Neuvostoajan muistoja ja pohdintaa virolaisuudesta

Andrei Hvostov
Sillamäen kärsimysnäytelmä
Suomentanut Sanna Immanen
Moreeni, 2013
(Alkuteos: Sillamäe passioon, 2011)


Mirka Ahonen kirjoittaa:

Andrei Hvostovin (s. 1963) Sillamäen kärsimysnäytelmä kertoo kirjailijan omista lapsuus- ja nuoruusmuistoista Koillis-Virossa, Suomenlahden rannalla sijaitsevassa Sillamäessä, joka oli neuvostoaikana suljettu kaupunki, sillä se toimi ydinteollisuusteollisuuden palveluksessa. Kirja kuvaa Hvostovin omaa henkilökohtaista suhdetta neuvostoaikaan sekä virolaisuuteen. Neuvostoaikaa tarkastellaan nykypäivän perspektiivistä ja lähinnä aikuisen Hvostovin näkökulmasta tulkittuna.

Neuvostoaikaa lähestytään erilaisten arkielämään liittyvien, osin tuttujenkin teemojen kautta, jotka myös rytmittävät kirjan rakennetta. Teemoina ovat muun muassa muovipussit, Suomi, lentokoneet, koulu ja alkoholi. Hvostovin mukaan neuvostoajan ihmisiltä puuttui kuluttamisoikeus, minkä vuoksi länsimaiset kulutustavarat olivat suuressa arvossa. Muovipussi saattoi maksaa saman verran kuin viinapullo, ja muovipusseja entisöitiin ja vahvistettiin lisämuovisuikaleilla, jotta ne kestäisivät mahdollisimman pitkään; puolalaisten Milton’s farkkujen saamisessa nähtiin vaivaa, ja samoja farkkuja pidettiin vuosikausia. Hvostov kuvaa neuvostoaikaa erityisesti älyllisesti nöyryyttävänä aikana, mikä näkyi muun muassa hillittömänä alkoholikulttuurina. Vaikka muistot pureutuvat pääosin neuvostoajan epäkohtiin, mukaan mahtuu myös kepeämpiä sävyjä kuten nuoruuden innostus kirjojen lukuun sekä virolaisen isoäidin luona vietetyt ajat Põlulan kylässä, ”oikeassa” Virossa.

Vaikka kuvaukset neuvostoajan arkielämästä ovatkin paikoitellen ihan kiinnostavaa luettavaa, kirjan mielenkiintoisin anti liittyy kuitenkin kansallisuuskysymyksen ja virolaisen identiteetin pohdintaan. Sillamäen asukkaista vironkielisiä oli vain muutama prosentti, sillä kaupungin asukkaat oli tuotu eri puolilta Neuvostoliittoa. Hvostovin äiti oli virolainen ja isä venäläinen, mutta venäläisestä isästään (ja nimestään) huolimatta Hvostov kokee itsensä nimenomaan virolaiseksi. Hvostov kuvaa, minkälaisia viron- ja venäjänkielisten ihmisten väliset suhteet olivat ja millaista oli kasvaa vironkielisenä venäjänkielisessä ympäristössä. Toisaalta Hvostovin oma virolaisuuskaan ei näyttäydy koko aikaa ristiriidattomana, esimerkiksi vieraillessaan isoäitinsä luona täysin vironkielisessä ympäristössä hän kokee olevansa joidenkin silmissä ulkopuolinen. Isän menneisyys ja Hvostovin etäinen suhde isään askarruttavat lukijaa jo heti kirjan alussa, mutta aihetta avataan vasta teoksen lopulla, kun Hvostov lähestyy kansallisuuskysymystä omien vanhempiensa elämäntarinan kautta. Vanhempien tarina valottaa vaiettua aikakautta uudenlaisesta näkökulmasta ja saa lukijan pohtimaan: Mitä on virolaisuus? Kuka saa ja voi olla virolainen?

Sillamäen kärsimysnäytelmä on tyyliltään ja rakenteeltaan esseemäinen pohdinta, jonkinlainen henkilökohtainen tilitys, jonka räävitön kieli ja toisaalta taas julistava ja paatoksellinen sävy saattavat ärsyttää joitakin lukijoita. Teos vilisee erilaisia viittauksia kaunokirjallisiin teoksiin, televisiosarjoihin ja elokuviin sekä venäläisiin sanontoihin ja loruihin, joista monet ovat suomalaiselle lukijalle tuntemattomia. Kääntäjä Sanna Immanen onkin tarttunut melkoiseen haasteeseen, mutta ei turhaan, sillä teos tarjoaa myös suomalaiselle lukijalle uudenlaisia näkökulmia Viron menneisyydestä käytävään keskusteluun.

Mirka Ahonen on kirjallisuudentutkija, joka on kiinnostunut ranskalaisesta ja virolaisesta kirjallisuudesta.

Minussa asuvat Irvingin minuudet

Päivi Kosonen kirjoittaa:

MINUSSA ASUVAT IRVINGIN MINUUDET

John Irving
Minä olen monta.
Suomentanut Kristiina Rikman.
Keltainen kirjasto.
Tammi, 2012.
(Alkuteos: In One Person, 2012.)



