joka ilta auringon laskiessa” ja johon astumme ”aina yhtä peloissamme, aina yhtä täynnä odotusta”. Romanttinen käsitys sävyttää Forsströmin tulkinnat, ja parhaimmillaan tekijä onkin 1800-luvun kirjallisuudessa, romantiikan ja symbolismin aikakaudella, Jean-Jacques Rousseaun, Victor Hugon, John Keatsin, Shelleyn, Brontën, Charles Dickensin, Goethen ja muiden seurassa.

Forsströmin kuu levittää kuulasta hohdettaan, vyöryy taivalla, luo aavistuksenomaisen sillan veteen. Antiikin yö, keskiaikainen noitasapatti taivutetaan nekin romantiikan kuviin ja muotteihin. Toisaalta kirja on täynnä kiinnostavaa ja hyvin kerrottua pikkutietoa. En ole ennen tiennyt, että Shakespearen näytelmien kohtauksista 16 % tapahtuu yöllä.

Omimmillaan Forsström vaikuttaa olevan kertoessaan elämäkerrallisia anekdootteja romantikkokirjailijoista. Vaikka olen esimerkiksi Chateaubriandin omaelämäkerran lukenut moneen kertaan, en ole kiinnittänyt huomiota hänen yökuvauksiinsa, esimerkiksi siihen, että hänen isänsä karkaisi hänen pelkokynnystään panemalla hänet lapsena nukkumaan yksin kaukaisessa linnantornissa. Enkä ensin muistanut Rousseaun tähtitaivaan kiikarointejakaan, filosofin muista yöllisistä seikkailuista puhumattakaan. Elämäkerralliset tapahtumat Forsström hallitsee. Samoin hän kuvaa hyvin romanttisia maalauksia.

Ikävä puoli kirjassa on, että yltiöromanttinen käsitys pitää etäällä ja poissa negatiiviset tunteet, silottelee kauhun ja pelon särmät, hämärtää yön mykät vyöhykkeet. Sanomattakin on selvää, että Forsströmin yön valtakuntaan eivät kuulu suomalaiseen arkiyöhön kuuluvat asiat: hiljaisen väkivallan uhka, viikonloppuöiden reuhaava parisuhdeväkivalta, marraskuinen kompurointi huussiin sysipimeässä tai kelmeän kuun valossa, itkevä sylilapsi, yöllinen synnytys, yksinäinen öinen kipu, koko se yöllinen yksinäisyyden, taloudellisen huolen, menetyksen pelon ja murheen vyöhyke, jonka kaikki meistä omalla tavallaan tuntevat. Näistäkin kyllä kirjallisuus ja elokuvat kertovat omalla tavallaan.

On selvää, että ennen nykyistä 24/7 -aikaamme yö on merkinnyt jotain ihan muuta. Mitä kaikkea, sitä tekijä ei tässä teoksessa vielä tavoita.

Suomalaisen nykykirjallisuuden teemoja Finlandia-raadin näkemyksen mukaan

Päivi Brink kirjoittaa:

Luin kiinnostuneena Finlandia-palkintoraadin puheenjohtajan Janna Kantolan ehdokkaiden julkistustilaisuudessa pitämää puhetta, jossa hän analysoi suomalaisen romaanikirjallisuuden teemoja nykypäivänä. Koskapa Café Voltaire -kirjasarja analysoi maailmankirjallisuuden vastaavia teemoja, oli kiinnostavaa lukea, kuinka samanlaisia teemoja suomalaisessa kirjallisuudessa nykyään käsitellään kuin muuallakin Euroopassa. Toinen maailmansota ja markkinavoimien mahti ovat nousseet vahvasti esiin jokaisessa kirjasarjamme osassa.

Tässä ote Janna Kantolan puheesta:

"Luonnehdinta "kansainvälinen" nousi raadin keskusteluissa monta kertaa esille. Tämän vuoden parhaimpien romaanien aiheenvalinnat ja käsittelytavat kestävät minkä tahansa vertailun. Kansainvälisyys ei merkitse oman maan ja kulttuurin unohtamista, sillä useimmiten se on "kansallisen" asettamista johonkin yleisempään tai laajemmin tunnettuun, mutta vähemmän käsiteltyyn.

Yksittäinen toistuva tapahtumakonteksti tämän vuoden romaaneissa on Lapin sota, jolle viimeistään Katja Ketun viime vuoden Kätilö-romaani tuntuu antaneen alkusysäyksen. Kyseinen näyttämö toistuu kerronnallisesti varsin erityyppisissä teoksissa. Aihepiiriin liittyvä sivujuonne tai yläilmiö näyttäisi olevan Saksan ja saksalaisten rynnistys osaksi suomalaisen kirjallisuuden kuvioita. Jännittävää oli myös huomata, että Hitler vilahtelee tämän vuoden romaaneissa, ja voi kysyä, miksi.

Kirjailijat tuntuvat pohtivan ylipäänsä Saksan roolia sekä viime sodassa että nyky-Euroopassa. Yhteiskunnallisia ilmiöitä tarkastellaan myös satiirilajia hyödyntäen ja toistuen siten, että kohteena on poliittisen ääriliikkeen synty- ja toimintamekanismi. Toisaalta yhtymäkohtia tämän päivän yhteiskuntaan ja sen kahtiajakautuneisuuteen löydetään myös menneisyydestämme, josta suomalaisessa kirjallisuudessa on viime vuosina ammennettu lähinnä kansalaissodan ajalta - yhdessä tämän vuoden romaanissa siirrytään ajassa vielä kauemmas, mutta siinäkin käsitellään köyhien ja rikkaiden ja idealismin ja arkitodellisuuden välistä juopaa siten, ettei analogiaa nykypäivään voi olla huomaamatta. Taloustematiikka, raha ja ylipäätään markkinavoimien ruodinta ovat aiempien vuosien tapaan kirjallisuudessamme esillä, mutta nyt yhä enemmän sosiaalista omatuntoa kolkutellen. "

Koko puhe on luettavissa täällä: http://www.kustantajat.fi/kirjasaatio/palkinnot/finlandiaehdokkaat2012/kantola/

Kenen aika? Turun Kirjakahvilassa

Tervetuloa Kirjakahvilaan ma 26.11. klo 19 päivittämään tietosi venäläisestä nykykirjallisuudesta!

Café Voltaire-sarjan neljäs osa Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta tarkastelee kaunokirjallisuuden tapoja osallistua yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen murrokseen. Keskeisiksi nousevat muistamisen, ajan kokemisen ja historian uudelleenkirjoittamisen kysymykset.

Tilaisuudessa paikalla esseekokoelman toimittaja Tintti Klapuri, joka esittelee Jenniliisa Salmisen kanssa uuden venäläisen kirjallisuuden tärkeimpiä teemoja ja tekijöitä 1970-luvulta 2010-luvulle.

Kirja kysyy, kenen aikaa venäläisessä kirjallisuudessa ja yhteiskunnas­sa nyt eletään: nykyproosan rinnalla esitellään emigranttikirjallisuutta, viihdekirjallisuutta, nykyrunoutta ja vähemmistökirjallisuutta, jotka tarjoavat vaihtoehtoisia näkökulmia Venäjän nykytilaan.

Venäläistä nykykirjallisuutta kokoelmassa edustavat Ljudmila Ulits­kaja, Tatjana Tolstaja, Viktor Pelevin, Vladimir Sorokin, Aleksandra Marinina, Andreï Makine, Lev Rubinštein, Natalja Kljutšarjova, Andrei Bitov, Venedikt Jerofejev, Viktor Jerofejev, Joseph Brodsky, Dmitri Prigov, Olga Sedakova, Jelena Švarts, Eduard Uspenski, Ljudmila Petruševskaja, Vladimir Voinovitš, Roman Sentšin, Jeremei Aipin, Ser­gei Dovlatov, Pavel Sanajev, Andreï Makine ja Zinaida Lindén.

Teos on myynnissä Kirjakahvilassa. Saatavilla on myös sarjan aikaisempia osia.

Osuuskunta Turun Kirjakahvila
Vanha Suurtori 3 (Brinkkalan sisäpiha)
20500 Turku
www.kirjakahvila.org

Venäläinen vampyyrimoraliteetti

Kuvalähde: Into

Päivi Brink kirjoittaa:

Sergei Lukjanenko: Yöpartio. Suom. Arto Konttinen. Into 2012.

Harvoin hyvän ja pahan taistelu onnistuu välttämään mustavalkoiset asetelmat yhtä hyvin kuin Sergei Lukjanenkon Yöpartio. Vaikka Valon puolella olevat olennot ovat valinneet hyvän ja Pimeyden puolella olevat pahan, kumpikin osapuoli saa aikaan sekä positiivisia että negatiivisia asioita. He eivät ole ihmisiä vaan kuuluvat ”Muihin”. He voivat olla velhoja, noitia, ihmissusia tai vampyyrejä, mutta ihmiset eivät erota heitä ihmisistä. Muihin kuuluvat kyllä tunnistavat toisensa. Hyvä ja paha käyvät jatkuvaa kamppailua, mutta ne eivät ole sotatilassa. Niillä on sopimus, jota valvovat Yöpartio (hyvät) ja Päiväpartio (pahat). Tämä sopimus johtaa jatkuviin kompromisseihin moraalikysymyksissä.

Lukjanenkon viisiosaisen kirjasarjan ensimmäinen osa, joka on nyt saatu sujuvana suomennoksena, julkaistiin vuonna 1998. Sarjan viimeinen osa julkaistiin Venäjällä viime kesänä. Venäläisen Timur Bekmambetovin ohjaama elokuva Yöpartiosta (2004) nosti kirjasarjan maailmanmaineeseen. Venäjällä Lukjanenko on yksi suosituimmista fantasiakirjailijoista ja hyvin tuottelias. Lukuisin palkinnoin palkittu Lukjanenko syntyi vuonna 1968 Kazakstanissa ja on siviiliammatiltaan psykiatri. Hän pohtiikin paljon ihmisten ja Muiden tapaa reagoida toisiinsa ja omiin ajatussolmuihinsa.

