Vapaa - ajattelemaan ja tuntemaan

Päivi Kosonen kirjoittaa:

Goliarda Sapienza
Elämän ilo (L’arte della gioia, 1998).
Suomentanut Laura Lahdensuu.
Gummerus, 2014.


Goliarda Sapienzan romaani on epätavallinen romaani. Se on kielellisesti ja rakenteeltaan epätasainen – ja ehkä juuri siksi virkistävä. Teos on virkistävää luettavaa kepeän ja laskelmoidun amerikkalaisproosan jälkeen, puhumattakaan yli-intellektuaalisesta tahi synkähkön puoleisesta eurooppalaisesta nykyproosasta. Sapienzan romaani on elävä ja hengittävä, vaihteleva, outo, queer, jos tällaista sanaa rohkenee käyttää myönteisenä attribuuttina, elävän ja monimuotoisen teoksen synonyyminä.


Romaanin pitkä tie


Goliarda Sapienzan (1924–1996) äskettäin suomennettua romaania Elämän ilo kehystävät lukuisat puheet ja esittelyt, alkusanat ja jälkilauseet. Niiden ajatellaan olevan tarpeen, koska romaani ei ole aivan tuore, vaan tekijän puoliso Angelo Pellegrino julkaisi sen omakustanteena 1998.

Itse asiassa esipuheen mukaan Elämän ilo oli valmis jo vuonna 1976. Sapienza oli tarjonnut kirjaansa useille italialaisille kustantajille, jotka eivät kuitenkaan juurikaan innostuneet rakenteeltaan ja kieleltään eriskummallisesta teoksesta, joka vieläpä oli täynnä uskaliaita aiheita: aborttia, insestiä, feminiinistä seksuaalisuutta ja antifasistista politiikkaa. Kun kirjailija kuoli vuonna 1996, käsikirjoitus jäi puolisolle, joka tunsi velvollisuudekseen julkaista sen. Vuosi oli 1998. Toinen painos otettiin erään Sapienzan maailmankatsomusta esittelevän televisio-ohjelman jälkeen 2003. Oikeastaan vasta teoksen ranskannoksen suosion jälkeen Sapienzan romaani palasi takaisin Italiaan, jossa sitä alettiin lukea enemmän 1900-luvun naisen elämää kuvaavana romaanina – ei pelkästään kulttuurihistoriallisesta mielenkiinnosta.



Kehitysromaani: 1900-luvun naisen seikkailu

Romaanin päähenkilö ja pääasiallinen kertoja on sukunimetön naishahmo Modesta, joka kertoo romaanissa oman kasvu- ja kehitystarinansa 1900-luvun Italiassa. Se on kertomus sosiaalisesta noususta, köyhän sisilialaistytön noususta arvostettuun asemaan, kun hän päätyy nuorena naisena mahtavan ruhtinasperheen miniäksi ja saa lopulta neuvokkaana ja älykkäänä naisena hoitaakseen suuren omaisuuden ja perinnön, jota hän viisaasti opettelee koko romaanin ajan käyttämään.

Päähenkilön elämään kuuluvat lapsuus- ja nuoruusvuodet luostarissa, lukuisat rakkaudet, äitiyden jaksot ja lukuisat lapset – omat ja toisten – sekä erinäiset seksuaalisen ja poliittisen heräämisen kaudet. Modestasta muotoutuu elämän myötä vankka fasismin ja mafian vastustaja, joka pyrkii kasvattamaan omat lapsensa vapaiksi ajattelemaan ja tuntemaan.

Vaihe vaiheelta päähenkilöstä tulee kirjailija, joka ottaa tehtäväkseen puhdistaa ja elvyttää sanoja:

Vika on sanoissa, joiden perinne edellyttää olevan ehdottomia, vääristyneissä merkityksissä, jotka niiden ylle on vedetty. Sana rakkaus valehteli, täsmälleen samoin kuin sana kuolema. Monet sanat valehtelivat, melkein kaikki. Siinä siis oli tehtäväni: oli tutkittava sanoja täsmälleen samoin kuin tutkitaan kasveja, eläimiä... sen jälkeen ne piti puhdistaa homeesta, vapauttaa ne vuosisataisten perinteiden kovettuneiden kuorien alta, oli keksittävä uusia sanoja ja ennen kaikkea heitettävä pois päivittäisessä käytössä kuluneimmat, kaikkein lahoimmat, kuten: ylevä, velvollisuus, perinne, itsekieltäymys, nöyryys, sielu, häveliäisyys, sydän, sankarillisuus, tunne, armo, uhraus, luopuminen (Elämän ilo, 199.)

Romaanin loppupuolella hän joutuu jopa vankilaan, mutta vapautuu ja jatkaa elämäänsä, alkaa jakaa oppejaan ja elämänkokemuksiaan nuoremmille: ”Älä ihmeessä rupea ilonkaan fanaatikoksi”, Modesta toteaa pojanpojalleen romaanin lopussa.

Romaanissa on monia yhtymäkohtia tekijän omaan elämään, samoin kuin hänen muissa romaaneissaan, joita hän julkaisi 1960-luvulla ja oman vankeusaikansa jälkeen 1980-luvulla.


