Mirka Ahonen kirjoittaa:
Ene Mihkelson: Ruttohauta.
Suomentanut Kaisu Lahikainen.
WSOY, 2011. (Alkuteos: Katkuhaud, 2007.)
”Kun oman elämän muistelemisesta ei enää joutunut vankilaan, oli ymmärtämisen vaatima tausta täynnä mukana olleittenkin kannalta niin sanomattoman kauheita tapahtumia, että edes jonkinlaisen tasapainon säilyttämiseksi ne oli pakko unohtaa.” (s.351)
Virolaisen Ene Mihkelsonin (s. 1944) ensimmäinen suomennettu teos Ruttohauta (2007, suom. 2011) jatkaa neuvostomenneisyyden ruotimista. Aihepiiri on monelle suomalaiselle lukijalle tuttu Imbi Pajun Torjutuista muistoista (2006) ja Sofi Oksasen Puhdistuksesta (2008). Mutta vaikka 1940–50 -lukujen synkistä tapahtumista on alettu keskustella Virossa, aihetta on kuitenkin käsitelty suhteellisen vähän virolaisessa kaunokirjallisuudessa.
Ruttohauta on kertomus naisesta, joka alkaa selvittää sukunsa menneisyyttä. Kaata-tädin kanssa vietetty lapsuus on täynnä vaiettuja asioita ja epäselviä muistoja, joiden merkitystä hän ei ymmärrä. Vanhempien kohtalo on jäänyt hämärän peittoon, sillä metsäveljinä heidät leimattiin kansanvihollisiksi. Vähitellen lapsuuden hatarien muistikuvien, Kaatan ja Sanna-äidin vihjeiden, arkistosta löytyvien asiakirjojen ja Viron historian avulla kuva siitä, mitä todella tapahtui, alkaa selkiytyä.
Ruttohauta on monitasoinen ja vaativa romaani, joka virolaista kulttuuria ja historiaa tuntemattomasta lukijasta voi tuntua vaikealukuiselta. Tärkeinä teemoina ovat muistaminen ja se, miten syyllisyys, häpeä ja pelko vaikuttavat muistamiseen. Romaani kuvaa ihmisen muistin toimintaa, sitä miten muistot palaavat mieleen ja miten ihminen yrittää muokata tuskalliset muistot itselleen sopiviksi. Romaanissa myös pohditaan, mistä menneisyyden tarinat muodostuvat, millä tapaa ihmisten muistot risteytyvät, ja voiko ihminen ylipäätään koskaan tavoittaa totuutta menneisyydestä.
Kaata ja äiti ovat haluttomia puhumaan menneistä tapahtumista, mutta vaikenemisestaan huolimatta he eivät saa mielenrauhaa. Kirjan lopulla Kaata, joka odottaa oikeastaan enää vain kuolemaa, haluaa tehdä tunnustuksen. Samalla myös totuus äidistä paljastuu. Ruttohaudassa lukija saa pohdittavakseen isoja kysymyksiä: Miltä tuntuu, kun läheinen ihminen paljastuu syylliseksi hirvittäviin tekoihin? Voiko ihmisten tekemiä valintoja tuomita mustavalkoisesti? Olisiko ollut parempi, jos totuus ei olisi koskaan paljastunut?
Kääntäjä Kaisu Lahikainen (s.1956) sai käännöksestä Mikael Agricola -palkinnon. Hän on Viron kulttuurin ja kirjallisuuden pitkäaikainen asiantuntija ja kääntänyt paljon virolaista kirjallisuutta suomeksi. Ruttohaudan kääntäminen on varmasti ollut haasteellista, mutta Viro-tietämyksensä ansiosta Lahikainen on selvinnyt urakasta erinomaisesti.
Mirka Ahonen on kirjallisuudentutkija, joka on kiinnostunut ranskalaisesta ja virolaisesta kirjallisuudesta. Hän on virolaista kirjallisuutta ja kulttuuria harrastavan Turun Tuglas-seuran hallituksen jäsen.