Sarjan ensimmäinen osa Yöpartio koostuu kolmesta yhteenkietoutuvasta tarinasta, joiden päähenkilö on Anton, keskitason velho ja Yöpartion partiomies. Hän vaikuttaa tavalliselta, keski-ikäiseltä venäläismieheltä, jolle maistuu halpaa vodka ja vuosikertabrandy. Mutta öisin hän partioi Moskovan katuja ja ajelee metroissa etsimässä Pimeyden edustajia. Sopimuksen vastaisesta toiminnasta rangaistaan ja partiomies on ikään kuin henkielämän poliisi. Ensimmäisessä tarinassa hän tappaa miesvampyyrin, joka on juuri kouluttamassa uutta naisvampyyriä veren iloihin. Naisvampyyri pääsee pakenemaan, mutta hän on ehtinyt solmia siteen uhriinsa, joka selvisi säikähdyksellä. Anton koettaa suojella uhria, nuorta poikaa, jossa on jotakin omituista: hän kuuluu muihin, mutta kukaan ei tiedä, tuleeko hänestä hyvän vai pahan palvelija.

Jokainen tarina kiihtyy loppua kohti henkien taistoon, jossa velhojen mahti punnitaan, mutta heidän uhreillaan on myös voimaa valita puolensa. Valo ja Pimeys eivät ole kaoottisia voimia vaan niiden organisaatio on tiukan hierarkkinen. Lukjanenko taitaa hienojen, visuaalisten fantasianäkyjen kuvaamisen, mutta aivan yhtä taitavasti hän kuvaa arkista Moskovaa, neuvostolähiöitä ja katujen ihmisiä. Venäjää ja sen nykykirjallisuutta sen paremmin tuntematta nautiskelin suoranaisista kliseistä, kuten siitä, että lähiöasunnoissa juodaan teetä hillon kanssa (tai sitä vodkaa) ja keskustellaan moraalista. Mielikuvissani venäläiset älyköt tekevät juuri näin. Myös viittaukset Venäjän lähihistoriaan ovat kiinnostavia. Vuonna 1998 Neuvostoliiton ja kommunistisen järjestelmän romahdus olivat vielä tuoreita tapauksia ja ne sidotaankin osaksi Yöpartion juonenkäänteitä.

Jännittävän juonen ohella nämä moraalikeskustelut ja -mietteet tekevät Yöpartiosta kiinnostavan ja omaperäisen romaanin. Vaikka Anton ja hänen ystävänsä ja johtajansa pyrkivät hyvää, he joutuvat jatkuvasti tasapainottelemaan kokonaisuuden tasapainon eteen. Yksittäisessä tapauksessa joudutaan tekemään moraalisesti väärin, jotta kokonaistilanne pelastetaan. Muihin kuuluvilla on myös hyvin ihmismäiset tunteet, jotka johtavat heitä välillä harhaan ja välillä oikeisiin päätöksiin. On piristävää lukea tällaista kirjallisuutta, jossa päähenkilöt haluavat kaikin voimin tehdä oikein ja hyvää muille, vastoinkäymisistä, omasta heikkoudestaan ja voimakkaista vaarallisista vastustajista huolimatta. Tällaiset kirjat ovat nykyään harvassa. Lukjanenko kirjoittaa jännittävää viihdettä, joka saa ajattelemaan moraalikysymyksiä. Toivottavasti koko sarja käännetään suomeksi.


Lukjanenkon englanninkielinen haastattelu vuodelta 2011: http://www.strangehorizons.com/2011/20111128/seeley-a.shtml

Ristiaallokoissa julkaistaan Helsingin kirjamessuilla

KESKUSTELUA KÄÄNNÖSKIRJALLISUUDESTA
pe 26.10.2012
Klo 17.30–18.30
Tila: KULLERVO KORJAUS: AINO!!!

Café Voltaire -kirjasarja käsittelee eri maiden ja kielialueiden nykykirjallisuutta. Keskustelu painottuu sarjan uusimpaan teokseen, Ristiaallokossa – esseitä unkarilaisesta kirjallisuudesta, jonka ovat toimittaneet Olga Huotari ja Juhani Huotari. Mukana on teosten toimittajia ja esseistejä, keskustelun vetäjänä toimii Ina Westman.

Tilaisuuden järjestävät Avain ja Unkarin kulttuuri- ja tiedekeskus.
Lämpimästi tervetuloa!

--

Toinen Ristiaallokoissa kirjan toimittajista, Juhani Huotari, esiintyy messuilla moneen otteeseen:

To klo 13.00–13.45 SÁNDOR ZSIGMOND PAPP: MITÄTTÖMÄT ELÄMÄT AUDITORIO 201
Tiedotustilaisuudessa mukana kirjailija ja kirjan suomentaja Juhani Huotari.
Siltala

Pe klo 12.30–13.00 SÁNDOR ZSIGMOND PAPP: MITÄTTÖMÄT ELÄMÄT UNKARIN OSASTO (6D87)
Transilvaniassa sijaitsevan kerrostalon ja sen asukkaiden kautta kuvataan
Romanian lähihistoriaa mutta samalla myös yksilön paikkaa yhteisössä ja
yhteiskunnassa. Kirjailijan ja kirjan kääntäjän Juhani Huotarin kanssa
keskustelee Anna Tarvainen.

Pe klo 13.30–14.30 SANAN VAPAUS. NYT AINO
Sananvapauden kysymykset kiinnostavat aina, ja Unkarissa niihin liittyvällä
keskustelulla on pitkät perinteet. Hyppy sosialismin sensuurista täydelliseen
vapauteen oli muutos, jonka jälkimainingit vellovat edelleen. Pitäisikö
radikaalien mielipiteiden antaa versoa vapaasti? Tilaisuuden juontaa Elisabeth
Nordgren, mukana myös Outi Hassi, Juhani Huotari ja Jarkko Tontti.
SARV

LA 10.30–11.00 KANNATTAAKO UNKARILAISTA KIRJALLISUUTTA SUOMENTAA? TAKAUMA
Keskustelussa mukana unkarilaisten uutuusteosten suomentajat Outi Hassi,
Juhani Huotari, Hannu Launonen ja Tähti Pullinen.
Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto

La 14.30–15.00 ISTVÁN ÖRKÉNY: 100 MINUUTTINOVELLIA UNKARIN OSASTO (6D87)
István Örkény’in (1912–1979) musta huumori ja mielen kirkkaus jalostuivat ja
tiivistyivät kulttimaineen saavuttaneiksi minuuttinovelleiksi, josta on nyt julkaistu
laajennettu laitos kirjailijan 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Hannu Launonen
keskustelee minuuttinovellien suomentajan Juhani Huotarin kanssa.

Saksalaisessa aikamatkailuromaanissa seikkaillaan Englannin historiassa

Kuvalähde: http://www.gummerus.fi/page.asp?sivuID=280&component=/PublishDB/Kirjat_kirjaesittely.asp&recID=9705

Päivi Brink kirjoittaa:

Kerstin Gier: Rubiininpuna (Rubinrot). Suom. Riitta Virkkunen. Gummerus 2012.

Saksalaisen Kerstin Gierin nuortenromaani Rubiininpuna sijoittuu hieman yllättäen Lontooseen. Kirja on kolmiosaisen Edelstein- eli Jalokivi-kirjasarjan ensimmäinen osa ja se ilmestyi Saksassa vuonna 2009. Sarjan jatko-osat ovat Saphirblau (2009) ja Smaragdgrün (2010). Rubiininpunan alussa lukioikäinen Gwendolyn Shepherd saa yllättäen tietää kantavansa hänen suvussaan periytyvää aikamatkailugeeniä. Koko ikänsä hän on luullut muiden tavoin, että geeni on hänen serkullaan Charlottella, kunnes hän yhtäkkiä täysin varoittamatta siirtyy ajassa 1900-luvun alkuun. Ensimmäinen matka ei kestä kauaa, mutta järkyttää Gwendolynin koko elämän.

Eriskummallisen sukunsa avulla Gwendolyn saa pikkuhiljaa selville, että hän on yksi kahdestatoista valitusta, joiden kaikkien verta tarvitaan kronogrammiin. Jokaisella valitulla on oma jalokivensä eräänlaisena salanimenä. Gwendolynin kivi on rubiini ja hän vastaa kellotaulun numeroa 12. Hänelle esitellään Gideon de Villers, 18-vuotias nuori mies, joka on kiertänyt eri aikatasoissa keräämässä muiden valittujen verta kronogrammiin. Nyt Gideonin ja Gwendolynin on aloitettava yhteistyö ja saatettava työ päätökseen. Mutta mitä tapahtuu, kun kaikkien veri on koossa? Sitä nuorille ei kerrota, mutta on selvää, että jotkut henkilöt yrittävät estää heitä.

Tarina vuorottelee nykyajassa ja erilaisissa historiallisissa epookeissa, 1700-luvulla ja 1900-luvulla. Nykyajassa Gwendolynin tukena on hänen uskollinen ystävänsä Leslie, joka googlettaa villisti menneisyyden henkilöitä ja tapahtumia ja auttaa näin aikamatkailevaa ystäväänsä ottamaan selvää menneisyyden tapahtumista. Nykyajassa on paljon huumoria ja tyttömäistä kikattelua, kun taas menneisyydessä seikkailut yltyvät vaarallisiksi ja jännittäviksi. Romantiikkaa löytyy joka aikatasolla.

On kiinnostavaa, että Gier on päättänyt sijoittaa tarinansa Englantiin eikä Saksaan, vaikka romaani on saksankielinen. Onko Englannin historiasta tullut osa populaarikulttuuria ihan toisella tapaa kuin muiden Euroopan maiden historiasta? Saksan historian vaiheet ja eri aikakausien pukeutumisen ja käyttäytymisen tyylit olisivat olleet suomalaiselle lukijalle paljon vieraampia, mutta siksi kenties myös kiinnostavampia. Erilaisten TV-sarjojen ja elokuvien myötä on helppo visualisoida, miltä eri puolilla Lontoota näyttää eri aikakausina, joihin Gwendolyn lähetetään. Eri aikakausien käytöstapojen ja arvojen erilaisuudesta suhteessa omaan aikaamme kirjasarjan ensimmäinen osa antaa vain viitteitä. Toivottavasti niihin pureudutaan jatkossa enemmän. Gwendolyn ymmärtää, että hänen täytyy saada niistä lisätietoa pystyäkseen uskottavasti keskustelemaan eri ajoissa elävien ihmisten kanssa.