Emansipoituminen, vapautuminen naisena ja ihmisenä

Keskeinen kasvu romaanissa on emansipoitumista, vapautumista naiseksi ja siksi ihmiseksi joka on – vapaiksi naista estävien ja häntä pienentävien aatteiden ja ideologioiden, kaavojen ja muottien, perinteiden haarniskojen ja panssareiden ikeestä. Omassa mielessäni Sapienzan teos vertautuu kahteen vanhaan teokseen, Casanovan Muistelmiin tai miksei myös George Sandin muistelmiin. George Sand kuvaa juuri Modestan kaltaista päähenkilön jakautumista köyhän ja aristokraattisen yläluokan perinteen kesken ja samoin myös erilaisten rajojen rikkomista elämässään, erityisesti luostarielämän seksuaalikielteisen elämäntavan jälkeen. Casanovasta puhuttaessa on kuitenkin pakko tarkentaa, että omassa mielessäni kyse on alkuperäisten ranskalaismuistelmien Casanovasta, älykkäästä ja seikkailullisesta hahmosta, jolle hengen ja ruumiin vapaus oli muita arvoja tärkeämpää – tärkeämpää kuin seksi.

Mikään kyltymätön rakastajatar ja seksihahmo Modesta ei siis ole, vaikka suomalaisen teoksen takakansiesittelyssä näin väitetäänkin. Modesta on pikemminkin hahmo, jonka vapauskäsitykseen kuuluu vapaus myös eroottisen ja seksuaalisen itsensä toteuttamisen alueella. Se ei mitenkään automaattisesti tarkoita lukuisia kumppaneita, vaan olennaisempaa Modestan seksielämässä on rakkauden, elävyyden ja aistimellisuuden vaaliminen. Kahlitseva aviorakkaus ei kuitenkaan ole häntä varten, vaikka toisaalta hän onkin rakkaudessaan uskollinen.

On ymmärrettävää, että romaanin alku on karkottanut konservatiivisia lukijoita. Modestan kerrotaan esimerkiksi joutuneen aivan pienenä tyttönä aikuisen miehen eroottisten leikkien kohteeksi. Tytön suhtautumista ei kuitenkaan kuvata tekopyhästi kielteiseksi, vaan päin vastoin hänen kerrotaan nauttivan Tuzzu-nimisen miehen kielihyväilyistä sukupuolielimissään, tuntevan ruumiissaan miellyttäviä värähdyksiä. Toinen lapsuuden seksuaalisuuteen liittyvä episodi merkitsee kuitenkin kipua, kun Modestan ”isä” raiskaa hänet. Luostarissa hänet ilmeisesti hoivataan kuntoon, koska lapsuuden kokemukset eivät estä häntä myöhemmin toteuttamasta omaa seksuaalisuuttaan monien erilaisten kumppaneiden kanssa, naisten ja miesten, vanhojen ja nuorten.


Kasvu itseksi, siksi naiseksi joka on

Merkittävin kehitys- ja kasvukertomus liittyy päähenkilön Modestan tulemiseen itsekseen, toteuttamaan sitä joka hän on. Tähän viittaa romaanin nimi Elämän ilo vaikka italialainen alkunimi L’arte della gioia kuvaa sitä vielä paremmin.

Kyse ei nimittäin ole mistään yhdestä paikasta ja kerralla hankittavasta tai saatavasta ilosta, vaan koko elämän mittaisesta projektista jos näin voi sanoa: luontevan itseyden ja elämisen taidon opettelemisesta. Luontevalla ja iloisella elämällä tarkoitetaan romaanissa päähenkilön elämistä enemmän ja enemmän omana itsenään, jotain sellaista siis mistä vaikkapa Montaigne puhuu Esseissään.

Taistelu kohti aikuisuutta vie mukanaan

Varpu Askinen kirjoittaa:

Karl Ove Knausgård
Taisteluni. Neljäs kirja.
Suomentanut Katriina Huttunen.
Like, 2014.
(Alkuteos: Min kamp. Fredje bok, 2010.)

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarja on edennyt suomennettuna neljänteen osaan. Tuttuun tapaansa Knausgård rakentaa omaelämäkerrallista kertomustaan kuin palapeliä, nyt entistä hallitummin. Romaanista hahmottuu kolme selkeää osaa, joiden aikana aikuisuuden kynnyksellä olevan Karl Oven elämästä käydään läpi lukioaikaa ja sen jälkeistä vuotta opettajana Håfjordissa.

Taisteluni 4 alkaa matkakuvauksella. Lukiosta valmistuneen Karl Oven suuntana on Håfjordin pikkukylä Pohjois-Norjassa. Knausgård maalailee mestarillisesti miljöökuvia: kaupungin taivas on kalvakka, täynnä ”välinpitämätöntä valoa”, ja pohjoiseen mentäessä ”lounaassa helottava aurinko sai tien molemmin puolin kasvavan punalaikkuisen, paikoitellen lähes liilan kanervikon hehkumaan”. Knausgårdin teksti rönsyilee, mutta kirjailija taitaa myös suoran ja pelkistetyn ilmaisun. Kontrasti on viehättävä.

Håfjordissa Karl Ove on vuoroin täynnä kuplivaa riemua ja vuoroin vaipuu synkkyyteen. Raja lapsuuden ja aikuisuuden välillä on häilyvä ja vaikea ylittää. Pitäisi pärjätä opettajana, kehittyä kirjailijana ja päästä eroon poikuudesta. Fantasiat naisvartaloista tuntuvat kehossa himona, joka herättää yhtä aikaa voiman ja voimattomuuden tunteen. Knausgård kuvailee uskottavasti kyvykkyyttään epäilevää nuortamiestä, joka on kuin vanki kehossaan.

Lukioajat ovat alkoholinhuuruisia. Humala vie Karl Oven paikkoihin, joissa hän on vapaa tekemään ja olemaan mitä tahansa. Humalatila on yhtä kaunis kuin pohjoisnorjalaiset maisemat. Vapaudenkaipuu johtaa kuitenkin ylilyönteihin, joita Knausgård kuvailee niin elävästi ja armottomasti, että ajoittain tuntuu siltä kuin olisi keskellä trilleriä.

