Kaunis sukutarina kuiluista perheenjäsenten ja maanosien välillä

Rosa Aphalo kirjoittaa:

Jhumpa Lahiri
Tulvaniitty.
Suomentanut Sari Karhulahti.
Tammi 2014. 438 s.


Jhumpa Lahirin toinen romaani Tulvaniitty on sukusaaga, joka kuljettaa lukijansa vuosien ja maanosien läpi.

Lahirin edellisten teosten tapaan romaani kuvaa Yhdysvaltojen intialaisten siirtolaisten elämää. Kauniin vähäeleisellä tyylillä teoksessa piirtyy kuva perheestä, jonka jokainen jäsen jää jollain tavalla ympäristöstään ulkopuoliseksi.
Tulvaniitty on kuvaus perhesuhteista, ajasta ja etäisyyksistä. Veljekset Subhash ja Udayan kasvavat erottamattomina 1950-luvun Kalkutassa. Yliopisto-opinnot aloitettuaan veljekset alkavat kuitenkin etääntyä, kun tunteikas ja kiihkeä Udayan radikalisoituu ja liittyy kommunistiseen liikkeeseen. Rauhallinen Subhash keskittyy opiskeluun ja muuttaa Yhdysvaltoihin tekemään väitöskirjaa. Vasta vanhempien hätääntynyt viesti saa Subhashin palaamaan Intiaan.

Subhash haluaa korjata Udayanin jälkeensä jättämät aukot niin suhteessa vanhempiin kuin veljen vaimoon ja lapseenkin. Aika ja välimatka eivät kuitenkaan voi muuttaa menneisyyttä, vaan tulvaniityn tapahtumat nousevat ylitsepääsemättömäksi esteeksi ihmisten välille. Aikuiset ovat samanlaisia kuin muutaman vuoden ikäinen lapsi Bela, joka puhuu ”eilisestä” myös tarkoittaessaan sitä, mikä tapahtui kolme kuukautta sitten. Menneisyyttä ja omaa itseään on vaikea päästä pakoon, vaikka muuttaisi kuinka kauas. Romaani tuntuukin kysyvän, kumpi lopulta on rohkeampaa, lähteminen vai jääminen. Yksiselitteistä vastausta ei ole.

Lahirin henkilöhahmot eivät ole aina helppoja samaistumisen kohteita, mutta hän saa lukijansa haluamaan ymmärtää näitä vioista huolimatta. Yhdenkään perheenjäsenen suhde toiseen ei ole ongelmaton: isoveli tuntee aina jäävänsä pikkuveljen varjoon, äiti ei pysty rakastamaan lastaan ja kasvatti-isä valehtelee vuosikymmenten ajan tyttärelleen. Salailu, syyllisyys, teeskentely ja toisten hyväksikäyttö jatkuvat eri muodoissa sukupolvesta toiseen. Perheenjäsenet elävät omissa erillisissä todellisuuksissaan, eikä yhteyden löytäminen toisiin ole helppoa. Silti Lahirin kuva perheestä ei ole toivoton. Rakkaus on välillä liian vähäistä ja välillä hysteerisen voimakasta, mutta yhdistää lopulta henkilöitä toisiinsa.

Jhumpa Lahirin kieli on yksinkertaista, mutta luo silti elävän kuvan Kalkutan väreistä ja Rhode Islandin karusta luonnosta lukijan silmien eteen. Sari Karhulahden onnistuneesti suomentamat luontokuvaukset ja -vertaukset tuntuvat raikkailta ja usein yllättäviltä. Ympäristön tarkka kuvaus ei ole vain maiseman koristelua, vaan osa tarinaa ja henkilöiden tapaa nähdä maailma. Tienposkessa kömpivällä kilpikonnalla, syksyn kellastuvilla lehdillä ja tulvaniitylle nousevalla vedellä on kaikilla oma merkityksensä kirjan henkilöille, joista monet ovat ammatiltaankin luonnontieteilijöitä.

Tulvaniitty on kaunis ja surumielinen romaani. Pienet yksityiskohdat, kuten kadulla sattumalta kuullun bengalinkielisen puheen vaikutus henkilöihin, kuvaavat osuvasti kahden kulttuurin välissä elämisen arkipäivää. Tarina vie mukanaan, ja kirjan voimakas, mutta rauhallinen tunnelma seuraa vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin.


Rosa Aphalo on turkulainen opiskelija.
Kritiikki on tehty Turun yliopiston Taide- ja kulttuurijournalismin kurssille.

roelapATutu.fi