Kamppailin pitkään John Irvingin uusinta romaania vastaan. Lukupiirissä siihen alunperin päädyttiin, kun yksi halusi vaihteeksi kaiken venäläisen ja raskaan jälkeen amerikkalaista ja kevyempää ja naurua ja seksiä ja fantasiaa. Joku sitten keksi John Irvingin. Ehdotusta vastustettiin, mutta lopulta päädyttiin kuitenkin antamaan amerikkalaiselle mieskirjailijalle vielä yksi mahdollisuus.

Alun selättäminen vei aikaa. Siinä viehättivät kirjallisen maailman omakohtaiset kuvaukset. Niin kuin olisi lukenut Harold Bloomin kirjallisuudenhistoriaa, mutta yhtäkkiä hän osaisikin kirjoittaa vaikuttavasti ja koskettavasti.

Nuoren miehen seksuaalisuuteen kasvaminen 1950-luvun Amerikassa ei sen sijaan heti puhutellut, vaikka miellyinkin Neiti Frostiin – jostain käsittämättömästä syystä, ehkä vain siitä syystä, että hän oli kirjastoihminen joka tunsi ihmiset ja kirjallisuuden ja osasi siksi vinkata kirjoja päähenkilön kaltaisille nuorille miehille, jotka ihastuvat vääriin ihmisiin.

Neiti Frostin valinnat olivat hyviä. Minä luin Tom Jonesin, Humisevan harjun ja Kotiopettajattaren romaanin – tuossa järjestyksessä – ja niin minusta, äidin hämmästykseksi, tuli lukija. Ja nuo romaanit opettivat minulle, ettei seikkailu ollut rajoittunut vain merenkäyntiin, oli siinä sitten merirosvoja tai ei. Eikä jännitystä kaipaava löytänyt sitä vain pakenemalla tieteiskirjallisuuteen tai futuristiseen fantasioihin, ei ollut pakko lukea länkkäreitä tai romanttisia romaaneja päästäkseen muihin maailmoihin. Lukiessa, aivan niin kuin kirjoittaessakin, ei tarvita muuta – siis jos haluaa oikein kunnolla paeta todellisuutta – kuin uskottava ja vaikuttava ihmissuhde. Mihin muuhun ihastukset muuten johtaisivat – etenkin ihastukset vääriin ihmisiin. (Minä olen monta, 59–60, suom. Kristiina Rikman.)

Jossain vaiheessa Minä olen monta alkoi sitten vetää. Kaikki sen kuvaukset transseksuaalisten ja transsukupuolisten ja biseksuellien ja heteronormaalien ja homoseksuaalisten maailmasta alkoivat yhtäkkiä tuntua hyvältä ja luontevalta. Eivätkä painikohtauksetkaan tuottaneet vaikeuksia. Mietin miksi? Siksi että antauduin Irvingin lauseelle. Kykenin antamaan mahdollisuuden. Joku minussa kykeni.

Hidasta vähän, William. Nautiskele, älä ahmi. Ja kun rakastat jotakin kirjaa, paina yksi upea lause siitä muistiisi – vaikka se mistä eniten pidät. Sillä tavalla et unohda sen kirjan kieltä, joka sai sinut kyyneliin.” (Minä olen monta, 66, suom. Kristiina Rikman.)


Tuon lauseen minä haluaisin painaa mieleeni.

Pienoisesseitä 1760-luvulta - Voltairen Filosofinen sanakirja

Voltaire: Filosofinen sanakirja eli järki aakkosissa
suomentanut Erkki Salo
Vastapaino, 2013
526 s.

Virpi Alanen kirjoittaa:

Voltaire (François-Marie Arouet, 1694-1778) julkaisi Filosofisen taskusanakirjansa 70-vuotispäivänsä tienoilla vuonna 1764. Teos joutui oitis Geneven ja Pariisin viranomaisten kiellettyjen kirjojen listoille. Vatikaanin kiellettyjen kirjojen listalta se poistettiin vasta vuonna 1966, kun koko listakin lakkautettiin, kertoo Lauri Mehtonen nyt suomennoksena julkaistun Filosofisen sanakirjan esipuheessa. Erkki Salon laatiman suomennoksen pohjana on ollut teoksen kuudes, tekijän tarkastama, korjaama ja täydentämä laitos.

Pienoisessee osoittautuu Filosofista sanakirjaa lukiessa nykylukijaakin kiinnostavaksi muodoksi. Voltaire kirjoittaa valtavan suurista aiheista (kuten ”jumala”, ”aistit”, ”kauneus”, ”sielu”) parin-kolmen sivun tekstejä, joissa perustaa kriittiset mielipiteensä luonnolliseen järkeen. 1760-luvun tekstit ovat edelleen, kiitos myös sujuvasanaisen suomennoksen, kiehtovaa luettavaa. Voltairen teksti on älykkäällä tavalla nenäkästä, kun hän osoittelee maailman tilaa ja ihmiskunnan järjenkäytöllisiä puutteita. Historian suuret filosofiset keskustelunaiheet ja ihmisten keskinäinen kommunikaatio alkavat Voltairen käsittelyssä usein vaikuttaa hivenen surkuhupaisilta, absurdin suuntaisilta.