Kirjasarjan aloitus lupaa vauhdikasta seikkailua ja romantiikkaa, mutta myös huumoria. Gwendolyn on ihan tavallinen oman aikamme koulutyttö, mutta alkaa pikku hiljaa oppia oman erikoislaatuisuutensa merkityksen. Hänen suvussaan on paljon salaisuuksia ja petoksia, joiden ympärille juoni alkaa kietoutua. Kaiken kaikkiaan Rubiininpuna tuntui johdatukselta varsinaiseen seikkailuun, mutta se onnistui sentään herättämään kiinnostukseni.

Puolivälissä romaania alkoi tuntua, että johdattelu aikamatkailuun kesti liian kauan. Gwendolynin tietämättömyys alkoi ärsyttää, se tuntui estävän todelliset seikkailut. Koko ajan on kiire takaisin omaan aikaan. Mutta loppua kohti juonen vauhti kiihtyi ja jännitys lisääntyi. Henkilökuvissa oli paljon karikatyyrimäisyyttä ja liioittelua, mutta lopulta itse sankaritar alkoi kiinnostaa ja herättää sympatiaa. Aloitusosa herätti huomioni, mutta täytyy lukea ainakin yksi jatko-osa ennen kuin pystyn sanomaan, kuinka kutkuttavasta seikkailusta on kyse. Suomentaja Riikka Virkkunen onnistuu ihan mukavasti tuomaan teinitytön ajatusmaailman suomen kieleen, vaikka välillä hänen käyttämänsä sanonnat tuntuivat tutuilta omasta teini-iästäni yli 20 vuoden takaa.

Kirjasta on tekeillä saksalainen elokuva, joka saa ensi-iltansa vuonna 2013. Elokuvan verkkosivut: http://www.rubinrot-derfilm.de/

Kirjasarjan saksankielinen blogi: http://die-edelstein-trilogie.blogspot.com/

Kenen aika? ja Nuoren Voiman Venäjä-numero ilmestyivät Turun Kirjamessuilla

 

Café Voltaire -sarjan päätoimittaja Hanna Meretoja kirjoittaa:

Eilen juhlittiin Café Voltaire -sarjan neljännen osan, Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta, ilmestymistä. Syytä juhlaan olikin, sillä kirja on pitkän uurastuksen tulos ja komea kokonaisuus.  Teos on ensimmäinen suomeksi ilmestynyt venäläisen nykykirjallisuuden esitys. Julkistamistilaisuudessa professori Riitta Pyykkö haastatteli kirjan toimittajia, Tomi Huttusta ja Tintti Klapuria, sekä kirjaan useamman esseen kirjoittanutta professori Pekka Pesosta. He kertoivat kirjan syntyprosessista ja sen tärkeimmistä teemoista, jotka jäsentävät teoksen viiteen osaan: ”perestroikasta postmoderniin”, ”dystooppiseen tulevaisuuteen ja uuteen realismiin”, ”nainen, yhteiskunta ja historia”, ”nykyrunous” ja ”kulttuurienvälinen nykykirjallisuus”.

Aika valikoitui kokoelman pääteemaksi muun muassa siksi, että venäläisen nykykirjallisuuden moninaisten muotojen voi käsittää ilmentävän ajan eri ulottuvuuksia. Yleistäen voidaan sanoa, että perestroika- ja sen jälkeisen ajan kirjallisuus keskittyi menneisyyden työstämiseen, 1990-luvun proosa kiinnittyi nykyhetkeen ja 2000-luvun kirjallisuudelle ovat leimallisia erilaiset tulevaisuusvisiot ja vahva dystooppinen juonne. Lisäksi aika läpäisee venäläistä nykykirjallisuutta monenlaisten kerronnan muotojen kautta; nykykirjallisuus käsittelee erilaisia ajan kokemisen tapoja ja osallistuu historian uudelleenkirjoittamisen tehtävään.

Kenen aika? -kokoelmassa runous saa enemmän tilaa kuin sarjan aiemmissa osissa, sillä runoudella on poikkeuksellisen tärkeä rooli venäläisen kirjallisuuden historiassa ylipäätään. Kuten Pekka Pesonen tiivisti tilaisuudessa: Venäjää ei voi ajatella ilman runoutta. Tomi Huttunen puolestaan korosti, että kokeellisen runouden ja realistisen, nykyhetkeen kiinnittyvän realistisen proosan vuorottelu ja vuoropuhelu leimaavat koko Venäjän kirjallisuuden historiaa, eikä nykykirjallisuus muodosta tästä poikkeusta. Lännessä tunnetaan tällä hetkellä parhaiten 1990-lukulaiset, kuten Viktor Pelevin, Boris Akunin ja Ljudmila Ulitskaja sekä 2000-luvun fantasiaa ja dystopiaa, mutta aivan viime aikoina on esiin murtautunut uusi realistinen proosa, jota Kenen aika? -kokoelmassa esitellään mutta jota lännessä ei vielä yleisesti tunneta. Tätä uusinta proosaa ollaan parhaillaan suomentamassa.

Suomessa on nyt meneillään varsinainen venäläisen nykykirjallisuuden buumi. Suomennoksia on ilmestynyt tänä vuonna poikkeuksellisen paljon, ja monet kokoelmassa esitellyt teokset on joko juuri suomennettu tai ne ilmestyvät ensi vuonna suomeksi. Viime syksynä valmistui myös lähes 700-sivuinen Kirsti Ekosen ja Sanna Turoman toimittama Venäläisen kirjallisuuden historia.

Buumia ilmentää omalta osaltaan Kenen aika? -kirjan kanssa samaan aikaan messuilla ilmestynyt Nuoren Voiman Venäjä-numero. Se on ennätyslaaja 126-sivuinen tuplanumero, joka tarjoaa useita tuoreita, kiinnostavia näkökulmia venäläiseen kirjallisuuteen. Lehdessä käsitellään muun muassa Trotskia, Solženitsynia ja Brodskyä, katsotaan Venäjän kirjallisuuden historiaa naisten kirjoittamisen näkökulmasta sekä esitellään venäläisen teatterin uusia tuulia, chick lit -kirjallisuutta ja nuorta runoilijapolvea, mukana myös aiemmin julkaisematonta materiaalia uzbekkirunoilija Hamdam Zakirovilta. Tuloksena on laaja matka läpi tsaarinajan Venäjän, Neuvostoliiton ja Putinin postvallankumouksellisen Venäjän (ellei post-liitettä sitten pitäisi korvata Pussy Riotin jälkeisenä aikana uus- tai jollain muulla liitteellä). Martti-Tapio Kuuskoski totesi eilisessä tilaisuudessa saman, minkä pääkirjoituksensa lopussa: kirjallinen Venäjän-matka sai hänet rakastumaan Venäjään omituisella tavalla. Nyt Nuoren Voiman Venäjä-numero ja Kenen aika? kutsuvat meidät kirjallisille tutkimusmatkoille venäläiseen nyky-yhteiskuntaan, venäläisen sielun syövereihin ja samalla omaan itseemme. Matkoilla on takuulla luvassa on niin monenlaisia tunteita kuin uusia ajatuksia ja oivalluksia.

Julkaisutilaisuuden lopuksi yleisö halusi tietää, miten nykykirjallisuus auttaa meitä ymmärtämään venäläistä nyky-yhteiskuntaa. Tintti Klapuri vastasi, että nykykirjallisuus auttaa meitä ymmärtämään ennen kaikkea, miten erilaisia vastauksia tähän kysymykseen voi esittää. Esimerkiksi kokoelma tuo esiin, että venäläisyys ei enää määrity vain Venäjällä asuvien kokemuksesta käsin, vaan venäläistä kirjallisuutta kirjoitetaan myös muualla. Globalisaation aikakaudella aiempaa laajempi ja kulttuurien välissä elävä kirjoittajajoukko osallistuu keskusteluun siitä, mitä on venäläisyys ja millainen on venäläisen nyky-yhteiskunnan tila. Tomi Huttunen puolestaan  toi esiin, että kysymys Venäjän kulttuurin erityisyydestä on suhteellistunut nykykirjallisuudessa. Fjodor Tjuttševin paljon siteeratut säkeet vuodelta 1866 kuuluvat seuraavasti:

Venäjää ei voi järjellä ymmärtää

eikä mitata tavallisella arsinalla.

Sillä on erityinen olemus:

Venäjään voi vain uskoa

Nykykirjailija Timur Kibirov (1998) puolestaan parodioi näitä säkeitä seuraavalla pastissillaan:

Venäjää ei voi järjellä ymmärtää,
Kuten ei Ranskaa, Espanjaa,
Nigeriaa, Kamputseaa, Tanskaa,
Karthagoa, Britanniaa,
Roomaa, Itävalta-Unkaria, Albaniaakaan.
Niillä kaikilla on oma erityinen olemuksensa.
Venäjäänkö voi vain uskoa?
Ei, uskoa voi vain Jumalaan –
Kaikki muu on toivotonta.
Millä mitalla mitataankin,
Jää meille silti paljon:

Venäjällä voi vain elää,
Palvella tsaaria ja isänmaata.

                                                                                                                                                                   

Puheenvuorot herättivät vilkkaan keskustelun, jossa päädyimme lopulta varsin yksimielisesti siihen, että vaikka venäläisen tai minkään muunkaan kulttuurin ymmärtämiseen ei ole yhtä avainta eikä yhtä oikeaa näkökulmaa (tai juuri siksi), kirjallisuus on erinomainen tie päästä käsiksi venäläiseen nyky-yhteiskuntaan – ja ylipäätään nykymaailmaan – nimenomaan sen kaikessa monimutkaisuudessa. Tämä kirjallisuuden tuottama ymmärrys ei ole kapeaa ”järjellä ymmärtämistä” vaan sellaista, jossa ihminen on mukana kokonaisuudessaan – myös tunteillaan, aisteillaan, koko ruumiillaan.

