MEMENTO MORI - NÄKÖALAA ELÄMISEEN

Päivi Kosonen kirjoittaa:

Ljudmila Ulitskaja:
Iloiset hautajaiset.
Suomentanut Elina Kahla.
Siltala, 2012.
(Alkuteokset 1998, 1999.)


Memento mori. Muista kuolevaisuutesi. Carpe diem. Tartu hetkeen. Tässä ikivanhassa kuolevaisuuden ja kaiken katoavaisuuden perinteessä kirjoittaa venäläinen Ljudmila Ulitskaja romaanissaan Iloiset hautajaiset. Perinteinen viisaus on tämä: kuolemisen muistaminen tuo elämiseemme viisautta. Kun ajattelemme elämistä myös kuolemisen näkökulmasta, ajattelemme elämää avarammin. Tämä on iloinen asia.

Tämä buddhalaishenkinen viisaus yhdistää Ljudmila Ulitskajan romaanin päähenkilöä Alikia ja Tolstoin klassikkoromaanin Ivan Iljitsin kuoleman päähenkilöä. Heille kuolema ei merkitsekään absoluuttista päätepistettä ja kaiken loppumista, vaan on luonnollinen etappi ikuisesti jatkuvassa elämän-kuoleman-elämän -syklissä. Mutta siinä missä Ivan Iljits taistelee itsensä kipeästi tähän totuuteen, Ulitskajan päähenkilö on oivaltanut tämän asian jo elämässään. Siksi hän on pidetty ihminen – ei siis mikään turhantärkeä cv-taiteilija, vaan elävän taiteen edustaja.

Romaanillaan Ulitskaja muistuttaa, että luonnon kiertokulku kuuluu elämään ja että sen hoitaminen on aina kuulunut naisille ja istuu hyvin venäläiseen kuolemisen traditioon. Tympeän yksinäinen ja kalvakka luterilainen kuolemisen ja hautaamisen perinne on siis valovuosien päässä Ulitskajan kuolemisen näyttömästä, jossa ihmiset kokoontuvat kuolevan ympärille ja jatkavat elämäänsä, itkevät ja nauravat.


Lempeän ihmettelevää todellisuuden kuvaa

Olen vaikuttunut Ljudimila Ulitskajan realismista, tyylistä joka ei taivu sentimentaaliseen maalailuun ja on kuitenkin valovuosien päässä kylmän hyytävästä, ulkokohtaisesta kuvaamistavasta.

Ulitskaja kuvaa todellisuutta realistisesti, ihmisen näkökulmasta ja ihmisen tasolta: myötätuntoisesti ja revittämättä. Kerronnan yleisilme on salliva, lempeän ihmettelevä. Mieleen tulevat suuret venäläiset prosaistit Tsehov ja Tolstoi, vaikkei Alik mikään Ivan Iljits olekaan:

”Sillä Alik teki kuolemaa. Jokin hidas halvaus kalvoi hänen lihaksistonsa viimeisiä jäänteitä. Hänen kätensä ja jalkansa lepäsivät velttoina ja olemattomina, ja koskettaessa ne eivät tuntuneet eläviltä eivätkä kuolleilta vaan olivat jotain siltä väliltä, kuin kovettuvaa kipsiä.” (Iloiset hautajaiset, 7.)

Mutta ei tässä Vanhalla Venäjällä olla. Tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin 1991, loppukesään jolloin Neuvostoliitto oli romahtamassa. Keskiössä on kuolemaa tekevä venäläinen siirtolainen, kuvataitelija Alik. Hänen sänkynsä ympärille on kokoontunut maailma pienoiskoossa: eloisa ja meluisa joukko läheisiä, naisia, entisiä ja nykyisiä vaimoja, ihailijoita, hännystelijöitä, pappeja ja rabbeja. Romaanissa syödään ja juodaan – vettä ja votkaa; siinä naidaan ja kuollaan. Kuolevaa hoidetaan ja lääkitään, hierotaan ja voidellaan. Keskustelut koskevat ihmisten arkielämää, ihmissuhteita ja tietenkin Venäjän mennyttä ja tulevaa.


Naisten tarinat

Kuolevaa Alikia ympäröivät naiset ovat romaanin suola. Heidän värikkäät ja vaiherikkaat elämäntarinansa risteilevät valtavan ateljeehuoneiston helteisen nihkeissä sopukoissa. Kaikkitietävä kertoja piirtää heidän tarinoitaan läheltä, vuoroin nykypäivää vuoroin muistoja myötäeläen. Naiset ovat tulleet Neuvostoliitosta ja asettuneet kuka mistäkin syytä Yhdysvaltoihin, tutustuneet jossain vaiheessa Alikiin, sympaattiseen ja auttavaiseen hahmoon, jonka vaikutuspiiriin ovat halunneet siitä pitäen jäädä. Lukijalla on runsaasti tarttumakohtaa ja samastumispintaa.

Ulitskaja edustaa uudenlaista venäläistä naiskerrontaa. Hänen kerronnalliseksi esikuvakseen mainitaan aina Tsehov. Minusta Ulitskajassa on myös jonkinlaista toisenlaista tai uudenlaista keveyttä. Kun en tunne niin hyvin uutta venäläistä naiskirjallisuutta, tuli mieleen yhdysvaltalainen Siri Hustvedt. Ulitskaja on Hustvedtin tavoin visuaalinen kirjailija ja maalaa kirjoissaan näkökulmatekniikkaa käyttäen asetelmia, joiden keskiössä ovat elämisen ja kuolemisen nykyiset symbolit.