”Antiikissa kiisteltiin paljon korkeimmasta hyvästä. Yhtä hyvin olisi kannattanut kysyä, mikä on korkein sininen tai korkein muhennos, korkein käveleminen, korkein lukeminen jne.”
(Filosofinen sanakirja, s. 95)

Voltaire viljelee paikoin omanlaistaan piikikkään-vakavaa huumoria, sijoitellen tekstiin mainioita yksityiskohtia, jotka saavat odottamattomiakin käänteitä. Esimerkiksi verratessaan eläinten yhteisöllisiä muotoja ihmisyhteiskuntiin, Voltaire kirjoittaa lampaista näin:

”Lampaat viettävät varsin rauhallista yhteiselämää. Pidämme niitä hyväluontoisina, koska emme näe, miten suunnattoman määrän eläimiä ne nielevät. Voidaan jopa uskoa, että ne syövät niitä viattomasti ja huomaamatta, samalla tavoin kuin me syömme Sassenagen juustoa. Lampaiden valtio on kulta-ajan tarkka jäljennös.” (FS, s. 361, ”Laeista”)

Kärkevimmän kritiikkinsä Voltaire suuntaa uskontojen nimissä harjoitettuihin järjettömyyksiin, ihmisten kyvyttömyyteen nähdä kokonaisuutta filosofisesti sekä taikauskon multiploitumiseen uskontojen välisissä suhteissa:

”Näin on selvää, että toisen lahkon uskon ydin on toiselle taikauskoa.
Muslimit syyttävät taikauskosta kaikkia kristittyjä, jotka puolestaan syyttävät siitä muslimeja. Kuka ryhtyisi näin ison oikeusjutun tuomariksi? Kenties järki. Tosin jokainen lahko väittää, että järki on sen puolella. Vahvemman oikeus siis ratkaisee, kunnes järki on tunkeutunut riittävän moneen päähän ja riisunut väkivallan aseista.” (FS, s. 488)

Voltaire pohtii muun muassa yhteiskunnallista kysymystä siitä, voisiko ateisteista koostuva yhteisö olla toimiva. Voltairen mukaan ateismikin saattoi hallitsijoiden ja muiden vaikutusvaltaisten omaksumana olla tuhoisaa. Fanatismissa ja ateismissa on molemmissa vaaransa, Voltaire pohtii, provosoivastikin: ”Ateistit ovat enimmäkseen uhkarohkeita mutta harhaantuneita oppineita ja huonoja järkeilemään. Koska he eivät pysty käsittämään luomista, pahan alkuperää ja muita vaikeita asioita, he turvautuvat hypoteesiin asioiden ikuisuudesta ja välttämättömyydestä” (FS, s. 81-81)

Voltaire peräänkuuluttaa järkeä ennen kaikkea siihen, miten ihmiset toistensa elämäntavat ymmärtävät. Filosofisen sanakirjan pohdinnat suvaitsevuudesta tuntuvat hätkähdyttävän ajankohtaisilta. Voltaire puolustaa muun muassa vanhoja itäisiä kulttuureja ja eläinten oikeuksia tunteellisina olentoina. Ihminen on vajavainen, mutta suvaitsevuuden ja filosofisen ajattelun myötä ihmiskunnalla on mahdollisuus parempaan.

”Mitä on suvaitsevuus? Se on ihmisyyden myötä saatu lahja. Me kaikki olemme täynnä heikkouksia ja virheitä. Luonnon ensimmäinen laki kuuluu: antakaamme typeryydet anteeksi toinen toisellemme.” (FS, s. 492, ”Suvaitsevuus”)

Voltairen kirjallinen tuotanto on käsittämättömän laaja. Näytelmien, satiirien, runojen, pamflettien, filosofisten tarinoiden, uskontokritiikin, luonnontieteellisten, valtio-opillisten ja historiallisten teosten lisäksi se sisältää yli 20 000 kirjettä. Eräänlainen kirjemäisyyden tuntu, vaikutelma vauhdikkaasti kirjoitetusta tekstistä, on läsnä myös Filosofisen sanakirjan pienoisesseissä, vaikka toisaalta niiden tunnelma on samaan aikaan aforistisen harkittua. Voltairen ilmaisu tuntuu hakeutuvan parin-kolmen sivun pituuteen, jossa tekijä tiivistää mielipiteensä suurista kysymyksistä sangen pieneen tilaan. Pienoisesseiden aloituslauseet ovat tiheitä, usein poleemisiakin.

Valistusfilosofi, kartanonherra Voltaire oli aikansa julkkis; ihailtu ja vihattu, luettu ja sensuroitu. Hänen tekstinsä korostavat oman ajattelun tärkeyttä. Filosofisen sanakirjan pohdinnoissaan hän on samanaikaisesti iloisen innostunut ja yhteiskunnallisen vakava.

Virpi Alanen on runoilija, aforisti ja kriitikko.

Messumietteitä

Tänään loppuneilla Helsingin kirjamessuilla arvioitiin monissa keskusteluissa nykykirjallisuuden tilaa ja tulevaisuutta. Osallistuin pariin keskusteluun: toisessa pohdittiin saksalaisen nykykirjallisuuden tapoja käsitellä toisen maailmansodan traumaa, toisessa taas suomalaisen nykykirjallisuuden tilaa suhteessa kysymykseen kaanonin rakentamisesta. 

Omassa mielessäni keskustelut limittyivät toisiinsa, ja oli vaikea olla vertaamatta toisiinsa saksalaista ja suomalaista nykykirjallisuutta. Molemmissa maissa historian painolasti on raskas, ja suhde toiseen maailmansotaan määrittää vahvasti kansallista identiteettiä - pohditaan, keitä ollaan, työstämällä suhdetta sota-ajan tapahtumiin ja kiistelemällä traumaattisia historiallisia tapahtumia koskevista tulkinnoista. Kuten Kaisa Kaakinen totesi keskustelussamme, niin Suomessa kuin Saksassa voi tuntea itsensä ulkopuoliseksi, jos toisen maailmansodan kauhut eivät ole millään tavoin koskettaneet omaa perhettä ja sukua.