                                                                                                                   

Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta. Toim. Tomi Huttunen ja Tintti Klapuri. Helsinki: Avain (BTJ Finland), 2012.        

                                                                                                                             

Nuoren Voiman ”Venäjä, Venäjä, Venäjä” -numeroon (2–3/2012) voi tutustua täällä: http://www.nuorenvoimanliitto.fi/sitenews/view/-/nid/186/ngid/4.

Tässä vielä ryhmäkuvassa Café Voltairen uusia ja vanhoja tekijöitä (vasemmalta Riitta Pyykkö, Päivi Kosonen, Hanna Meretoja, Martti-Tapio Kuuskoski, Tintti Klapuri ja Tomi Huttunen): 

Tervetuloa Kenen aika? -kirjan julkaisutilaisuuteen

Tomi Huttusen ja Tintti Klapurin toimittama kokoelma

Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta (Avain)

julkistetaan Turun kirjamessuilla lauantaina 6.10. klo 14.15–15.00 kokoustilassa 1-2. Vararehtori Riitta Pyykkö haastattelee prof. emer. Pekka Pesosta ja toimittajia.

Tule lisäksi juttelemaan Kenen ajan toimittajien kanssa Nuoren Voiman Liiton osastolle (A 43) heti julkistuksen jälkeen klo 15.15–15.45. Tarjolla myös Nuoren Voiman uunituore Venäjä-numero!

Lämpimästi tervetuloa mukaan!

Messuilla kirjaa voi ostaa esittelytilaisuuden lisäksi ainakin Nuoren Voiman Liitosta sekä Pienestä Kirjapuodista (A 84).

*************************
Café Voltaire -sarjan neljäs osa ”Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta” esittelee uuden venäläisen kirjallisuuden tärkeimpiä teemoja ja tekijöitä 1970-luvulta 2010-luvulle. Kokoelman esseissä tarkastellaan kaunokirjallisuuden tapoja osallistua yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen murrokseen. Keskeisiksi nousevat muistamisen, ajan kokemisen ja historian uudelleenkirjoittamisen kysymykset.
Kirjassa pohditaan, kenen aikaa venäläisessä kirjallisuudessa ja yhteiskunnassa nyt eletään: nykyproosan rinnalla esitellään viihdekirjallisuutta, nykyrunoutta ja kulttuurienvälistä kirjallisuutta, jotka tarjoavat vaihtoehtoisia näkökulmia Venäjän nykytilaan. Mukana ovat esimerkiksi Ljudmila Ulitskaja, Natalja Kljutšarjova, Viktor Jerofejev, Jelena Švarts, Sergei Dovlatov, Aleksandra Marinina, Lev Rubinštein, Viktor Pelevin, Joseph Brodsky, Jelena Tšižova ja Tatjana Tolstaja.

Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi on kuollut

Parnassoa julkaisevan Otavamedian tiedote:

Jarmo Papinniemi 1968 - 2012

Päätoimittaja Jarmo Papinniemi menehtyi sairauskohtaukseen eilen 2.10.2012.

Jarmo tuli Parnasson päätoimittajaksi vuonna 2005. Kirjallisuuskriitikkona ja kustannusalan monipuolisena vaikuttajana hän teki lehteään suurella sydämellä ja ylivertaisella ammattitaidolla. Jarmo oli myönteinen ihminen, jonka kanssa yhteistyö oli aina ilahduttavaa ja antoisaa.

Suru-uutisen pysähdyttäminä muistamme Jarmoa lämpimästi ja kiittäen.

Otava-konserni ja henkilökunta
Alexander Lindholm
03.10.2012 17:05


--

Café Voltaire ottaa järkyttyneenä osaa suruun.

Kenen aika? julkaistaan Turun kirjamessuilla

Café Voltairen Venäjä-osa Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta julkaistaan Turun kirjamessuilla lauantaina 6.10.2012 klo 14.15 - 15.00 kokoustilassa 1-2. Professori Riitta Pyykkö haastattelee kirjan toimittajia Tomi Huttusta ja Tintti Klapuria.

Tervetuloa!

Macondon sade lankeaa

Arto Rintala kirjoittaa:

Kuluneen kesän aikana latinalaisamerikkalaisen nykyklassikon Gabriel García Márquezin (s. 1927) veli Jaime vahvisti jo pitkään Márquezin ihailijoiden keskuudessa levinneet huhut, joiden mukaan kirjailija on sairastunut vanhuusiän dementiaan. Tämä todennäköisesti merkitsee päätöstä Gabon kirjailijauralle. Hän itsekin ilmoitti jo vuosia sitten, ettei aio kirjoittaa päätökseen kolmiosaiseksi aiottua elämäkertaansa Elää kertoakseen (I osa, 2002). Salailevaan ja yksityiselämäänsä suojelevaan tapaansa kirjailija ilmoitti tuolloin syyksi tunnetun taipumuksensa taikauskoon. Elämäkertaprojektin keskeytymisen jälkeen Márquez on julkaissut ainoastaan yhden romaanin – oikeastaan pienoisromaanin – Muistojeni ilottomat huorat (2005), joka sai ilmestyessään varsin ristiriitaisen vastaanoton.

Márquezin omalaatuinen lapsuus ja mielenterveysongelmien kanssa painiva lähipiiri on varmasti tarjonnut runsaasti materiaalia hänen teoksilleen. Mikäli Márquez olisi toisenlaisen kulttuuripiirin kasvatti, hän olisi kuka ties saattanut anglosaksiseen tapaan ryhtyä vaikkapa perinteiseksi kauhukirjailijaksi purkaakseen perinnöllisen dementian harhoissa kamppailevien lähimpiensä käytöksen aiheuttamia kipeitä muistoja. Kaikeksi onneksi Márquezin täytyi kuitenkin luoda oman kulttuurinsa perinteistä käsin jotain täysin uudenlaista. Maagiseksi realismiksi kutsuttu kirjallisuussuuntaus ammentaa syvältä espanjankielisen kirjallisuuden vuosisataisesta perinteestä ja liittää mukaan paljon latinalaisen Amerikan alkuperäiskansoilta ja vähemmistöiltä omaksuttuja maailmanhahmottamistapoja. Modernismin jälkeisistä liikkeistä latinalaisamerikkalainen perinne on kenties kaikkein elinvoimaisin ”postmoderni” uudistusliike, jolla on ollut paljon annettavaa niin postkolonialistisille kirjailijoille (esimekiksi lukuisat anglointialaiset bestsellerit) kuin uudelle eurooppalaiselle taidekirjallisuudellekin. Maagisen realismin vaikutuksen rinnalla yhdysvaltalainen beat tai ranskalainen nouveau roman vaikuttavat lähinnä kirjallisten sisäpiirien teennäiseltä rankkuuden- ja erikoisuudentavoittelulta.

Márquez on usein maininnut haastatteluissa, miten kertojana kaikkein suurimman, jopa Franz Kafkan ja Virginia Woolfin ylittävän vaikutuksen nuoreen Gaboon teki hänen isoäitinsä doña Tranquilina Iguarán. Perheen vaikuttava matriarkka oli ”sinisilmäinen nainen, joka vanhetessaan sokeutui [ja] kadotti lopulta rajan elävien ja edesmenneiden välillä kokonaan. Hän puhui kuolleille, kuunteli heidän valitustaan ja huokauksiaan”, kuten Anni Valtonen kirjoittaa HS:n jutussa ”Eversti Aureliano Buendía asui täällä” (9.7.2000). Márquez itse on tunnustanut, ettei hän koskaan ole päässyt eroon peloista ja yksinäisyyden tunteesta, joita joutui kokemaan pienenä poikana perheenjäseniensä epätodellisuuden kansoittamassa kotitalossaan Aracatacassa.

Tämä kaikki sai epäilemättä Márquezin hakemaan todellisuudelleen rajoja tavallista syventyneemmin ja määrittelemään sen teoksissaan yhä uudelleen erilaisista näkökulmista. Ehkä ihmiset eivät nouse ”oikeasti” taivaaseen pyykkiä kuivatessaan, mutta syrjäisen pikkukylän juorupiireissä se voisi olla hyvä tapa selittää parhain päin raskaaksi tulleen nuoren neidon salaperäinen katoaminen, sillä mistäpä kukaan saisi selville, onko tapaus objektiivisesti totta. Tuon pienen kylän asukkaiden joukossa siitä tuli totta, ja siitä eteenpäin maailman meno sai luvan kääntyä huhujen mukaiseksi. Kyseinen kylähän on tietenkin nykyään maailmanlaajuisesti tunnettu Macondo.

Pääteoksessaan Sadan vuoden yksinäisyys (1967) Márquez esittelee lukijoille tuon jossain Kolumbian sumuisten, huohottavien viidakoiden keskellä makaavan pienen kylän, joka lopulta hukkuu vuosikausia kestävään sateeseen. Ääriviivat hämärtyvät, yksityiskohdat pyyhkiytyvät olemattomiin. Lopulta jäljellä ei ole mitään, ja ainutkertainen maailma katoaa, koskaan palaamatta. Loputon sade kuvaa mieliinpainuvasti unohduksen ja katoamisen teemoja, jotka niin läheisesti näyttävät liittyvän myös kirjailijan omaan historiaan tämän sukua vaivanneen sairauden muodossa. Sairauden, joka nyt näyttää saaneen kiinni myös hänet itsensä. Márquezin harvojen suomentamattomien teosten joukkoon kuuluva, Sadan vuoden yksinäisyyteen linkittyvä novelli "Monólogo de Isabel viendo llover en Macondo" (1968) tuo teeman esille, jos mahdollista, vieläkin voimakkaammin.

