Venäläinen vampyyrimoraliteetti

Kuvalähde: Into

Päivi Brink kirjoittaa:

Sergei Lukjanenko: Yöpartio. Suom. Arto Konttinen. Into 2012.

Harvoin hyvän ja pahan taistelu onnistuu välttämään mustavalkoiset asetelmat yhtä hyvin kuin Sergei Lukjanenkon Yöpartio. Vaikka Valon puolella olevat olennot ovat valinneet hyvän ja Pimeyden puolella olevat pahan, kumpikin osapuoli saa aikaan sekä positiivisia että negatiivisia asioita. He eivät ole ihmisiä vaan kuuluvat ”Muihin”. He voivat olla velhoja, noitia, ihmissusia tai vampyyrejä, mutta ihmiset eivät erota heitä ihmisistä. Muihin kuuluvat kyllä tunnistavat toisensa. Hyvä ja paha käyvät jatkuvaa kamppailua, mutta ne eivät ole sotatilassa. Niillä on sopimus, jota valvovat Yöpartio (hyvät) ja Päiväpartio (pahat). Tämä sopimus johtaa jatkuviin kompromisseihin moraalikysymyksissä.

Lukjanenkon viisiosaisen kirjasarjan ensimmäinen osa, joka on nyt saatu sujuvana suomennoksena, julkaistiin vuonna 1998. Sarjan viimeinen osa julkaistiin Venäjällä viime kesänä. Venäläisen Timur Bekmambetovin ohjaama elokuva Yöpartiosta (2004) nosti kirjasarjan maailmanmaineeseen. Venäjällä Lukjanenko on yksi suosituimmista fantasiakirjailijoista ja hyvin tuottelias. Lukuisin palkinnoin palkittu Lukjanenko syntyi vuonna 1968 Kazakstanissa ja on siviiliammatiltaan psykiatri. Hän pohtiikin paljon ihmisten ja Muiden tapaa reagoida toisiinsa ja omiin ajatussolmuihinsa.

Sarjan ensimmäinen osa Yöpartio koostuu kolmesta yhteenkietoutuvasta tarinasta, joiden päähenkilö on Anton, keskitason velho ja Yöpartion partiomies. Hän vaikuttaa tavalliselta, keski-ikäiseltä venäläismieheltä, jolle maistuu halpaa vodka ja vuosikertabrandy. Mutta öisin hän partioi Moskovan katuja ja ajelee metroissa etsimässä Pimeyden edustajia. Sopimuksen vastaisesta toiminnasta rangaistaan ja partiomies on ikään kuin henkielämän poliisi. Ensimmäisessä tarinassa hän tappaa miesvampyyrin, joka on juuri kouluttamassa uutta naisvampyyriä veren iloihin. Naisvampyyri pääsee pakenemaan, mutta hän on ehtinyt solmia siteen uhriinsa, joka selvisi säikähdyksellä. Anton koettaa suojella uhria, nuorta poikaa, jossa on jotakin omituista: hän kuuluu muihin, mutta kukaan ei tiedä, tuleeko hänestä hyvän vai pahan palvelija.

Jokainen tarina kiihtyy loppua kohti henkien taistoon, jossa velhojen mahti punnitaan, mutta heidän uhreillaan on myös voimaa valita puolensa. Valo ja Pimeys eivät ole kaoottisia voimia vaan niiden organisaatio on tiukan hierarkkinen. Lukjanenko taitaa hienojen, visuaalisten fantasianäkyjen kuvaamisen, mutta aivan yhtä taitavasti hän kuvaa arkista Moskovaa, neuvostolähiöitä ja katujen ihmisiä. Venäjää ja sen nykykirjallisuutta sen paremmin tuntematta nautiskelin suoranaisista kliseistä, kuten siitä, että lähiöasunnoissa juodaan teetä hillon kanssa (tai sitä vodkaa) ja keskustellaan moraalista. Mielikuvissani venäläiset älyköt tekevät juuri näin. Myös viittaukset Venäjän lähihistoriaan ovat kiinnostavia. Vuonna 1998 Neuvostoliiton ja kommunistisen järjestelmän romahdus olivat vielä tuoreita tapauksia ja ne sidotaankin osaksi Yöpartion juonenkäänteitä.

Jännittävän juonen ohella nämä moraalikeskustelut ja -mietteet tekevät Yöpartiosta kiinnostavan ja omaperäisen romaanin. Vaikka Anton ja hänen ystävänsä ja johtajansa pyrkivät hyvää, he joutuvat jatkuvasti tasapainottelemaan kokonaisuuden tasapainon eteen. Yksittäisessä tapauksessa joudutaan tekemään moraalisesti väärin, jotta kokonaistilanne pelastetaan. Muihin kuuluvilla on myös hyvin ihmismäiset tunteet, jotka johtavat heitä välillä harhaan ja välillä oikeisiin päätöksiin. On piristävää lukea tällaista kirjallisuutta, jossa päähenkilöt haluavat kaikin voimin tehdä oikein ja hyvää muille, vastoinkäymisistä, omasta heikkoudestaan ja voimakkaista vaarallisista vastustajista huolimatta. Tällaiset kirjat ovat nykyään harvassa. Lukjanenko kirjoittaa jännittävää viihdettä, joka saa ajattelemaan moraalikysymyksiä. Toivottavasti koko sarja käännetään suomeksi.


Lukjanenkon englanninkielinen haastattelu vuodelta 2011: http://www.strangehorizons.com/2011/20111128/seeley-a.shtml