Onnea ahdistuksen keskelle tuo musiikki, joka on aivan oma maailmansa. Kuunnellessaan musiikkia Karl Ove antautuu tanssille ja on yhtä vapaa kuin humalassa ollessaan. Erona on se, että humala jättää jälkeensä pelottavan muistamattomuuden, kun taas musiikki on Knausgårdin sanoin kuin muistot yhteen paketoiva naru.

Karl Oven äidin huoli vastuuttomasta pojastaan hahmottuu dialogeissa, ja isän painostava hahmo seuraa Karl Ovea, minne tämä meneekin. Kovin syvällisesti Knausgård ei kuitenkaan ihmisten välisiä suhteita kuvaile. Mutta olisiko se edes mahdollista? Identiteettiään etsivän nuoren miehen on vaikea kiinnittyä mihinkään tai keneenkään. Tarkkoja ihmissuhdekuvauksia kaipaava lukija voi aina palata Taisteluni-sarjan edellisiin osiin.

Knausgårdia on moitittu siitä, että hän vuodattaa kirjojensa sivuille koko yksityiselämänsä ja läheistensä salaisuudet. Osa Taisteluni-sarjan suosiosta perustuu varmasti paljastavuuteen. Lukija ei ole kuitenkaan vain tirkistelijän roolissa. Se, joka ei kykene samaistumaan nuoren Karl Oven elämänvaiheisiin, kulkee tämän rinnalla. Halu tukea ja ojentaa itseinhosta kärsivää Karl Ovea on suuri. Taisteluni 4 on viihdyttävä romaani täynnä sekoilua ja kasvukipuja. Viihdyttämisen ohella Knausgård käsittelee kuin vaivihkaa yleisinhimillisiä, ajattomia teemoja: vapautta ja vastuuta, muistoja ja muistamattomuutta sekä häilyvää rajaa oikean ja väärän välillä.


Varpu Askinen opiskelee yleistä kirjallisuustiedettä Turun yliopistossa.
Kritiikki Knausgårdista syntyi taide- ja kulttuurijournalismin harjoituskurssilla.

Kaunis sukutarina kuiluista perheenjäsenten ja maanosien välillä

Rosa Aphalo kirjoittaa:

Jhumpa Lahiri
Tulvaniitty.
Suomentanut Sari Karhulahti.
Tammi 2014. 438 s.


Jhumpa Lahirin toinen romaani Tulvaniitty on sukusaaga, joka kuljettaa lukijansa vuosien ja maanosien läpi.

Lahirin edellisten teosten tapaan romaani kuvaa Yhdysvaltojen intialaisten siirtolaisten elämää. Kauniin vähäeleisellä tyylillä teoksessa piirtyy kuva perheestä, jonka jokainen jäsen jää jollain tavalla ympäristöstään ulkopuoliseksi.
Tulvaniitty on kuvaus perhesuhteista, ajasta ja etäisyyksistä. Veljekset Subhash ja Udayan kasvavat erottamattomina 1950-luvun Kalkutassa. Yliopisto-opinnot aloitettuaan veljekset alkavat kuitenkin etääntyä, kun tunteikas ja kiihkeä Udayan radikalisoituu ja liittyy kommunistiseen liikkeeseen. Rauhallinen Subhash keskittyy opiskeluun ja muuttaa Yhdysvaltoihin tekemään väitöskirjaa. Vasta vanhempien hätääntynyt viesti saa Subhashin palaamaan Intiaan.

Subhash haluaa korjata Udayanin jälkeensä jättämät aukot niin suhteessa vanhempiin kuin veljen vaimoon ja lapseenkin. Aika ja välimatka eivät kuitenkaan voi muuttaa menneisyyttä, vaan tulvaniityn tapahtumat nousevat ylitsepääsemättömäksi esteeksi ihmisten välille. Aikuiset ovat samanlaisia kuin muutaman vuoden ikäinen lapsi Bela, joka puhuu ”eilisestä” myös tarkoittaessaan sitä, mikä tapahtui kolme kuukautta sitten. Menneisyyttä ja omaa itseään on vaikea päästä pakoon, vaikka muuttaisi kuinka kauas. Romaani tuntuukin kysyvän, kumpi lopulta on rohkeampaa, lähteminen vai jääminen. Yksiselitteistä vastausta ei ole.

Lahirin henkilöhahmot eivät ole aina helppoja samaistumisen kohteita, mutta hän saa lukijansa haluamaan ymmärtää näitä vioista huolimatta. Yhdenkään perheenjäsenen suhde toiseen ei ole ongelmaton: isoveli tuntee aina jäävänsä pikkuveljen varjoon, äiti ei pysty rakastamaan lastaan ja kasvatti-isä valehtelee vuosikymmenten ajan tyttärelleen. Salailu, syyllisyys, teeskentely ja toisten hyväksikäyttö jatkuvat eri muodoissa sukupolvesta toiseen. Perheenjäsenet elävät omissa erillisissä todellisuuksissaan, eikä yhteyden löytäminen toisiin ole helppoa. Silti Lahirin kuva perheestä ei ole toivoton. Rakkaus on välillä liian vähäistä ja välillä hysteerisen voimakasta, mutta yhdistää lopulta henkilöitä toisiinsa.

