Kerstin Ekmanin äänet ja persoonat

Päivi Kosonen kirjoittaa:


Kerstin Ekman
Huijareiden paraati
Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen
Keltainen kirjasto
Tammi, 2014.
Alkuteos: Grand final i skojarbranschen, 2011.


Hän ei tiennyt että siitä, minkä lukee, tulee elettyä elämää. Hän ei ymmärtänyt että kuvat, jotka luettu kutsuu esiin, muuttuvat lukijan omiksi; he eivät enää ole Anna Kareninan joka näkee talonpojan ja tämän tarvekalun [--]. Ne kuvat ovat minun. Näen ne omassa pimeydessäni. (HP, 138.)


Huijareiden paraati on tunnetun ruotsalaiskirjailijan Kerstin Ekmanin (s. 1933) omaelämäkerrallinen leikittely. Miksi vanha rouva leikittelee? Miksei suosittu ja palkittu naiskirjailija kirjoita muistelmiaan? Onhan hän muistelmaiässä ja kirjoittanut jo pitkään eletyn tuntuista proosaa, jonka totuuspohjan voisi nyt paaluttaa, sanoa tämä on totta ja tässä kohtaa sepitin.

Kerstin Ekman haluaa kuitenkin peittää jälkensä ja pitää itsellään oikeuden persoonaansa ja julkisuuskuvaansa. Pitkän kirjailijan uransa suureksi loppufinaaliksi hän tarjoaa lukijoilleen postmodernin omaelämäkerrallisen romaanin, joka vilisee erilaisia ääniä ja kirjailijapersoonia. Osa äänistä ja persoonista on tuttuja Ekmanin romaanituotannosta, jotkut äänet ovat tulleet tutuiksi lehtien sivuilta, haastatteluista ja kritiikeistä.

Huijareiden paratiisissa kertoja alkaa jo tarinan alkumetreillä heitellä omaelämäkerrallisia vihjeitä. Kertoja paljastuu tunnetuksi kirjailijaksi, hyvinkin Ekmania itseään muistuttavaksi vanhemmaksi naiseksi, jolla on tapaaminen kustannustoimittajansa kanssa. Romaanin kirjailijaa pelottaa pelkkä ajatuskin siitä, että kustannustoimittaja ehdottaa hänen kirjoittavan muistelmansa.

Tällaisia omaelämäkerrallisia romaanileikittelyjä sanotaan nykyään autofiktioiksi. Autofiktio kirjoittaa Ekmankin romaaninsa loppuun:

Mutta Max, ei siinä ole mitään keskusteltavaa. Eikä missään nimessä mitään vaarallista. Etkö ole kuullut puhuttavan autofiktiosta? / Oliko hän kuullut sellaisesta? kysyy Babba hänen laskettuaan kuulokkeen alas. / Totta kai. Sehän on viimeistä huutoa. (HP, 474.)


Kahden tai kolmen naamion hulluttelu

Tarina itsessään on hauska hulluttelu, kuten romaanin nimikin, Huijareiden paraati, antaa ymmärtää. Kaksi naista tehtailee yhdessä romaaneja ja julkaisee ne toisen nimellä. Varsinainen luova tekijä, tavallisen oloinen villatakkihyyryläinen Babba Andersson, jää suurelta lukevalta yleisöltä kokonaan tuntematta samalla kun kirjoittajakaksikon edustavampi puoli Lillemor Troj kerää romaaneista julkiset kiitokset ja palkinnot. Tästä kuluneesta kaksoisminä- ja alter ego -aiheesta Kerstin Ekman saa kehiteltyä 500 sivuisen lukuromaanin, jota ei halua hevin laskea käsistään.

Kaiken tekijyyskohelluksen lomassa romaanissa avataan kahden naisen elämäntarinat. Molempien tarinoissa on kirjoja ja miehiä, ja ne avautuvat sodan jälkeiseen Ruotsiin: tavalliseen arkeen ja kirjallisen eliitin juhlahetkiin. On kiinnostavaa lukea ruotsalaisesta kirja- ja kustannusmaailman muuttumisesta, esimerkiksi siitä miten nopea oli romaanien julkaisuprosessi vielä 1960-luvulla. Romaanissa kuvattu lukemisen kulttuurin muutos tavoittaa vanhan ja viisan naisen kokemuksen myös lukemiseen liittyvistä kipeistä puolista. Lukeminen muuttaa meitä perustavanlaatuisesti:

He [minun vanhempani] lukivat keittiönpöydän äärellä, missä loisteputkilamppu oli pelastava siunaus näön alkaessa pettää. He ahtoivat itsensä täyteen Afrikan pimeyttä ja kuukausien mittaisia sateita, Intian muinaisaikaista kauhua vuorten onkaloissa, ja tahmaista rakkautta lopun aikoja elävissä siirtomaissa. Työnsin itse heille käteen Greeneä, Forsteria, Shutea ja Maughamia. He olivat lukeneet meidän työläiskirjailijoidemme elämänkuvauksia kunnes osasivat ne ulkoa, sillä ne kirjat he olivat ostaneet omaksi työpaikkansa edusmiehen kautta ja panneet keittiön seinähyllyyn. He lukivat monet niistä kerran toisensa jälkeen uudestaan. Häpeän ajatellessani, että juuri minä houkuttelin heidät omasta selkein linjoin leikattujen puukaiverrusten maailmastaan vieraiden maanosien öljyistä raskaiden pimeäntaulujen koukeroihin. / He luulivat ruokkivansa itseään tiedolla, mutta heidän lukemistonsa muistutti leivoksia, joita Lillemor oli ahtanut itseensä. (HP, 82–83.)


Luovuuden monet kasvot

Kertomuksen syventyessä huomataan, että molemmat naiset tarinassa ovat omalla tavallaan luovia. Toinen pystyy jo nuorena näkemään aluspaitojen ja kiviseinien taakse, kuvittelemaan ja kuuntelemaan ja kirjoittamaan niiden pohjalta tarinoita. Hän on Babba, se vakavampi ja rumempi, se joka pohtii ja reflektoi. Lillemor Troj taas editoi, korjaa ja lisäilee, rakentaa tarinoille muodon. Hän myös edustaa kaksikkoa julkisuudessa, antaa kasvot ja nimensä romaanien tekijälle. Hänellä on toisenlaista luovuutta, jota kirjallisessa prosessissa myös tarvitaan.

Kerstin Ekman kirjoittaa kepeästi, ja hänellä on hieno rytmitaju, jonka suomentaja Pirkko Talvio-Jaatinen tavoittaa. Paikoin teksti on lakonista proosaa, joskus taas pitkää ja kuvailevaa, eeppisen viipyilevää. Tietynlainen moniäänisyys ja moniarvoisuus nousevat erityisiksi arvoiksi. Ekmanin tyyli toi mieleeni monia nimiä, joita romaanin kirjallisessa pyörityksessä ei mainita. Mieleen tulevat ennen kaikkea kanadalaiset mestarit Margaret Atwood, Alice Munro ja Carol Shields. Näiden tavoin Ekmankin luo teoksessaan oman poetiikkansa, jossa syvät filosofiset kysymykset ujutetaan viihdyttävään lukuromaaniin.

Syvimmillään Ekmaninkin romaanissa on kyse minuudesta ja kirjoittamisesta, sen pohtimisesta kuka meissä oikein kirjoittaa. Kuinka paljon muutumme lukemisemme myötä? ”Eihän siitä, minkä on kerran lukenut, pääse eroon koskaan”, Babba pohtii romaanissa (HP, 82).