On siis kyseenalaista, jatkuuko Márquezin kirjailijanura enää. Tähän astisella urallaan hän on joka tapauksessa jo osoittanut olevansa eräs suurimmista 1900-luvun kirjailijoista. Márquezin ja maagisen realismin käsittelemät teemat ovat levinneet laajalle nykykirjallisuuteen (perässä hiihtävistä elokuvista ja televisiosarjoista puhumattakaan). Nykyfiktion piirissä maagisen realismin ensimmäisen suursuosikin esittelemien ideoiden sulautuminen myöhempään valtavirtaan on ollut niin saumatonta, ettei monikaan enää edes tunne alkuperäistä inspiraation lähdettä. Vain hyvin harva kirjailija on kyennyt luomaan todellisuutta, jonka olemassaolo todella kykenisi muokkaamaan sitä todellisuutta mihin kirjailija itse aikanaan syntyi. Jorge Luis Borges unelmoi siitä, ja Márquez sai sen aikaan; ei liene liioiteltua väittää, että Sadan vuoden yksinäisyys saattaa hyvinkin olla eräänlainen nykypäivän Don Quijote.

Jaime García Márquezin antamien tietojen mukaan Gabo itse on säilyttänyt hyvän tuulensa ja toimintakykynsä dementiastaan huolimatta, ja näyttää siltä, ettei sairaus juurikaan häiritse tämän arkielämää – lähinnä se on noussut esteeksi kirjoittamisen vaatimalle pitkäjänteiselle ja suurisuuntaiselle ajatustyölle. Vaikkei Márquezin tuotanto enää saisikaan jatkoa, olemassa olevassakin on jo enemmän kuin voisimme pyytää. Siksi voimmekin rauhassa toivoa, muiden ihailijoiden rinnalla, että mies itse eläisi vielä pitkään ja onnellisena. Itse aion tarttua jälleen kerran pöydälläni odottavaan novellikokoelmaan Oudot vaeltajat: kaksitoista kertomusta (1992) ja sukeltaa Gabon maailmaan.

Arto Rintala on kääntäjä, joka on suomentanut muun muassa Cervantesia.

Vain yhdessä olemme vahvoja

Kuvalähde: http://www.basambooks.fi/kirja.php?detail_id=343

Päivi Brink kirjoittaa:


Mats Strandberg ja Sara B. Elfgren: Piiri. Suom. Riie Heikkilä. Basam Books 2012. 574 s.

Piiri on erinomainen ruotsalaisen nuortenkirjatrilogian avausosa, jossa nuorten arkielämä yhdistyy saumattomasti fantasiaan. Engelfors-trilogia on nostattanut Ruotsissa valtavan innostuksen. Sekä Piiri (Cirkeln) että sen jatko-osa Eld (2012) ovat myyneet hyvin ja päätösosaa Nyckeln (2013) odotetaan malttamattomana. Piirin ensimmäinen 15 000 kappaleen painos myytiin Ruotsissa loppuun alle viikossa. Piirin käännösoikeudet on myyty noin 20 maahan, ja se ilmestyy pian myös englanniksi. Teoksesta on tekeillä myös elokuva. Mats Strandberg on kirjoittanut pari muutakin nuortenkirjaa ja Sara B. Elfgren on tehnyt lukuisia käsikirjoituksia. Kirjailijat ovat aktiivisesti mukana elokuvan suunnittelussa.

Piiri on siis tapaus. Mistä sen suosio johtuu? Sanoisin, että sen lumo liittyy nimenomaan uskottavuuteen. On hirveän vaikeaa kuvata teinityttöjä ja heidän ongelmiaan niin, että kirjaa lukevia teinejä ei ala ärsyttää. Piiri onnistuu kuitenkin sekä henkilökuvauksessa, juonenkehittelyssä että fantasiaelementtien luomisessa. Erityisen taitavasti kirja kuvaa nuorten arkea ja kouluun, kavereihin ja vanhempiin liittyviä ongelmia ja iloja. Vaikka niistä on huima askel yliluonnollisiin kykyihin, meedioihin ja noitavoimiin, Strandberg ja Elfgren ylittävät toden ja fantasian välisen kuilun vaivatta. Maailmat sulautuvat yhteen.

Piirin päähenkilöitä on kuusi. He ovat keskenään hyvin erilaisia tyttöjä, jotka käyvät samaa lukiota pienessä Engelforsin kaupungissa. He saapuvat pakottavan voiman johdattamana metsän laitaan eräänä yönä ja saavat kuulla olevansa ”valittuja”. Valitut ovat koulukiusattu, ruotsinsuomalainen Anna-Karin, itsekäs koulukiusaaja Ida, anorektinen ylisuorittaja Rebecka, villi kaunotar Vanessa, älykäs ja taitava Minoo ja ongelmakimppu Linnéa. Yksi valituista on jo ehtinyt kuolla. Hän oli kirjan alussa itsemurhaan ajautunut Elias. Kaikki henkilöt heräävät sivu sivulta henkiin ja ovat todentuntuisia ja koskettavia nuoria. Vain kiusaaja Ida jää vielä ensimmäisessä osassa etäiseksi, mutta aavistelen hänenkin roolinsa muuttuvan sarjan kuluessa.

Tytöt oppivat romaanin kuluessa tuntemaan taikavoimansa ja ymmärtämään, mistä valittuna olemisessa on kyse. He ymmärtävät myös, että piirin täytyy pysyä kiinteänä, eikä kukaan saa jäädä yksin. Tämän kautta romaani myös opettaa arvoja ja sosiaalisia taitoja. Mutta rehellisyyden nimissä kirjan nautinto perustuu jännitykseen ja kiinnostaviin henkilökuviin. Luin kirjan parissa illassa suorastaan henkeä pidätellen. Piiri imaisi mukaansa ja tuskin maltan odottaa jatkoa.

Piiri on hiottu sekä kielellisesti, dialogiltaan että henkilöidensä loogisuuden puolesta. Tytöt toimivat luonteelleen uskollisesti ja pystyvät nousemaan myös heikkouksiensa yläpuolelle. Suomentaja Riie Heikkilälle kuuluu kiitos dialogin ja fantasiaelementtien kuvailun uskottavuudesta myös suomeksi. Engelfors-trilogiassa yhdistyvät trendikkään kansainvälisen fantasiagenren ja pohjoismaisen realismin parhaat puolet. Tätä lisää!


Tämä kirja-arvostelu julkaistaan myös Onnimanni-lehden numerossa 4/2012.

Visuaalinen ja viihdyttävä Yösirkus

Kuvalähde: http://www.basambooks.com/kirja.php?detail_id=344

Erin Morgenstern: Yösirkus (The Night Circus). Suomentaja: Hanna Toivonen. Basam Books 2012.

Päivi Brink kirjoittaa:

Amerikkalaisen Erin Morgensternin esikoisromaani Yösirkus on todellinen best seller, jonka löytää helposti kirjakaupoista ja lentokentiltä ympäri maailman. Odotin hyvin tavanomaista seikkailutarinaa, mutta sain onneksi aika omaperäisen lukukokemuksen. Morgenstern on toiselta ammatiltaan kuvataiteilija, ja tämä näkyy Yösirkuksessa monipuolisena ja aistivoimaisena todellisten ja taikamaailmojen kuvailuna.

Yösirkus kertoo kahdesta taikurista, jotka osaavat oikeasti taikoa. Heidät asetetaan kilpailutilanteeseen sirkuksessa, missä kaikki muut ovat ”tavallisia” sirkustaiteilijoita. Kukaan muu kuin he itse ja heidän isähahmonsa eivät tiedä, että sirkus on rakennettu todellisella taikuudella, ja pysyy pystyssä vain taikureiden voimien ansiosta. Kilpailun säännöt ovat kilpailijoille epäselvät, he tietävät vain, että heidän täytyy tehdä parhaansa esitellessään taitojaan.

Tämä juonikuvaus ei oikein tee oikeutta kirjalle vaan kertoo lähinnä, kuinka outo juoni on. Parasta kirjassa on tyyli, jolla Morgenstern kuvailee sirkusta. Maaginen, satumainen maailma, missä sirkuksen vieraat kulkevat ja kokevat unohtumattomia elämyksiä, jää kirjasta parhaiten mieleen. Samalla intensiteetillä kuvataan taikurien keskinäistä suhdetta, joka muuttuu antipatiasta rakkaudeksi. Romaanissa tunteet tehdään visuaalisiksi ja niille annetaan värikylläinen ilmiasu. Jos olisin sokea, haluaisin Erin Morgensternin kuvailevan minulle maailmaa.

Tässä tekstinäytteessä taikurit ovat yhdessä laivalla mustemerellä, lumemaailmassa, jonka toinen heistä on luonut:

”Laiva on tehty kirjoista. Sen purjeet muodostuvat tuhansista limittäisistä sivuista, ja meri, jonka pinnalla se kelluu, on syvänmustaa mustetta. // Taivaalla roikkuu pieniä lamppuja, jotka ovat kuin tiiviitä tähtirykelmiä, kirkkaita kuin aurinko. // [--] Celia kävelee reunalle ja juoksuttaa käsiään kirjanselkämyksistä muodostuvaa kaidetta pitkin. Hento tuulenvire leikittelee hänen hiuksillaan ja tuo mukanaan tuoksun, joka on sekoitus pölyisten opusten ja kostean täyteläisen musteen hajua.”

Romaanissa on nuori poika, joka haluaa perinteisesti karata sirkukseen. Tämä vapaudenkaipuu asettuu vastakkain taikureiden ”vankeuden” kanssa. He ovat vankeina sirkuksessa, eivätkä voi jättää sitä. Heidän rakkautensa kasvaa kuitenkin kilpailua suuremmaksi. Tämän suurempaa merkitystä tai pohdintaa kirja ei tarjoa, mutta viihdyttää kyllä mukavasti. Oli ihanaa aina illan päätteeksi tarttua kirjaan, joka vei taitavasti luotuun fantasiamaailmaan.