Jhumpa Lahirin kieli on yksinkertaista, mutta luo silti elävän kuvan Kalkutan väreistä ja Rhode Islandin karusta luonnosta lukijan silmien eteen. Sari Karhulahden onnistuneesti suomentamat luontokuvaukset ja -vertaukset tuntuvat raikkailta ja usein yllättäviltä. Ympäristön tarkka kuvaus ei ole vain maiseman koristelua, vaan osa tarinaa ja henkilöiden tapaa nähdä maailma. Tienposkessa kömpivällä kilpikonnalla, syksyn kellastuvilla lehdillä ja tulvaniitylle nousevalla vedellä on kaikilla oma merkityksensä kirjan henkilöille, joista monet ovat ammatiltaankin luonnontieteilijöitä.

Tulvaniitty on kaunis ja surumielinen romaani. Pienet yksityiskohdat, kuten kadulla sattumalta kuullun bengalinkielisen puheen vaikutus henkilöihin, kuvaavat osuvasti kahden kulttuurin välissä elämisen arkipäivää. Tarina vie mukanaan, ja kirjan voimakas, mutta rauhallinen tunnelma seuraa vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin.


Rosa Aphalo on turkulainen opiskelija.
Kritiikki on tehty Turun yliopiston Taide- ja kulttuurijournalismin kurssille.

roelapATutu.fi

Vish Purin tutkimukset jatkuvat

Joel Kuortti kirjoittaa:

Tarquin Hall
Vish Puri ja nauruun kuolleen miehen tapaus
Suomentanut Tero Valkonen
Gummerus, 2013; 332 sivua
(alkuteos The Case of the Man Who Died Laughing, 2010)

Tarquin Hallin intialaisesta yksityisetsivästä Vish Purista kertova teossarja alkoi kertomuksella Kadonneen palvelijattaren tapaus. Sarjan toinen osa on Nauruun kuolleen miehen tapaus. Edellisen tapaan siihen sisältyy pääjuonen ohella muitakin tarinoita – kirjan aloittaakin Pohjois-Carolinasta Intiaan ”palanneen” ydinfyysikon Shanmuga Sundaram Rathinasabapathyn lasten koulunkäynnin järjestämiseksi Vish Purin toimesta toteutettava lahjusoperaatio. Siinä huijataan ’soveltaja’ Rupinder Khullaria, joka ”on työntänyt sormensa joka samosaan” ja järjestää ”mitä tahansa, jos vain hinnasta sovitaan” (s. 41).

Kirjan varsinainen tarina on sitten nauruun kuolleen miehen tapaus, johon Puri pääsee käsiksi komisario Jagat Prakash Singhin pyytäessä apua ennennäkemättömän kuolemantapauksen ratkaisemisessa, kuten usein ”kun tuli kyse hienostuneemmista rikoksista” (s. 49). Tällä kertaa oli kyse Rajpathin naurukerhon jäsenen Suresh Jhan kuolemasta. Hänet oli selittämättömästi miekalla surmannut ilmielävä Kali-jumalatar. Näin Delhin rationalismi- ja koulutuslaitoksen perustaja ja maankuulu ’gurunmurtaja’ kohtasi loppunsa kuoleman jumalattaren iskusta.

Näin ainakin suuri yleisö uskoo, mutta Puri ei – uskonnollisuudestaan huolimatta – usko yliluonnollisiin murhaajiin. Jostain muusta täytyy olla kyse, vaikka esimerkiksi Naurukerhon jäsen sähköinsinööri, professori R. K. Pandey pitää ihmettä mahdollisena. Mutta ei ollut ”ristiriitaa siinä, että tiedemies uskoi täydellä sydämellä ihmeisiin. Se oli Intiassa tyypillistä” (s. 115). Seuraa sarja illuusioita, illuusioiden paljastamisia ja illuusioita illuusioissa. Paljastuu myös erinäisiä rikoksia ja väärinkäytöksiä. Ja samalla, kun Puri ratkoo ihmeen arvoitusta, hänen äitinsä ratkaisee naistenkutsuilla tapahtuneen ryöstön. Tietysti pojaltaan salassa, koska tämä vain ”käskee olemaan osallistumatta. Äidit eivät ole etsiviä ja sitä rataa” (s. 99).

New Delhissä asuvan Hallin paikallistuntemus näkyy kaupunkikuvauksessa. Esimerkiksi Khan Marketin alueen muuttuminen kuvataan lämmöllä. Kaupungin uuden metron rakentaminen on puolestaan ”huikea menestystarina” ja metro itse ”oli synnyttänyt jonkinasteisen sosiaalisen vallankumouksen”, kun kaikkien piti matkustaa yhdessä ja samassa junassa ilman erillisiä luokkia tai osastoja (s. 117). Puri itse matkusti metrolla vain harvoin, turvautuen omaan Ambassador-autoonsa. Sekin on nyt historiallinen, sillä toukokuussa ilmoitettiin vuonna 1958 alkaneen tuotannon päättyvän.

Kieleltään kirja on edellisen osan kaltainen ja hyödyntää intialaista kulttuurisanastoa ja -ilmiöitä. Teoksessa on seitsemän sivun sanasto, mikä on vain puolet ensimmäisen kirjan sanastosta. Vaikka kohdeyleisö onkin ei-intialainen, kaikkea ei kuitenkaan selitetty. Muun muassa Sharukh Khanin juontama Kaun Banega Crorepati mainitaan vain ohjelmana, mutta ei sitä, että kyseessä on Haluatko miljonääriksi? -konsepti (s. 93). Lisäksi Khan juonsi vain ohjelman kolmannen kauden vuonna 2007, muulloin (2000–2014) juontajana on ollut Intian elokuvamaailman suurhahmo Amitabh Bachchan.

Kuluvana kesänä ilmestyi myös sarjan seuraava osa, Kohtalokkaan voikanan tapaus (The Case of the Deadly Butter Chicken). Saa nähdä mitä voikana onkaan syönyt. Puria lainataksen, ”raja laittoman ja laillisen välillä on Intiassa usein joltisenkin epäselvä.”