Jukka-Pekka Pajusen alustuksen pohjalta keskustelimme siitä, miten kokeilevuuden ja realismin välinen vastakkainasettelu ei enää päde saksalaisessa nykykirjallisuudessa. Myös traumaattista lähihistoriaa käsittelevät nykykirjailijat pyrkivät usein samalla etsimään uusia, tuoreita ilmaisumuotoja.  Kaisa Kaakinen toivoi vastaavaa ilmiötä suomalaiselta nykykirjallisuudelta. Itse puolestani jäin pohtimaan, eikö jotain vastaavaa ole jo näkyvillä siinä, miten nuoret suomalaiset naiskirjailijat tällä hetkellä käsittelevät historiaa. Tämä lienee laajempi, kansainvälisesti postmodernin jälkeistä kirjallisuutta luonnehtiva piirre: keskitytään tiettyihin historiallisiin tilanteisiin kiinnittyviin kokemuksiin ja tarinoihin, toisiaan risteäviin väkivallan historioihin eroineen ja yhtäläisyyksineen, mutta niitä käsitellään hyvin itsetietoisilla kerronnallisilla keinoilla ja uudenlaisia muotoja etsien. Tästä yksi hyvä esimerkki on Jenny Erpenbeck, jota oma alustukseni sivusi (ja jota käsittelin täällä blogissa aiemmin: http://avaincafevoltaire.blogspot.fi/2011/12/talo-ajan-muistin-ja-historian-kuvana.html). Nämä kysymykset mielessäni riensin Saksa-keskustelustamme Ylen messulavalle Kultakuume-keskusteluun, jossa pohdin suomalaisen nykykirjallisuuden tilaa Saija Isomaan ja Teemu Laaksosen kanssa (http://areena.yle.fi/tv/2067739, lähetyksen viimeinen vartti).

Kuvat: Riikka Laczak

SAKSALAINEN KIRJALLISUUS JA HISTORIAN TRAUMAT -keskustelu 24.10. klo 14.30-15.30 Helsingin Kirjamessuilla. Keskustelemassa prof. Hanna Meretoja, suomentaja Jukka-Pekka Pajunen ja tutkija FT Kaisa Kaakinen.
Juontajana Elisabeth Nordgren.

KULTAKUUME-keskustelu 24.10. klo 15.40-15.55 Helsingin Kirjamessuilla. Keskustelemassa Hanna Meretoja ja Saija Isomaa. Haastattelijana Teemu Laaksonen. http://areena.yle.fi/radio/2017526, http://areena.yle.fi/tv/2067739)
 

Helsingin kirjamessuilla tapahtuu

Perjantaina 25.10. Helsingin kirjamessuilla muun muassa seuraavaa:

14.30-15.30 KULLERVO
SAKSALAINEN KIRJALLISUUS JA HISTORIAN TRAUMAT
Keskustelemassa prof. Hanna Meretoja, suomentaja Jukka-Pekka Pajunen ja tutkija FT Kaisa Kaakinen.
Juontaja: Elisabeth Nordgren.
Järjestää: SARV

http://www.goethe.de/ins/fi/hel/ver/fi11525597v.htm
http://www.sarv.fi/2010/index.php?p=saksalainen-nykykirjallisuus-kriisiterapiana

Ylen lavalla 15.40-15.55 keskustelu kaanonin rakentamisesta ja 2000-luvun parhaista kirjoista. Keskustelemassa prof. Hanna Meretoja ja yliopistonlehtori Saija Isomaa.

http://yle.fi/radio1/kulttuuri/kultakuume/ohjelmat/anna_aanesi_-_mitka_kirjat_pitaa_lukea_42829.html

Tervetuloa!

Sisar, taide, elämä: Susan Sellersin Vanessa & Virginia

 

Osallistuin tänään Turun Kirjamessujen Elegia Virginia Woolfille! -keskusteluun Laura Gustafssonin ja Riikka Pelon kanssa (keskustelun johdattelijana Jaana Airaksinen). Meillä oli antoisa keskustelu Susan Sellersin Vanessa & Virginia -romaanista, Virginia Woolfista, hänen erityislaatuisesta kielestään ja tyylistään ja laajemmin taiteesta, elämästä ja näiden välisestä suhteesta. Sekä Gustafssonia että Peloa on nimitetty Suomen Virginia Woolfiksi, ja meitä kaikkia yhdisti Woolfin – erityisesti hänen soljuvan kielensä, sen rytmin ja rohkean kokeilevuuden – ihailu.

Kerroimme ensin omasta Woolf-suhteestamme ja sitten siitä, mitä pidimme kiinnostavimpana Sellersin romaanissa. Muistan elävästi, miten luin 17-vuotiaana Woolfin Majakan (To the Lighthouse, 1927) ja lumouduin täydellisesti hänen tyylistään, siitä miten sanoilla voi tavoittaa tajunnan virran, sen kaiken mitä ohikiitävänä hetkenä tapahtuu mielessä, kerroksellisen ajan, muistojen, mielikuvien, suunnitelmien, assosiaatioiden soljumisen toisiinsa.