Tuglas-seuran toiminnasta lisää http://www.tuglas.fi/
Kiitos Mirka, onpa karmivan ja kuitenkin mielenkiintoisen kuuloinen romaani! Nämä Viron kirjallisuuteen nyt tulevat lähihistorian kuvaukset ja analyysit muistuttavat kovasti saksankielisen kirjallisuuden lähihistorian analyysiä. Café Voltairen Muistijälkiä-kirjassa kerrotaan, kuinka syyllisyyden ja viattomuuden käsitteet ja tunteet joudutaan purkamaan saksankielisessäkin nykykirjallisuudessa. Totalitaariset järjestelmät tuottavat samantapaisia surullisia ihmiskohtaloita.
VastaaPoistaTosi kiinnostava kyllä! Juuri nyt ei taida olla vaativan ja monitasoisen neuvostotrauman aika, mutta laitan nimen muistiin.
VastaaPoistaSamaa syyllisyyden ja häpeän teemaa käsiteltiin myös maanantaina televisiossa näytetyssä Ian McEwanin romaaniin "Sovitus" perustuvassa elokuvassa. Ja ennen kaikkea oikeastaan kysymystä siitä, mitä tapahtuu kun läheinen ihminen paljastuu syylliseksi aivan kauheaan asiaan, mitä siitä seuraa tekijän itsensä ja kohteen ja kaikkien läheisten kannalta. - En ole lukenut tätä Mihkelsonin kirjaa enkä tiedä miten se siis päättyy, mutta McEwanilla keskeistä oli kuitenkin sen korostaminen, että juuri kirjoittamalla ja kuvittelemalla asioita uudestaan ja tarkastelemalla niitä uudesta näkökulmasta voimme kuitenkin selvitä asioista, armahtaa ja antaa anteeksi toisille, pahantekijöille ja itsellemmekin.
VastaaPoistaOlen nyt lukemassa Ruttohautaa sivulla 225. On mielenkiintoinen. Mutta lukeminen on tehty hankalaksi, kun suoraa esitystä (repliikkejä) ei ole merkitty millään meidän tuntemallamme tavalla. Onko tämä jokin tyylikeino vai onko virolainen merkisemistapa toinen kuin meidän. Aihe on jo vaikeaselkoinen, vaikka tunnen taustat ennestään hyvin. Olin jo välillä jättää koko kirjan, mutta jatkan kuitenkin... turhan hitaasti se tosin käy. Ei pitäisi kirjailijan turhaan kuluttaa lukijan kallista aikaa. Mailmassa on vielä muitakin lukemista odottavia kirjoja!
VastaaPoistaAndré Brinkin Philidassa oli myös jätetty kaikki sitattimerkit pois ja on yllättävää, kuinka paljon se vaikeuttaa lukemista! Joskus tämä on perusteltu tyylikeino, kun haetaan esim. ajatuksenvirtaa tai hajanaisen keskustelun tuntua, mutta minuakin lähinnä ärsyti Brinkin kirjassa tämä piirre. Ruttohautaa en ikävä kyllä ole lukenut vielä.
VastaaPoistaOlen nyt ponnistellut Ruttohaudan loppuun ja mietin, mitä jäi käteen: Kaiken vaikeaselkoisen keskustelun lomasta löytyy oivalluksia,joista ei voi sanoa muuta kuin, että näinhän se on , esim."..onko menneisyyden tapahtumat palauttava näkyviin näytelmänä, jotta niiden merkityksen voi ymmärtää pohjia myöten." Kommentit sotaa ulkomaille paenneiden ja nyt palanneiden asenteista ovat paljastavia. Suhteita saksalaisen yläluokan ja virolaisten välillä kuvataan selityksenä virolaisten alemmuudentuntoon. Paljon traumoja on virolaisten historiassa. Oikein pahalta tuntuu miten perheet ja suvut ja koko kansa joutuvat syyttelemään toisiaan menneistä vääryyksistä. Se katkeroittaa monen elämän.
VastaaPoista