Lue lisää Gummeruksen sivuilta:
http://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512089383/vish-puri-ja-nauruun-kuolleen-miehen-tapaus/


Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

Lue Kuortin pohdintaa Vish Puri -sarjan ensimmäisestä osasta:
http://avaincafevoltaire.blogspot.fi/2013/03/vish-puri-ratkoo-rikoksia-intiassa.html



Tällaisella Ambassadorilla kulkee myös Vish Puri.

Tuulisen saaren kirjakauppias - toivoa hapsottaviin päiviin

Tavallisesti niin yksinäinen lukeminen johtaa kirjan ystävien kirjallisuudessa yhteyteen toisten lukijoiden ja toisten samanmielisten ihmisten kanssa. Kadonneiden ja hajonneiden perheiden tilalle syntyy musteen ja paperin yhdistämiä uusia perheitä, aatteen yhdistämiä piirejä, joissa rakennetaan uutta tulevaisuutta. Näin tapahtuu esimerkiksi sellaisissa kirjoissa kuin Lolita Teheranissa tai Kirjallinen piiri perunapaistoksen ystäville. Tämän lajin kirjoissa kirjarakkaus ja lukeminen johtavat uuden rakkauden äärelle. Tähän joukkoon kuuluu Tuulisen saaren kirjakauppias. Tietäähän sen jo nimestä vaikkei takakanttakaan katsoisi.


Päivi Kosonen kirjoittaa:

Gabrielle Zevin:
Tuulisen saaren kirjakauppias
Suomentanut Tero Valkonen.
Gummerus, 2014.
(Alkuteos: The Storied Life of A.J. Fikry, 2014)


Orhan Pamuk tunnusti suoraan muutama vuosi sitten kirjoittavansa romaaninsa meille kirjallisuusihmisille: kansainväliselle korkeakirjallisuuden lukijakunnalle, joka pienenee sitä mukaa kun lokeroitu genrekulttuuri leviää viihdyttävissä medioissa.

Monet taitavat ja lukeneet naiskirjailijat ovat vastanneet jo pitkään tähän haasteeseen kirjoittamalla tarinapitoista korkeakirjallisuutta. Lukijakunta on naisvoittoista. Lukuromaanin mestarit tulevat Kanadasta, kuten Margaret Atwood, Carol Shields, Alice Munro tai Pohjoismaista, Ruotsista ja Norjasta, Islannista, ehkä nyt Suomestakin. Mutta onhan heitä muuallakin, mainitaan vaikka A.S. Byatt.

Oman lajityyppinsä tässä korkean ja matalan monimuotoisessa välimaastossa muodostaa naispuolisten kirjan ystävien kirjallisuus. Tässäkin on luonnollisesti lukuisia alalajeja, mutta yhteinen tekijä on se, että tarina rakentuu lukemisen ja kirjallisuuden teemojen varaan. Nämä ovat kevyitä intertekstuaalisia romaaneja, joiden tarkoitus on tuoda hetkellistä lohtua ja sielun virkistystä ensi hätään. Meillä se taitaa olla enimmäkseen Gummeruksen alaa.


Lukeminen tuo ihmisiä yhteen

Tavallisesti niin yksinäinen lukeminen johtaa tämän lajin kirjoissa yhteyteen toisten lukijoiden ja toisten samanmielisten ihmisten kanssa. Kadonneiden ja hajonneiden perheiden tilalle syntyy musteen ja paperin yhdistämiä uusia perheitä, poliittisen tai muun aatteen yhdistämiä piirejä, joissa rakennetaan uutta tulevaisuutta. Näin tapahtuu esimerkiksi sellaisissa kirjoissa kuin Lolita Teheranissa tai Kirjallinen piiri perunapaistoksen ystäville. Näissä kirjoissa kirjarakkaus ja lukeminen johtavat uuden rakkauden äärelle. Tähän joukkoon kuuluu Tuulisen saaren kirjakauppias. Tietäähän sen jo nimestä vaikkei takakanttakaan katsoisi.

Ei olekaan yllätys, että jo ensimmäiset sanat johdattavat kirjalliseen maailmaan ja vieläpä tuttuun kirjailijaan, Roald Dahliin jolta esitellään 1950-luvulla kirjoitettu novelli ”Lampaalla teurastettu”. Eikä esittelyteksti tietenkään ole mitään akateemista analyysiä, vaan se tiivistää napakasti novellin juonen yhdellä lauseella ja keskittyy sen jälkeen kuvaamaan novellin lukijoissa herättämiä kysymyksiä, ajatuksia ja tuntemuksia. Esittelyn on allekirjoittanut A.J. F. – joka esitellään jollain tavoin jo takakannessa, mutta jonka todellinen identiteetti jää lukijalle vielä täysin hämäräksi. Miksi hän kirjoittaa tällaisia esittelyjä? Kenelle hän oikein kirjoittaa? Mistä tässä kirjallisuuden ystävien pienoisromaanissa oikein kerrotaan?

Kursivoidun esittelyteksti on houkutin, makoisa alkupala. Varsinainen teksti kuvaa tuulista saarta, Alice Islandia, jossa vaimonsa menettänyt Alice J. Fikry jatkaa kirjakauppiaan elämäänsä saaren ainoassa kirjakaupassa Island Booksissa, vaikka kaikesta on jo aikoja sitten mennyt maku. Sitten tapahtuu käänteentekevä tapahtumasarja, joka mullistaa kirjakauppiaan elämän perusteellisesti. Sen jälkeen elämä ja kirjallisuus saavat hänen elämässään aivan uusia ja tuoreita merkityksiä. Jätettäköön tässä kertomatta mitä.