Yösirkuksessa taikuus ja kirjoittaminen rinnastetaan. Kyse on vain siitä, että pitää saada muut uskomaan ja näkemään mielessään sen, mitä haluat heidän näkevän. Jos on jokin taika, johon itse haluan uskoa, se on kirjallisuuden lumovoima.

Kirjailijan kotisivut: http://erinmorgenstern.com/

Ene Mihkelsonin Ruttohauta ja muistamisen taakka

Mirka Ahonen kirjoittaa:


Ene Mihkelson: Ruttohauta.
Suomentanut Kaisu Lahikainen.
WSOY, 2011. (Alkuteos: Katkuhaud, 2007.)

”Kun oman elämän muistelemisesta ei enää joutunut vankilaan, oli ymmärtämisen vaatima tausta täynnä mukana olleittenkin kannalta niin sanomattoman kauheita tapahtumia, että edes jonkinlaisen tasapainon säilyttämiseksi ne oli pakko unohtaa.” (s.351)

Virolaisen Ene Mihkelsonin (s. 1944) ensimmäinen suomennettu teos Ruttohauta (2007, suom. 2011) jatkaa neuvostomenneisyyden ruotimista. Aihepiiri on monelle suomalaiselle lukijalle tuttu Imbi Pajun Torjutuista muistoista (2006) ja Sofi Oksasen Puhdistuksesta (2008). Mutta vaikka 1940–50 -lukujen synkistä tapahtumista on alettu keskustella Virossa, aihetta on kuitenkin käsitelty suhteellisen vähän virolaisessa kaunokirjallisuudessa.

Ruttohauta on kertomus naisesta, joka alkaa selvittää sukunsa menneisyyttä. Kaata-tädin kanssa vietetty lapsuus on täynnä vaiettuja asioita ja epäselviä muistoja, joiden merkitystä hän ei ymmärrä. Vanhempien kohtalo on jäänyt hämärän peittoon, sillä metsäveljinä heidät leimattiin kansanvihollisiksi. Vähitellen lapsuuden hatarien muistikuvien, Kaatan ja Sanna-äidin vihjeiden, arkistosta löytyvien asiakirjojen ja Viron historian avulla kuva siitä, mitä todella tapahtui, alkaa selkiytyä.

Ruttohauta on monitasoinen ja vaativa romaani, joka virolaista kulttuuria ja historiaa tuntemattomasta lukijasta voi tuntua vaikealukuiselta. Tärkeinä teemoina ovat muistaminen ja se, miten syyllisyys, häpeä ja pelko vaikuttavat muistamiseen. Romaani kuvaa ihmisen muistin toimintaa, sitä miten muistot palaavat mieleen ja miten ihminen yrittää muokata tuskalliset muistot itselleen sopiviksi. Romaanissa myös pohditaan, mistä menneisyyden tarinat muodostuvat, millä tapaa ihmisten muistot risteytyvät, ja voiko ihminen ylipäätään koskaan tavoittaa totuutta menneisyydestä.

Kaata ja äiti ovat haluttomia puhumaan menneistä tapahtumista, mutta vaikenemisestaan huolimatta he eivät saa mielenrauhaa. Kirjan lopulla Kaata, joka odottaa oikeastaan enää vain kuolemaa, haluaa tehdä tunnustuksen. Samalla myös totuus äidistä paljastuu. Ruttohaudassa lukija saa pohdittavakseen isoja kysymyksiä: Miltä tuntuu, kun läheinen ihminen paljastuu syylliseksi hirvittäviin tekoihin? Voiko ihmisten tekemiä valintoja tuomita mustavalkoisesti? Olisiko ollut parempi, jos totuus ei olisi koskaan paljastunut?

Kääntäjä Kaisu Lahikainen (s.1956) sai käännöksestä Mikael Agricola -palkinnon. Hän on Viron kulttuurin ja kirjallisuuden pitkäaikainen asiantuntija ja kääntänyt paljon virolaista kirjallisuutta suomeksi. Ruttohaudan kääntäminen on varmasti ollut haasteellista, mutta Viro-tietämyksensä ansiosta Lahikainen on selvinnyt urakasta erinomaisesti.

Mirka Ahonen on kirjallisuudentutkija, joka on kiinnostunut ranskalaisesta ja virolaisesta kirjallisuudesta. Hän on virolaista kirjallisuutta ja kulttuuria harrastavan Turun Tuglas-seuran hallituksen jäsen.

Tuglas-seuran toiminnasta lisää http://www.tuglas.fi/

Annikki Sunin muistolle

Päivi Kosonen muistelee Annikki Sunia:


Kasvoin ranskalaisen proosan rytmiin ja hengitykseen pitkälti Annikki Sunin suomennosten myötä. Simone de Beauvoirin, Marguerite Durasin, Jean Marie le Clézion, Michel Tournierin, Nathalie Sarrauten monet kaunokirjalliset teokset olen luultavasti kaikki lukenut ensin Annikki Sunin suomennoksina, ja sitten vasta, saatuani suomentajan laatutakuun, tarttunut alkuteokseen. 1980-luvun kirjallisuuden opiskelijoille Annikki Suni oli nimi – ja on edelleen.

Tapasin Annikki Sunin vasta vuonna 2008. Olin tuolloin myöntämässä yhdessä Anna-Maija Viitasen ja Risto Niemi-Pynttärin kanssa käännöskirjallisuuden Mikael Agricola -palkintoa Annikki Sunille Marcel Proustin teoksesta Jälleen löydetty aika. Juhlaesitelmää pitäessäni en malttanut olla katsahtamatta kääntäjään itseensä. En nähnytkään uupumusta ja pitkästyneisyyttä, vaan Annikki Sunin kiinnostuneen kirkkaat silmät, jotka hymyilivät ja kannustivat jatkamaan. Se on elämäni tähtihetki: hymyilevä tunnustus Annikki Sunilta, huippukääntäjältä ja vanhemmalta naiskollegalta. Jälkeenpäin, tavatessamme kirjallisissa piireissä, juttelimme kuin vanhat tutut. Ja aina hänen silmänsä hymyilivät.

Suomessa ei ole hänen veroistaan ranskalaisen kirjallisuuden tuntijaa. Jään kaipaamaan myös Annikki Sunin lempeää hymyä ja ennen kaikkea häntä itseään ihmisen mittaisena kirjallisuuden välittäjänä ja tulkkina.

Suomentaja Annikki Suni on kuollut

Päivi Brink kirjoittaa:

Arvostettu ja palkittu ranskalaisen kirjallisuuden suomentaja Annikki Suni on kuollut. Hän suomensi 1970-luvulta alkaen yli sata kirjaa muun muassa Madame de La Fayettea, Marcel Proustia, Simone de Beauvoiria, J. M. G. Le Clézio'ta, Marguerite Durasia, Michel Tournieria ja Andreï Makinea.

Me ranskalaisen kirjallisuuden ystävät olemme hänelle loputtoman kiitollisia nautinnollisista lukuhetkistä, jotka hän meille välitti.


”Mutta jos minulle suotaisiin voimia niin pitkään, että saisin viimeistellä teokseni, olin ennen muuta päättänyt kuvata, vaikka se saisikin ihmiset näyttämään hirviöiltä, sitä miten heillä on tilassa varattuun vähäpätöiseen paikkaan verrattuna määrättömän laaja ja merkittävä paikka – koska he kuin vuosien syvyyksiin uponneet jättiläiset ulottuvat yhtä aikaa elämänsä kaukaisiin aikakausiin, joiden väliin on niin moni päivä pujottautunut – paikka Ajassa.”

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä, Jälleenlöydetty aika. Suomennos Annikki Suni. Otava 2007.

Venäläinen nykyrunoilija Sergei Zavjalov

Kuvalähde: Poesia

Päivi Brink kirjoittaa:

Poesia julkaisi keväällä venäläisen runoilijan Sergei Zavjalovin runokokoelman Joulupaasto (suom. Jukka Mallinen), ja nyt kokoelmaan voi tutustua myös arvioiden kautta. Kustantaja esittelee runoilijan näin:

"Sergei Zavjalov (s. 1958) on Venäjän arvostetuimpia nykyrunoilijoita. Hän nosti ensimmäisenä venäläisessä kirjallisuudessa esiin postkolonialistiset teemat ja suomensukuisten kansojen tilanteen. Zavjalov on vaikuttanut Venäjällä toisinajattelijoiden kaunokirjallisessa liitossa Club-81:ssä, ja hänet on palkittu mm. arvostetulla Andrei Belyi -palkinnolla. Zavjalov asui Suomessa vuoteen 2010 saakka. Häneltä on suomennettu aiemmin Melika (ntamo, 2007)."
http://www.poesia.fi/sergei-zavjalov/

Kokoan tähän joitakin linkkejä, joissa runokokoelmaa ja runoilijaa esitellään:

Keskisuomalainen, Hannu Waarala:
http://www.ksml.fi/uutiset/viihde/kirjat/sergei-zavjalov-joulupaasto/1227450
"Zavjalovin teksteissä runous antaa puheoikeuden niille, jotka virallinen historiankirjoitus haluaa lakaista maton alle."

Suomen Kuvalehti, Riitta Kylänpää:
http://suomenkuvalehti.fi/blogit/kohtaamiset/sergei-zavjalov-ja-sininen-rusetti
"Zavjalov on Venäjän arvostetuimpia nykyrunoilijoita. Volgansuomalainen asui puolenkymmentä vuotta Helsingissä, opiskeli suomea, mutta muutti pari vuotta sitten Sveitsiin hänen puolisonsa saatua Zürichin yliopistosta kirjallisuuden professorin paikan."

Runotapahtumat verkossa, Zavjalov vieraili Helsingissä huhtikuussa:
http://www.runotapahtumat.net/2012/04/tuli-savu-sergei-zavjalov-helsingissa.html
"Joulupaasto on historiallinen kollaasirunoelma, joka nostaa Leningradin piirityksen esiin Auschwitzin ja Gulagin veroisena tragediana."