Olen aina kokenut puhuttelevana myös Woolfin tuotannosta välittyvän todellisuuskuvan ja taidekäsityksen. Hänen teoksissaan elämä on kaoottista, kuin pimeä meri, mutta kuin majakanvalo, joka hetken välähdyksessä luo jäsennyksen maailmaan, taide voi antaa todellisuudelle hahmon ja mielen, vaikka vain hetkellisen ja osittaisen. Taide on merkitsevän muodon etsimistä, ja kuten Woolfin Majakan Lili Briscoe ja Sellersin romaanissa Woolfin sisko Vanessa Bell toteavat, joskus yksi viiva voi onnistua luomaan ratkaisevan yhteyden asioiden välille.

Vanessan ja Virginian sisaruussuhteeseen keskittyvästä Susan Sellersin romaanista välittyy jokin samantapainen elämäntuntu, vaikka sitä ei pidä ryhtyä vertailemaan esimerkiksi kielen ja kerronnan osalta Woolfiin. Itse asiassa romaani reflektoi epäsuorasti kysymystä siitä, miten kukaan kuolevainen voi kirjoittaa kertomuksen kielellisesti niin ylivertaisesta Virginia Woolfista. Kertojaratkaisu on tietynlainen keino selvitä haasteesta. Vanessa puhuttelee sisartaan läpi eräänlaisena kirjeenä toimivan romaanin ja toteaa, että jos Virginia olisi elossa ja kertoisi tätä tarinaa, hän löytäisi juuri oikeat sanat: "Sinä olit se, joka tiesi kuinka kuvata tapahtuma niin että sen olemus paljastuisi. Minulla ei ole sinun lahjakkuuttasi. Jos olisit täällä, tietäisit kuinka tämä tarina pitää kertoa." (Vanessa & Virginia, 24.)

Oikeutus sille, että Vanessa kertoo tarinan, on se, että muuten se jäisi kertomatta. Vastaavasti Sellersin oikeutus kirjan kirjoittamiselle on se, että muuten Vanessa ja Virginian ainutlaatuisen sisarussuhteen tarina ei pääsisi suuren yleisön tietoisuuteen. Lisäksi romaani korostaa, että kunkin on löydettävä itselleen ominainen ilmaisun tapa.

Vanessa on kuvataiteilija, joka hahmottaa maailmaa visuaalisesti; Woolfin väline on kieli. Sellersin romaanissa nämä yhdistyvät. Vanessalla jonkin tilanteen tai tunnelman kuvaamisessa on lähtökohtana visuaalinen kuva, jonka sävyjä hän tarkastelee: "Luon mielikuvan tapahtumasta kuin se olisi maalaus" (13). Sitten hän lähtee vähitellen kehimään siitä kertomuksen fragmenttia. Samalla koko romaani on kuitenkin Vanessan sisäistä puhetta, sisarten jaettujen kokemusten ja muistojen sanallistamista.

Minua kiehtoi romaanissa erityisesti sen punaisena lankana kulkeva ajatus elämästä luomisena, jonka näytetään olevan pohjimmiltaan yhdessäluomista. Romaanissa elämä näyttäytyy yhtenä luomisen prosessina, jossa oman elämän jäsentäminen joksikin taideteoksen kaltaiseksi ja taiteen luominen ovat erottamattomasti yhteydessä toisiinsa. Jossakin vaiheessa Vanessa oivaltaa, että voi maalata "kehysten ulkopuolella" ja alkaa maalata hahmoja ja abstrakteja kuvioita ympäri taloaan. Välillä hänestä kaikki tuntuu hajoavan ja muuttuvan merkityksettömäksi, mutta toisina hetkinä, usein Virginian kanssa jaettuina, palasista tuntuu rakentuvan taideteos: "Vähitellen elämäni palaset – juhlien sekasotku, lasten riisutut vaatteet, oma kerkeneräinen takkani – sulautuivat yhdeksi kokonaisuudeksi." (135.)

Romaanissa luomisen näytetään koko ajan tapahtuvan yhdessä toisten kanssa, yhteydessä toisiin, sekä suhteessa aiempaan taiteeseen että suhteessa ympärillä oleviin ihmisiin – heiltä tukea etsien, heidän kanssaan kiistellen ja kilpaillen. Kun Vanessa lukee Majakan, hänen kokemansa tunteiden kirjo ulottuu alemmuudentunteesta ihailuun ja sen oivaltamiseen, että lukemisen kautta hän alkaa "nähdä vastaavanlaisia esteitä ja mahdollisuuksia" omassa taiteessaan (106).

Vanessa ja Virginia ovat keitä ovat sekä ihmisinä että taiteilijoina, koska heidän ympärillään on ne ihmiset jotka ovat. Taide nousee tästä elämänpiiristä, taiteilijoiden, intellektuellien, ystävien ja rakastajien joukosta (joka myös Bloomsburyn ryhmänä tunnetaan), niistä keskusteluista ja kohtaamisista joita heillä on; kokemukset ja oivallukset, jotka vievät heidän taidettaan eteenpäin, syntyvät tästä vuorovaikutuksesta.

Tämä teema sai meidät tänään keskustelussamme pohtimaan myös tapoja, joilla oma kirjoittamisemme syntyy vuoropuhelussa toisten kanssa. Esiin tuli myös taiteiden ja tieteiden välisen vuoropuhelun merkitys – ja tällaiseen vuoropuheluunhan myös keskustelumme itsessään pyrki.