Olennaista on kirjakaupassa kohtaavat ihmiset ja tarinat, heidän kohtalonsa ja kulkunsa. Rakkaudet, menetykset, surut, kaipuut ja unelmat, ikävät, lohdutukset, salaisuudet. Rakkaiden ja lähimmäisten ihmisten merkitys.


Siloisen tarinan merkitys

Tuulisen saaren kirjakauppiaan paketti on hyvä: tarina on hyvä, sanoma on hyvä, mutta kokonaisuus on putsattu ja siisti, tokko kirjaa tulee luettua uudestaan. Omaan hyllyyn se ei jouda, vaan pääsee kiertoon. Ei hätää mitään. Tiedän lukuisia sukulaisnaisia, jotka tulevat tykkäämään kirjasta.

Kun Gabrielle Zevinin ensimmäisestä suomennetusta romaanista vaihdettiin kokemuksia oman kotikaupunkini pienessä kirjakaupassa muutaman naisen kesken ilmoille nousi ajatus, että tällainen siisti ja rakennettu kirjatuote voi olla hyvä silloin kun oma olo on rosoinen tai karhea. Siisti lause ja siloinen muoto luovat turvaa ja jäsennystä elämään silloin kun kaikki elämässä hapsottaa ja repsottaa.

Sopii: pimeisiin ja yksinäisiin iltoihin, matkalle, bussilukemiseksi. Hyvä startteri kesäloman alkuun.

Kerstin Ekmanin äänet ja persoonat

Päivi Kosonen kirjoittaa:


Kerstin Ekman
Huijareiden paraati
Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen
Keltainen kirjasto
Tammi, 2014.
Alkuteos: Grand final i skojarbranschen, 2011.


Hän ei tiennyt että siitä, minkä lukee, tulee elettyä elämää. Hän ei ymmärtänyt että kuvat, jotka luettu kutsuu esiin, muuttuvat lukijan omiksi; he eivät enää ole Anna Kareninan joka näkee talonpojan ja tämän tarvekalun [--]. Ne kuvat ovat minun. Näen ne omassa pimeydessäni. (HP, 138.)


Huijareiden paraati on tunnetun ruotsalaiskirjailijan Kerstin Ekmanin (s. 1933) omaelämäkerrallinen leikittely. Miksi vanha rouva leikittelee? Miksei suosittu ja palkittu naiskirjailija kirjoita muistelmiaan? Onhan hän muistelmaiässä ja kirjoittanut jo pitkään eletyn tuntuista proosaa, jonka totuuspohjan voisi nyt paaluttaa, sanoa tämä on totta ja tässä kohtaa sepitin.

Kerstin Ekman haluaa kuitenkin peittää jälkensä ja pitää itsellään oikeuden persoonaansa ja julkisuuskuvaansa. Pitkän kirjailijan uransa suureksi loppufinaaliksi hän tarjoaa lukijoilleen postmodernin omaelämäkerrallisen romaanin, joka vilisee erilaisia ääniä ja kirjailijapersoonia. Osa äänistä ja persoonista on tuttuja Ekmanin romaanituotannosta, jotkut äänet ovat tulleet tutuiksi lehtien sivuilta, haastatteluista ja kritiikeistä.

Huijareiden paratiisissa kertoja alkaa jo tarinan alkumetreillä heitellä omaelämäkerrallisia vihjeitä. Kertoja paljastuu tunnetuksi kirjailijaksi, hyvinkin Ekmania itseään muistuttavaksi vanhemmaksi naiseksi, jolla on tapaaminen kustannustoimittajansa kanssa. Romaanin kirjailijaa pelottaa pelkkä ajatuskin siitä, että kustannustoimittaja ehdottaa hänen kirjoittavan muistelmansa.

Tällaisia omaelämäkerrallisia romaanileikittelyjä sanotaan nykyään autofiktioiksi. Autofiktio kirjoittaa Ekmankin romaaninsa loppuun:

Mutta Max, ei siinä ole mitään keskusteltavaa. Eikä missään nimessä mitään vaarallista. Etkö ole kuullut puhuttavan autofiktiosta? / Oliko hän kuullut sellaisesta? kysyy Babba hänen laskettuaan kuulokkeen alas. / Totta kai. Sehän on viimeistä huutoa. (HP, 474.)


Kahden tai kolmen naamion hulluttelu

Tarina itsessään on hauska hulluttelu, kuten romaanin nimikin, Huijareiden paraati, antaa ymmärtää. Kaksi naista tehtailee yhdessä romaaneja ja julkaisee ne toisen nimellä. Varsinainen luova tekijä, tavallisen oloinen villatakkihyyryläinen Babba Andersson, jää suurelta lukevalta yleisöltä kokonaan tuntematta samalla kun kirjoittajakaksikon edustavampi puoli Lillemor Troj kerää romaaneista julkiset kiitokset ja palkinnot. Tästä kuluneesta kaksoisminä- ja alter ego -aiheesta Kerstin Ekman saa kehiteltyä 500 sivuisen lukuromaanin, jota ei halua hevin laskea käsistään.