Helsingin Sanomat, Pauli Tapio:
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Ven%C3%A4j%C3%A4+puretaan+palasiksi/HS20120722SI1KU02hc9
"Vuonna 2007 julkaistun Melika-käännösvalikoiman runot olivat rikkinäisellä venäjällä ja pastisseilla leikitteleviä tekstiraunioita. Joulupaastossa runouskäsitys on toisenlainen. Keinot ovat muuttuneet proosallisemmiksi. Samalla myytin ja identiteetin etsijästä on tullut yhä selkeämmin niiden murtaja ja kyseenalaistaja."

Kiiltomato, Esa Mäkijärvi:
http://www.kiiltomato.net/sergei-zavjalov-joulupaasto/
"Runoilija on määritellyt Venäjän valtion Volgan länsipuolella sijaitsevan Mordvan tasavallan häikäilemättömäksi miehittäjäksi. Kansansa särkyneestä identiteetistä kirjoittavan Zavjalovin runot kertovat ennen kaikkea muistin ja kielen tuhoutumisesta, mutta myös laajemmin todistamistamme lopun ajoista."

Muista myös tämä Tomi Huttusen esittely venäläisen kirjallisuuden käännöksistä vuonna 2012 Café Voltairessa:
http://avaincafevoltaire.blogspot.com/2012/01/venalaisen-kirjallisuuden-vuosi-2012.html

Café Voltairessa myös Parnasson jutusta, jossa kerrottiin pietarilaisista runoilijoista:
http://avaincafevoltaire.blogspot.com/2011/05/pietarin-runoilijaryhmat.html

PS.
Viimeisimmän tietoni mukaan Café Voltairen Venäjä-osa Kenen aika? julkaistaan Turun kirjamessuilla.

Ajan vääjäämätön juoksu ja post-fordistiset verkostot

Lotta Kähkönen kirjoittaa:

Brooklyniläisen Jennifer Eganin satiirinen teos A Visit from the Goon Squad (2010) on uudenlainen fiktio. Teos on suomennettu nimellä Aika suuri hämäys (2012, Tammi). Ymmärrän nimen kääntämisen vaikeuden. Ehkä viittaus ajan vääjäämättömään kulumiseen olisi toiminut paremmin? Yksi kirjan hahmoista toteaa “time’s a goon, right?”, millä hän viittaa juuri ajan kulumisen julmaan vääjäämättömyyteen. Ajan kuluminen on Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan inspiroimana yksi teoksen keskeisistä teemoista. Se kertoo siitä, miten elämänpolut mutkittelevat odottamattomien käänteiden myötä ja aika kuluu sukkelasti nuoruuden odotukset kerkeästi haalistaen. Henkilöhahmojensa tarinaa seuratessaan kirja kurottaa paitsi menneisyyteen myös tulevaisuuteen 1960-luvun lopusta 2020-luvulle. Aikaa ei seurata lineaarisesti, vaan menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus ovat kerronnassa läsnä samanaikaisesti.

Mikä tekee Eganin teoksesta uudenlaisen? Yhdellä virkkeellä ilmaistuna: hybridin muodon viihdyttävyys ja uudenlaisen todentunnun luovan kokemuksellisuuden korostaminen. Hybridiys ei tarkoita Goon Squadin kohdalla vain kirjallisuuden lajityyppien rajanylityksiä ja yhdistämisiä. Ajan hermolla sykkivä teos kuvaa niin muodon kuin sisällön tasolla eri medioiden risteävän läsnäolon ja testaa samalla lajityyppien hybridisoitumisen mahdollisuuksia. Tässä se onnistuu luontevasti herättämättä vaikutelmaa teennäisestä kikkailusta. Intermediaalista vuorovaikutusta se testaa poimuttamalla vaikutteita lähinnä populaarimusiikista, televisiosta ja elokuvasta. Teos kokeilee myös PowerPoint-muodolla, mikä on herättänyt hämmästystä ja ihastusta. Se, mikä tekee PowerPoint-jaksosta onnistuneen, on tapa, jolla se sukeltaa 12-vuotiaan henkilöhahmon ja hänen veljensä kokemukseen ja ilmaisuun.

Teoksessa ei ole juonta eikä selkeitä henkilöhahmoja. Jotkut hahmot nousevat kokonaisuudessa keskeisemmiksi. Jokainen luku keskittyy eri henkilöhahmon perspektiiviin. Moniäänisyyden hyödyntäminen on jo vakiintunut nykyromaanin konventio, mutta Goon Squad tuo siihen uusia sävyjä. Luvuissa on televisiosarjoille ominaista episodimaisuutta. Eri henkilöhahmoihin fokusoivat jaksot hyödyntävät eri tyylejä kahliten lukijan taidokkaasti erilaisiin kokemuksiin ja tuntemuksiin muistuttaen samalla tavoista, jolla nykymaailmassa kasvavassa määrin jaetaan kokemusten moninaisuutta. Sivuhenkilöhahmojen tarinat toimivat kuin vinyylilevyn b-puoli. Ne tuovat teemoihin ja tapahtumiin tarinaa omalaatuisesti rikastuttavia nyansseja. Ne kiinnittävät huomion elämänkulkujen eriskummallisiin detaljeihin, jotka konventionaalisessa romaanissa jäisivät juonenkehittelyn ja selkeiden keskushenkilöhahmojen jalkoihin.

Kirjassa ihmiselämät rihmastoituvat kokonaisuudessa orgaanisesti haarautuvaksi verkostoksi, jota ohjaavat yhtäältä paikat (mm. Kalifornia, New York) ja toisaalta jaetut harrastukset ja intohimot. Musiikki on yksi keskeinen kirjan ihmisiä yhteen kytkevä asia. Yksi kirjan henkilöistä Bennie Salazar soittaa teini-ikäisenä anarkistisessa punkbändissä, ajautuu nuorena aikuisena musiikkibisnekseen, menestyy luomalla oman levymerkin ja rikastuu suuryhtiökapitalismin myötävaikuttamana. Hän läpikäy teknologian aiheuttamat murrokset, joita ovat siirtyminen analogisesta digitaaliseen äänitykseen sekä sosiaalisen median tulo. Kirja muistuttaa laajemminkin murrosten hengästyttävästä vauhdista ja luo kriittisen katseen post-fordistiseen verkostotalouteen, jossa kuluttajia ohjaillaan joustavilla, kekseliäillä ja yksilöllisyyttä hämäävästi korostavilla tavoilla ja jossa kapitalismia palveleva, addiktoiva teknologia tuo jatkuvasti muutoksia. Kirja ei yksinkertaista tai asetu ilmiöiden ulkopuolelle. Päinvastoin, se tarkastelee länsimaista elämäntapaamme pyrkimällä tavoittamaan sen monimuotoisuutta. Monimuotoisuudessa piilee lukemattomia haarautuvia suuntia, jotka voivat sisältää myös yllättäviä mahdollisuuksia.

Eganin tavassa kirjoittaa on vapauden ja vaivattomuuden tuntu. Kirjoittamisen kautta tiivistynyt maailman ja kokemuksen kuvaus toteutuu kummallisen eheästi ja koskettaa.


Kirjallisuudentutkija Lotta Kähkönen on toinen Café Voltairen Muistijälkiä-osan toimittajista.

Rooibos-teetä ja jalkapalloa

Alexander McCall Smith: Teetä ja sympatiaa. (Tea Time for the Traditionally Built.) Suom. Jaakko Kankaanpää. Otava 2011.

Päivi Brink kirjoittaa:

Laukut on jo pakattu ja lento Suomeen lähtee muutaman tunnin päästä, mutta vielä ehdin kirjoittaa mietteitä Mma Ramotswesta. En sen kummemmin esittele kirjasarjaa, koska se on monelle jo tuttu, mutta pohdin, mikä minua tässä kirjasarjassa viehättää. Minusta Mma Ramostwe -dekkarisarja on ihastuttava ja nautin joka kerta, kun luen botswanalaisen naisten etsivätoimiston arjesta.

Miksi pidän Mma Ramotswesta?

HYVÄT IHMISET
Nykyään kirjallisuudessa harvoin kuvataan hyviä ihmisiä. Ennen romantiikkaa kirjallisuuden suorastaan vaadittiin kuvaavan moraalisesti esimerkillisiä ihmisiä, mutta nykyään kirjallisuus keskittyy enemmän ihmisten heikkouksiin. Dekkari kirjallisuudenlajina vielä korostetusti kaivaa kaiken kuonan ihmisistä esiin. Mma Ramotswe itse on ihanan lämmin ja hyvä, ei hymistelevä vaan sellainen ihminen, joka oikeasti ojentaa kätensä heikommille ja pyrkii hyvään. Hän pohtii arvoja ja sitä, mikä on oikein missäkin tilanteessa. Myös hänen apulaisensa, joka usein nopeasti tuomitsee muita, on pohjimmiltaan oikeamielinen. Rikosten yhteydessä he tapaavat usein pahoja tai itsekkäitä ihmisiä, ja silloin tarina osoittaa, mitä heidän väärästä toiminnastaan seuraa, miten muut kärsivät. Oikea ja väärä ja niiden pohtiminen on olennainen osa sarjaa.

AJATTOMUUS
Vaikka romaanisarja sijoittuu nykyaikaan, sitä ei aina uskoisi. Botswanassakin kaikilla on jo kännykät, mutta Mma Ramotswe käyttää pelkkää lankapuhelinta ja kirjoituskonetta. Hänen autonsa on 20 vuotta vanha. Erityisesti ympäröivä yhteisö tuntuu elävän menneisyydessä, perinteisten botswanalaisten arvojen mukaan. Välillä McCall Smith tuo mukaan nykyajan kotkotuksia Mma Ramotswen pohtiessa, pitäisikö hänen yrityksessään viettää virkistyspäiviä ja motivoida työntekijöitä palkkiojärjestelmän avulla. Hänen ainoa työntekijänsä on apulaisetsivä Mma Makutsi ja rouvien työtahti on hyvin verkkainen. He juovat litroittain rooibos-teetä ja pohtivat syntyjä syviä. Mutta he ratkaisevat kaikki asiakkaidensa ongelmat.