Kaiken kaikkiaan Sellersin romaani on elegia sisarelle mutta viime kädessä myös laajemmin ihmisten väliselle yhteydelle  ja luovuudelle. Romaanin lopetuskappale kuuluu seuraavasti:

Otan pinosta seuraavan paperin. Kun viimeinenkin on päästetty irti, teen omistuksen. Tämä kertomus on sinulle. Kävelen hitaasti kotiin ja tulen puutarhaan takaportista. Silmäni osuu narsissien loimuun omenapuiden alla. Päätän tuoda maalaustelineeni ulos ja maalata sen sijaan ne. Katson eloisaa ja kouriintuntuvaa keltaista auringon valossa. Sinä olet oikeassa. Tärkeää on se, ettemme lakkaa luomasta. (244.)

Susan Sellers: Vanessa & Virginia. Suom. Soili Takkala. Helsinki: Into, 2013 (alkuteos 2008).

Elegia Virginia Woolfille (Turun Kirjamessut la 5.10. klo 14.00)

Elegia Virginia Woolfille! Susan Sellersin uutuusromaani on Vanessa Bellin rakkauskirje ja elegia sisarelleen Virginia Woolfille. Toisilleen omistautuneina, raivoisasti kilpaillen siskokset elävät keskellä halun, skandaalin, sairauden ja sodan myllerrystä. Naiskirjailijapaneelissa mukana Laura Gustafsson, Riikka Pelo ja kirjallisuudentutkija Hanna Meretoja. Into / Teos. Keskustelua johdattelee Jaana Airaksinen.

Tervetuloa tänään kuuntelemaan Virginia Woolf -keskustelua Turun Kirjamessuille (Kuisti-lava klo 14.00)!

http://turunmessukeskus.fi/messut-ja-tapahtumat/turun-kansainvaliset-kirjamessut/turun-kansainvalisten-kirjamessujen-ja-tiedeme#kuisti_la

Ainutkertaiset naiset ja samana toistuva rikos

Lauren Beukes: The Shining Girls. Umuzi 2013.

Päivi Brink kirjoittaa:

Kirjoitin tänne maaliskuussa 2012 ihastuneena eteläafrikkalaisen Lauren Beukesin edellisestä romaanista Zoo City: http://avaincafevoltaire.blogspot.com/2012/03/elaimellista-menoa-joburgissa.html Tartuin innokkaasti äskettäin julkaistuun Beukesin uutuusromaaniin The Shining Girls, enkä joutunut pettymään. Romaani on outo, pelottava, väkivaltaisuudessaan kamala ja samalla ovelan rakenteensa ja persoonallisten henkilöidensä vuoksi ihana. Chicagoon sijoittuvasta The Shining Girlsistä näyttää tulevan Beukesin läpimurtoromaani Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Muun muassa Time Magazine nosti sen esiin kesäkirjoja esitellessään. Täällä Etelä-Afrikassa Beukes on ollut suosittu jo edellisten romaaniensa ansiosta.

The Shining Girls kertoo sarjamurhaajasta, joka pystyy matkustamaan ajassa. Mutta paljon enemmän se kertoo murhaajan uhreista, jotka ovat kukin tavallaan kiinnostavia naisia. Murhaaja Harper Curtis astuu 1930-luvulla taloon, josta tulee Talo, joka ohjaa hänen toimiaan ja mahdollistaa aikamatkailun. Curtis ei ole millään tavalla mystinen tai hurmaava sankari vaan pikkusieluinen, julma ja raaka mies. Hänen uhrinsa sen sijaan hohtavat Curtisin silmissä eli hehkuvat omaperäisyyttä, intoa tai jotain muuta vaikeasti määriteltävää hyvää. Naiset elävät eri 1900-luvun vuosikymmeninä erilaisissa elämäntilanteissa, mutta heidät murhataan hyvin samantapaisesti. Curtisin rikos toistuu monotonisesti ja raa’asti, viihteen ja dokumenttien kautta tuntemamme kaavan mukaisesti. Murha kuvataan aina yksityiskohtaisesti, naisten kärsimystä korostaen. Välillä kirjaa oli hyvin vaikea lukea.

Yksi uhreista, 1990-luvulla elävä Kirby, jää kuitenkin henkiin ja alkaa etsiä ”murhaajaansa” toimittaja Danin avustuksella. Kirbyn ja Danin mustalla huumorilla höystetty sanailu tuokin kaivattua huilitaukoa muuten ahdistavaan romaaniin. Romaanin kertoja on kaikkitietävä, mutta kerronnan näkökulma vaihtelee luvusta toiseen ja luvut on nimetty sen henkilön mukaan, jonka silmin tapahtumat nähdään.

Café Voltaire -blogissa on keskusteltu moniäänisyydestä nykyromaanissa ja The Shining Girls on tästä hyvä esimerkki. Tekee mieleni verrata tällä hetkellä erityisesti englanninkielisessä kirjallisuudessa muodikasta moniäänisyyttä 1900-luvun alun modernistien näkökulmatekniikkaan. Modernistit pyrkivät näyttämään jonkin tilanteen tai henkilön eri näkökulmista tuodakseen esiin, ettei ole yhtä totuutta tai ehyttä identiteettiä. Mutta tämän hetken kirjailijat tuntuvat rakentavan puhuvien päiden mosaiikkia, jossa henkilöt lisäävät oman näkemyksensä edellisiin. Ei synny ehyttä kokonaisuutta vaan rönsyilevä jatkumo. Tästä tulee mieleeni Twitter tai Facebook, jossa jokaisella on äänensä ja sana on vapaa.