Kaiken tekijyyskohelluksen lomassa romaanissa avataan kahden naisen elämäntarinat. Molempien tarinoissa on kirjoja ja miehiä, ja ne avautuvat sodan jälkeiseen Ruotsiin: tavalliseen arkeen ja kirjallisen eliitin juhlahetkiin. On kiinnostavaa lukea ruotsalaisesta kirja- ja kustannusmaailman muuttumisesta, esimerkiksi siitä miten nopea oli romaanien julkaisuprosessi vielä 1960-luvulla. Romaanissa kuvattu lukemisen kulttuurin muutos tavoittaa vanhan ja viisan naisen kokemuksen myös lukemiseen liittyvistä kipeistä puolista. Lukeminen muuttaa meitä perustavanlaatuisesti:

He [minun vanhempani] lukivat keittiönpöydän äärellä, missä loisteputkilamppu oli pelastava siunaus näön alkaessa pettää. He ahtoivat itsensä täyteen Afrikan pimeyttä ja kuukausien mittaisia sateita, Intian muinaisaikaista kauhua vuorten onkaloissa, ja tahmaista rakkautta lopun aikoja elävissä siirtomaissa. Työnsin itse heille käteen Greeneä, Forsteria, Shutea ja Maughamia. He olivat lukeneet meidän työläiskirjailijoidemme elämänkuvauksia kunnes osasivat ne ulkoa, sillä ne kirjat he olivat ostaneet omaksi työpaikkansa edusmiehen kautta ja panneet keittiön seinähyllyyn. He lukivat monet niistä kerran toisensa jälkeen uudestaan. Häpeän ajatellessani, että juuri minä houkuttelin heidät omasta selkein linjoin leikattujen puukaiverrusten maailmastaan vieraiden maanosien öljyistä raskaiden pimeäntaulujen koukeroihin. / He luulivat ruokkivansa itseään tiedolla, mutta heidän lukemistonsa muistutti leivoksia, joita Lillemor oli ahtanut itseensä. (HP, 82–83.)


Luovuuden monet kasvot

Kertomuksen syventyessä huomataan, että molemmat naiset tarinassa ovat omalla tavallaan luovia. Toinen pystyy jo nuorena näkemään aluspaitojen ja kiviseinien taakse, kuvittelemaan ja kuuntelemaan ja kirjoittamaan niiden pohjalta tarinoita. Hän on Babba, se vakavampi ja rumempi, se joka pohtii ja reflektoi. Lillemor Troj taas editoi, korjaa ja lisäilee, rakentaa tarinoille muodon. Hän myös edustaa kaksikkoa julkisuudessa, antaa kasvot ja nimensä romaanien tekijälle. Hänellä on toisenlaista luovuutta, jota kirjallisessa prosessissa myös tarvitaan.

Kerstin Ekman kirjoittaa kepeästi, ja hänellä on hieno rytmitaju, jonka suomentaja Pirkko Talvio-Jaatinen tavoittaa. Paikoin teksti on lakonista proosaa, joskus taas pitkää ja kuvailevaa, eeppisen viipyilevää. Tietynlainen moniäänisyys ja moniarvoisuus nousevat erityisiksi arvoiksi. Ekmanin tyyli toi mieleeni monia nimiä, joita romaanin kirjallisessa pyörityksessä ei mainita. Mieleen tulevat ennen kaikkea kanadalaiset mestarit Margaret Atwood, Alice Munro ja Carol Shields. Näiden tavoin Ekmankin luo teoksessaan oman poetiikkansa, jossa syvät filosofiset kysymykset ujutetaan viihdyttävään lukuromaaniin.

Syvimmillään Ekmaninkin romaanissa on kyse minuudesta ja kirjoittamisesta, sen pohtimisesta kuka meissä oikein kirjoittaa. Kuinka paljon muutumme lukemisemme myötä? ”Eihän siitä, minkä on kerran lukenut, pääse eroon koskaan”, Babba pohtii romaanissa (HP, 82).

Sanajevin riipaiseva kertomuskokoelma pojan ja mummon suhteesta

Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taa. Suom. Kirsti Era. Into, 2014.

Hannu Tommola kirjoittaa:

Uransa näyttelijänä ja kääntäjänä aloittanut ohjaaja ja käsikirjoittaja Pavel Sanajev (s. 1969) tuli Venäjällä kuuluisaksi aikakauslehdessä julkaistusta, pikkupojan kärsimyksiä mummolassa kuvaavasta kertomuskokoelmastaan Haudatkaa minut jalkalistan taa (Pohoronite menja za plintusom 1996). Sanajevin nimeä kirjailijana on pidetty jatkuvasti yllä. Kun vuoden 1997 Booker-ehdokkuus uhkasi unohtua, kertomukset ilmestyivät vuonna 2003 kirjana, josta tuli valtava myyntimenestys. Elokuvasuunnitelmat nostattivat seuraavan kohun. Sen myötä kirjasta otettiin uusi, täydennetty painos vuonna 2009. Seuraavaa kirjaa (Hroniki Razdolbaja ’Hunsvotin aikakirjat’, 2013), jota mainostetaan esikoisen omaelämäkerrallisena jatko-osana, saatiin odottaa lähes kaksikymmentä vuotta. Nyt Sanajevin Haudatkaa minut jalkalistan taa on viimein ilmestynyt suomeksi Kirsti Eran taidokkaasti suomentamana.

Kirjan teemana on lapsen selviytyminen perheessä, jota hallitsee rääväsuinen katkeroitunut mummo. Minä-kertoja on toista luokkaa käyvä Saša, joka mummon mielestä on kaikilla mahdollisilla tavoilla sairas. Mummo kontrolloi Sašaa koko ajan ja kieltää häneltä huvitukset ja leikit. Sašan elämään mahtuu silti tavallisten kaupunkilaispoikien touhuja. Kun hän jää kiinni kielletyllä työmaalla, mummo uhkaa ohjeistaa vartijoita seuraavalla kerralla tappamaan, repimään pojalta raajat ja tunkemaan mutterin takapuoleen. Uhkaukset ovat ehkä vain osa värikästä puhetapaa, mutta lapsi ottaa ne helposti tosissaan. Kerran kun Saša kulkee vähän matkaa takaperin, mummo sanoo: ”Joka kävelee takaperin, siltä kuolee äiti”.