FEMINISMI ELI SUKUPUOLTEN TASA-ARVO
Mma Ramotswe -sarjassa pohditaan usein naisten ja miesten erilaisia kiinnostuksen kohteita, ajattelutapoja ja perinteisiä rooleja. Miehet ovat usein väheksyviä naisia kohtaan ja epäilevät, voiko nainen olla etsivä, mutta huomaavat pian naisten käyttämien keinojen toimivan joskus paremmin kuin miesten. Mma Ramotswe lähtee usein liikkeelle perinteisistä naisten tavoista kuunnella ja keskustella ja hän korostaa arvostuksen ja kunnioituksen merkitystä kaikissa ihmissuhteissa. Perinteestä voi kuitenkin poiketa, jos se rajoittaa ihmisen elämää, eikä tunnu oikeudenmukaiselta, kun katsotaan asiaa eri kannoilta. Teetä ja sympatiaa -kirjassa jalkapallo nähdään miesten outona innostuksen kohteena. Tyypillistä onkin, että miesten ja naisten nähdään olevan hyvin erilaisia, mutta heidän innostuksen kohteitaan pitäisi arvostaa samalla tavalla. Mma Makutsi ostaa itselleen ruokarahoilla hienot kengät, eikä sekään ole kovin järkevää, mutta naisille ymmärrettävää.

KERRONTATAPA
Kirjallisuus ei ole hyvää, ellei sen kerrontatapa ja kieli tee vaikutusta. McCall Smithin tapa kertoa on rauhoittava ja rentouttava kuin kupillinen rooibosta. Hän kuvaa botswanalaista maisemaa ja ihmisiä kaikin aistein. Tarinaa kuuntelee kuin suullisesti kerrottua kertomusta, jossa toisto ja sivupolut kuuluvat asiaan. Suomentaja Jaakko Kankaanpää tekee hyvää työtä saattaessaan botswanalaista puheenpartta mukailevan kielen suomeksi. Mma Ramotwe kuulostaa suomeksikin tuttavalliselta, monivivahteiselta juttelulta.

LEPPOISUUS
Suomen Lontoon instituutin johtaja Raija Koli kirjoitti Café Voltaire -sarjan Imperiumin perillisiin esseen McCall Smithistä. Esseessään hän kirjoitti: ”Aika ei niinkään ole pysähtynyt vaan kiireetön, leppoisa.” Toivotan Café Voltaire -blogin lukijoille kiireetöntä ja leppoista kesää. 20 000 käyntiä blogissa lämmittää mieltä!

PS.
Kesälläkin voi lähettää sähköpostiini blogitekstejä, luen postia viikoittain!

Kääntäjän painajainen eli kirjailijan ja lukijan tasaveroisuudesta

Arto Rintala kirjoittaa:

Niin paljon kuin olen pitänytkin Milan Kunderan (s. 1929) romaaneista, hänen mielipiteensä kääntämisestä ovat lyhytnäköisyydessään tyrmääviä. Kunderan vaatimukset kääntäjiä, ammattimaisia tekstin tulkitsijoita, kohtaan nousevat sellaisiin sfääreihin, että voidaan jo kysyä, vastaako mikään minkä amatööritulkitsijana olen ymmärtävinäni, sitä mitä Kundera haluaa niin kiivaasti kirjoistaan luettavan?

En syytä ahdistuksestani suomentajaa vaan kirjailijaa. Kundera pyrkii näköjään harjoittamaan ehdotonta auktoriteettia paitsi tekstinsä välittämisessä hänelle tuntemattomiin kieliin, myös sen tulkinnassa. Kääntäjä on lukija, mutta toisin kuin useimmat, hän on jatkuvasti vastuussa sekä tekijän intentioille että omankieliselleen vastaanottavalle yleisölle, aina parhaan ymmärryksensä mukaan. Tämä vaatii loputonta tasapainoilua ymmärtämisen ja selittämisen välillä, eikä Kunderan komentelusta siinä ainakaan avuksi liene. Esseekokoelmassaan Petetyt testamentit (Les testaments trahis, 1993, suom. Jan Blomstedt) Kundera luettelee nipun sääntöjä, jotka ovat omiaan sementoimaan merkitykset ainakin näennäisesti paikoilleen ja estämään ”liiallisia” tulkinnan mahdollisuuksia. Voiko tällainen edes olla mahdollista, kun kyse on kirjallisuudesta? Ja jos kääntäjä on tulkitsijana näin kahlittu, mitä Kundera sitten ajattelee lukijoistaan?

Onhan näitä muuallakin kuultu; ”täsmälleen” alkutekstiä vastaavat virkerakenteet ja välimerkittäminen, synonyymien pannaan julistaminen... Pitkän päälle se vain on yksinkertaisesti mahdotonta, ja on varsin outoa että sitä pitää vielä erikseen selittää. Ei ole tarpeen mennä keskusteluihin mistään saarikoskelaisesta suomentamisesta, sillä liukumaa tapahtuu jo hyvin vaatimattomalla tasolla ja sitä Kundera tuntuu kammoavan.

Jokainen kääntäjä ymmärtää, että kielijärjestelmät (edes yksityiset) eivät vastaa täydellisesti ja jäännöksettömästi toisiaan kuten suureet = -merkin oikealla ja vasemmalla puolella. Itse asiassa se on eräs ensimmäisistä asioista, jotka jo pikkulapsi oppii saadessaan kiinni äidinkielestään; ajatus siitä, että opittu sana tarkoittaisi kaikkine mahdollisine vivahteineen ja mielleyhtymineen samaa vauvalle itselleen ja vanhemmalle, on pakostakin hylättävä jo kehityksen alkuvuosina atavistisena fantasiana. Meille jää ainoastaan likimääräisyys ja toive toisen ihmisen tavoittamisesta; henkilö, joka kykenee tähän suhteellisen hyvin kielen avulla, saattaa usein päätyä juuri kirjailijaksi.

Milan Kundera ei huomaa, ettei koko maailma puhu ”hänen” kieltään, vaikka hän on itsekin kirjoituskieltä vaihdettuaan tuottanut selvästi aiempaa vaatimattomampia teoksia. Sen luulisi herättävän ajatuksia puhtaiden siirtymien mahdollisuuksista eri kielijärjestelmien välillä - ja Kunderan omasta kyvystä mestaroida äidinkielensä ulkopuolella.

Vaikuttaa siltä, että Kundera on Testamentteja kirjoittaessaan kriisiytynyt pahan kerran, kenties saatuaan kuulla tuotannostaan liian pitkälle meneviä tulkintoja. Siitä huolimatta koen hänen menneen liian pitkälle kieltäessään käytännössä kirjallisuudelta sen kollektiivisen luonteen. Ainakin omasta mielestäni kirjallisuus on ja tulee aina olemaankin lukuisten ihmisten keskenään rakentama, jatkuva prosessi. Siihen ei luojan kiitos mahdu mitään 1800-lukulaisten määritelmien erehtymättömiä goetheaanisia neroja, joiden papereihin jättämät kahvitahratkin on toistettava uskollisesti.

Usein on sanottu, että romaani – taidemuoto jota Kundera itse on syvällisesti ja laajasti pohtinut – on epäonnistumisen taidetta. Tämä voidaan käsittää myös niin, että siinä missä kirjailija on pakotettu instrumenttinsa epätarkkuuden vuoksi aina jossain määrin epäonnistumaan, lukija kerää levinneet palikat ja rakentaa niistä oman taideteoksensa. Vasta silloin teos alkaa elää, vaikka kirjoittaja joutuukin palkakseen sietämään ikuista vaaran mahdollisuutta: liiallista väärintulkintaa.

Tulkinnan tiellä meillä ei ole suuntaviittoinamme muuta kuin historiallinen ja kulttuurillinen taustatieto teoksen ympäriltä ja se paljon puhuttu ”maalaisjärki”, joka ainakin toivon mukaan estää useimpia tulkitsemasta esimerkiksi José Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumia (1991) 'syvästi uskonnollisena teoksena', kuten eräs lukeneesta menevä, lahkonsa silmälasit päähän sementoinut ja Keltaisen Kirjaston auktoriteettia kumartava henkilö kerran minulle esitti.

Joskus taustatieto tai maalaisjärkikään ei riitä. Loisteliaimpia esimerkkejä tästä lienee miljoonia ihmisiä puhutellut Franz Kafka, jonka vaikuttimet ja intentiot ovat jälkipolville suurelta osin täysin tuntemattomat – mutta tässä tapauksessa nimenomaan tuosta mysteeristä on osaltaan tullut se käyttövoima, jonka avulla Kafkan teokset elävät ja voivat hyvin vuosikymmenestä toiseen.

Kundera itse kirjoittaa Testamenteissaan Kafkasta laveasti ja pitkään, yrittäen oikeuttaa kirjailijan diktatorista valtaa yli tulkitsijoiden – hän muun muassa valittaa, miten kustantajat ovat tuhonneet Kafkan ominaislaadun, koska hänen teoksiaan ei koskaan ole painettu kapitaaleilla. Tällaisen toiveen Kafka on Kunderan mukaan joskus heittänyt ilmaan. (Emme tosin tunne lausahduksen kontekstia.) Toisaalta Kundera puolustelee Kafkan teosten julkaisua vaikka se olikin vastoin hänen viimeistä toivomustaan. Ehkäpä Kafkan aikoma taideteos olikin täydellinen unohdus ja tyhjyys, kukapa tietää? Yhden miehen taideteoksen sijaan saimme kuitenkin uuden tavan ymmärtää maailmaa, ja pakostakin se tuntuu arvokkaammalta.

Mitä tulee Kunderaan, en kiistä postmodernistien tavoin kirjailijan oikeuksia tekstiinsä ja oikeutta vaikuttaa sen tulkintoihin, mutta en myöskään hyväksy tekijän pakkoneuroottisen rigidisti harjoittamaa ”yksinoikeutta” teokseensa, sillä silloin sillä ei oikeastaan ole enää arvoa kenellekään muulle. Tämän toivoisi Kunderankin ymmärtävän.

Arto Rintala on kääntäjä, joka on suomentanut muun muassa Cervantesia.