Moninaisten puheenvuorojen vyöry merkitsee eri romaaneissa eri asioita. The Shining Girlsissä mielestäni moninaisuus luo mielikuvaa ajattomasta tai pitkälle historiaan ulottuvasta rikoksesta, joka toistuu samanlaisena vuosikymmenestä toiseen. Mutta uhrien persoonat ovat aina uusia, erilaisia, ihastuttavia ja ongelmallisia, ainutkertaisia. Naisia on monta, mutta moniäänisyyden myötä syntyy kuva siitä, että heitä on vielä enemmän. Romaani kertoo Curtisin uhreista, mutta samalla kaikista väkivaltaisesti tuhotuista naisista. Heidän kipinänsä hehkuu ja loistaa, kunnes murhaaja tukahduttaa sen.

Moninaisuudesta seuraa sekin, että henkilöitä seurataan vain hetken verran. Heihin ei ehdi muodostaa läheistä suhdetta. Kirby ja Dan nousevat päähenkilöiksi ja heidän pyrkimyksensä saada Curtis kiinni tekee romaanista dekkarimaisen. Aikamatkailuaihe tuo mukaan fantasiaelementtejä. Loppujen lopuksi voi vain ihmetellä, ettei romaani ole lainkaan sekava vaan sitä on helppo seurata ja sujuva lukea. Jännittävä juoni kietoutuu hämmentävästi kieppuen eri aikatasoilla, mutta lopulta kaikki asettuu kohdalleen kuin taikurin käsissä.

Olen siis innostunut The Shining Girlsistä ja suosittelen sitä kaikille dekkareiden, fantasian ja uuskumman ystäville. Taidan kuitenkin pitää Beukesin aiemmista kirjoista Moxylandista ja Zoo Citystä enemmän, koska ne sijoittuvat Etelä-Afrikkaan, vaikkakin jossain fantasian rajamailla kulkevassa lähitulevaisuudessa. Miljöö on niissä tärkeässä osassa ja Kapkaupunki ja Johannesburg tuntuvat eläviltä. The Shining Girlsin Yhdysvallat tuntuu fiktiivisemmältä. Beukesin tapa yhdistellä arkisen tuttua ja epätodellisen outoa on viehättävä. Se saa näkemään arjen uudesta kulmasta. Vaikka tuo arki päättyisi silmittömään väkivaltaan.

Lue lisää:
Moniäänisyydestä keskusteltiin aiemmin täällä: http://avaincafevoltaire.blogspot.com/2013/08/lindgrenin-muistissa-ja-toisiinsa.html#comment-form

Kirjailijan kotisivut: www.laurenbeukes.com

Kirjan kotisivut, missä myös kirjan mainosvideo: http://theshininggirls.com/

Kirjaan pohjautuvien taideteosten myynnillä kerättiin juuri noin 10 000 euroa raiskausten uhreja tukevalle Rape Crisis -järjestölle Etelä-Afrikassa. http://www.wishfulwandering.com/2013/09/07/the-shining-girls-charity-art-show/

Pelon Jokapäiväinen elämämme virvoittaa naisen lauseen

Päivi Kosonen kirjoittaa:


Riikka Pelo
Jokapäiväinen elämämme.
Teos, 2013.


Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme hiljensi minut pitkäksi aikaa. Pelon lause, hänen peloton ja luonteva rytminsä viritti minut kuuntelemaan omasta sisäisyydestäni ääniä, joita oli joskus kuullut ja joita olin nyt taas kuulevinani. Naisen lauseen mahdollisuus. Naiskirjallisuuden mahdollisuus.

Valittu rakenne, montaasi, kahden tarinan ja kokemusmaailman rinnastaminen taiteessa, on jo itsessään kiinnostava tapa lähestyä todellisuutta. Perustekniikka on pässinlihaa, ja helpoimmatkin ratkaisut toimivat monesti hämmästyttävän hyvin. Salaisuus on siinä, että tarinoiden sauma- ja liitoskohtiin jää tilaa kuvitella. Lukija voi jatkaa luomista lukemansa pohjalta, jatkaa väliin jäävän kirjoittamista omassa mielessä.

Pelon tarinoissa tällaisia mieltä viritteleviä saumakohtia on paljon. Päällimmäisenä limittyvät äidin ja tyttären tarinat ja sitä kautta naisen eksistenssin perustavanlaatuinen ambivalenssi, kaikki se etäisyyden ja läheisyyden, erillisyyden ja yhteyden, rakkauden ja vihan välinen elävä kudelma, joka äitien ja tytärten välisiin suhteisiin kutoutuu. Harva on onnistunut käsittelemään asiaa niin hienovireisesti kuin Pelo. Pelo jatkaa naismodernistien jäljillä, Virginia Woolf tulee ensimmäisenä mieleen, Djuna Barnes ehkä.


Äiti ja tytär, kaukana ja niin lähellä

Hienovireisyyden salaisuus saattaa olla siinä, että tarinat on sijoitettu tarpeeksi etäälle, pois tästä todellisuudesta; romaanissa liikutaan 1920–1940-lukujen Neuvostoliitossa. Romaanin äiti on kiinnostava hahmo. Hän on historiallinen henkilö, venäläinen runoilija Marina Tsvetajeva, se intohimoinen naiskirjailija, jonka lauseen vulkaaninen hehku jää kudoksiin.