Mummon hahmo on kauhistuttava. Toisaalta hänen väsymätön kielensä nostaa henkilön myyttisiin mittoihin. Saša tuntuu kertojanakin olevan kahden vaiheilla, uskaltaako sanoa kammoksuvansa tätä vai ei. Hän antaa mummon puheen tulla repliikkeinä niin kuin sen tuntee.

Mummo tuntuu vihaavan tyttärensä lasta, jonka kuitenkin haluaa pitää ja kasvattaa. Siinä on vanhan naisen elämän sisältö: ilman poikaa ei olisi ketään, kelle vaikertaa vaivojaan ja purkaa vihaansa; mies väistää riidat häipymällä vaikka kalaan. Saša on mummolle sekä rakas että välttämätön. Rakkaus ja viha ovat kietoutuneet toisiinsa kuin Dostojevskilla.

Mummo on jankuttanut Sašan mätänevän kaikkine tauteineen ennen kuin ehtii täyttää kuusitoista. Kuoleman pelossa kauheinta on, että sitten ”ei ole mitään”. Poika kavahtaa tulemista haudatuksi pimeään ja kosteaan maahan, jossa on matoja. Siksi hän keksii, että voisi pyytää äitiä hautaamaan hänet luokseen seinänviereen jalkalistan taakse.

Avainromaani. Venäjällä tarinan suosioon vaikuttivat kirjallisten ansioitten lisäksi myös ulkoiset tekijät. Sanajevin äiti ja isoisä olivat tunnettuja näyttelijöitä ja sana kiiri, että kyseessä on avainromaani – tirkistelyvietti kasvatti lukijakuntaa. Romaani on omistettu Rolan Bykoville, jonka ohjaamassa Linnunpelättimessä (Tšutšelo 1983) 14-vuotias Pavel Sanajev oli ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Bykov muistettaneen Suomessakin esimerkiksi unohtumattomasta sivuosasta ilveilijänä Tarkovskin Andrei Rublevissa. Suomennoksessa omistukseen on lisätty ”isäpuolelleni”.

Mummon katkeruuden syyksi voi ymmärtää osaltaan kateuden, kun sekä aviomies että tytär ovat teatterialalla. Ainakin kertojan välittämässä mummon monologissa tämä syyttää kohtalostaan isäänsä, joka ei päästänyt tytärtä näyttelijäksi ”persettään keikuttamaan”.

Mummon kielenkäyttö on rikasta mutta likaista. Vaari on hänelle petturi, piiskuri ja ”munaton kolli”, ”tuo löyhkäävä äijä”. Tytärtään, Sašan äitiä, hän sanoo huoraksi. Tavallisin haukkumasana mummolla on svolotš, jonka Kirsti Era on kotouttanut suomalaisen suuhun sopivaksi paskaksi. Sašan mummo on kehittänyt manauksista toistuvia monikerroksisia litanioita, esim.: ”Senkin kirottu rankkuri, yököttävä tattari! [—] Kiroan sinut taivaan, Jumalan, maan, lintujen, kalojen, ihmisten, merten ja ilman kautta!” Omaperäinen solvaussanasto ei ole helposti siirrettävissä muille kielille. Luovuutta on tarvittu vastineiden löytämiseksi värikkäille ilmaisuille, kieli maistuu täysin luontevalta suomelta. Sanajevin romaani on käännetty ainakin ranskaksi ja saksaksi, mutta kansainvälistä bestselleriä siitä ei ole tullut.

Rikos? Rangaistus? Onko anteeksiantaminen oikein? Pitääkö isoisän aina ummistaa silmät siltä, miten lasta kohdellaan? Miksi äiti antaa pojan olla neljä vuotta kiusattavana? Saša tulee kertoneeksi isoisän lammasmaisuudesta ja tyttären vastuuttomuudesta. Myös Saša heikompana mukautuu ja samalla omaksuu menettelytavat, jotka tässä maailmassa ovat tarpeen. Vaikka äidin uuden miehen, Toljan, kerrotaan olevan taipuvainen ryypiskelyyn, hänet esitetään selväjärkisimpänä. Juuri hän tekee ratkaisevan siirron, ja Saša pääsee kotiin äitinsä luo eikä jää mummon kiusattavaksi.

Neuvostoaikana kutsuttiin lapsen synnyttyä mummo maalta hätiin, jotta voitiin jatkaa työelämässä. Joidenkin lukijoiden on ollut vaikea sulattaa läheisiinsä vihamielisesti suhtautuvaa mummoa, toiset taas ovat tunnistavinaan oman isoäitinsä.

Sanajevin esikoisteoksen kulttimaine saattaa osaltaan perustua siihen, että se tiivistää monen neuvostolapsen elämää sävyttäneen uskomattoman liioittelun, joka kuluneesti tulkitaan venäläisen ”lavean luonteen” ilmentymäksi: hellyys ja hempeys, mutta toisaalta tulinen viha ja raakuus. Paapominen on ollut ominaista varsinkin isoäideille, kun taas nuoret äidit ovat hämmästyttävän kevyesti saattaneet jättää pienet lapsensa mummojen huostaan ja toteuttaneet itseään muilla mailla. Itse asiassa tästäkin on kysymys Sanajevin kirjassa, jos sen niin haluaa lukea.

Hannu Tommola kirjoitti Sanajevista laajemman esseen Café Voltairen osaan Kenen aika?