Romaanissa Marina Tsvetajeva elää jokapäiväistä elämäänsä pyykkien ja runoluonnostensa keskellä. Hänellä on kaikki mitä kirjoittamiseen tarvitaan: näkemys, palo ja intohimo, kirjoittamisen tekniikka ja rytmin taito. Mutta rahaa ei ole. Eikä rakkauttakaan aina. Maailmantilanne on mikä on. Siinä hän kirjoittaa, siinä historian hänelle jättämässä raossa: vallankumouksen emigranttina, pakolaisena Tsekkoslovakiassa ja Pariisissa, oman perheensä varjossaan, Stalinin silmien alla. Äitinä, tyttärensä Ariadna Efronin äitinä:

Tämä ei ollut se elämä, jota kohti hän oli silloin ollut menossa, se joka hänelle oli luvattu. Kuka sen oli luvannut, Maksko, Maksimilian Volosinin myötätuntoisista silmistäkö hän oli sen lukenut? Maks piti häntä löytönään ja olisi suonut hänelle koko universumin hyväntahtoisuuden, vaikka hän oli aivan itse kokoelmansa kirjoittanut ja painattanutkin koko kuusitoistavuotiaan ihmisen määrätietoisuudella. Ja sitä tyttöä hän ei ollut vielä pettänyt, ei antaisi nytkään myöden. Hän tiesi kyllä tehtävänsä. Eikä se selvästikään liittynyt perheen koossapitämiseen, ei äitinä ja vaimona olemiseen, ei edes oman lapsen opettamiseen. (JE, 16.)

Mietin, onko Pelon romaani äidin vai tyttären kirja. Tyttärien kirjoja kyllä riittää niin kuin meitä kiireisten äitiemme unohtamia, ei koskaan tarpeeksi rakastettuja tyttäriä. Tyttäriä, joista tulee omien äitiensä äitijä, kuten Ariadna Efrnonista romaanissa tulee runoilijan äiti, hänen ymmärtäjänsä ja lohduttajansa, hänen pyykinpesijänsä, ruuan laittajansa, arkisten asioiden hoitaja, ulkoisen todellisuuden suoja.

Mikä merkitys on sillä, että Ariadnalla, Aljalla, on romaanissa käytössään minä-muoto – minäkerronnan mahdollisuuksineen ja rajoituksineen. Äidin, Marinan tarinan kerrotaan sen sijaan hän-muodossa hänen tarinaan, mutta vapaata epäsuoraa kerrontaa, eläytymisesitystä käyttäen. Sen avaama näkökenttä ja mahdollisuuksien piiri on laajempi kuin mitä minäkertoja koskaan voi saada käyttöönsä – ellei hänellä ole pääsyä johonkin toiseen todellisuuteen. Aljalla on: unenomainen tajunnanvirta, syvä refleksiivinen tietoisuus.


Uutta naiskirjoitusta?

Romaanin alussa ollaan tyttären tarinassa, Moskovassa vuonna 1939. Ariadna Efron on lääkärissä; hän odottaa lasta. Jokapäiväinen elämämme avautuu hänen mielenmaisemaansa: hänen havaintoihinsa ja mieleenjuolahduksiinsa. Gynekologisen tutkimuksen Pelo kirjoittaa huikeasti kertojan sisäisyyden ja ruumiin ulkopuolen rajakohdassa, tilassa jossa naisen mieli ja vagina ovat yhtä ja samaa ruumista niin kuin niiden kuuluu ollakin. Luontevasti ja koruttomasti ja samalla kauniin ylevästi – ilman turhaa mystiikkaa ja ilman pornoilua. Suomalaista écriture féminineä?

Ajatus naiskirjoituksesta ei ehkä ole niin hullu kuin aluksi tuntuu. Kirjoittaminen, luominen kirjoittamalla, on Pelon romaanin keskeinen teema, ehkä jopa sen keskeisin teema: ”Tästä satimesta ei päässyt kuin kirjoittamalla, kirjoittamalla itselleen toisen ruumiin, joka ei vanhenisi niin kuin tämä” (JE, 17). Lisäksi Pelon lause tuo mieleen ranskalaiset feministit, etenkin Hélène Cixousin ja Luce Irigarayn, miksei Julia Kristevankin.

Yhteys Cixousiin tulee jo Tsvetajevankin kautta; onhan Cixous ollut keskeinen hahmo Tsvetajevan tunnetuksi tekemisessä Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Cixousin ja Kristevan kokemusteorioiden perustana on puolestaan rytmi, ajatus puheemme ja kirjoituksemme takana sykkivästä ruumiillisesta olemisen pulssista. Irigaray on kirjoittanut myös äitien ja tytärten suhteesta, läheisyydestä ja etäisyydestä, napanuorista ja saumoista, asioista jotka tuntuvat kulkevan Pelon lauseen pohjakudelmissa.

Mitä sitten? Olennaista ei ole yhteys sinänsä, vaan se miten Pelon romaani herättää tunteen, että nyt on joku asia liikahtanut. Pelo on romaanillaan tuonut jotakin uutta naiskirjallisuuteen. Alustava arvio: uutta on 2000-lukulainen läsnäolon etiikka, joogamieli, uudenlainen suhde sisäisyyteen ja ulkoisuuteen, ruumiiseen ja sieluun, kuuntelemisen mieli, naisihmiseksi kutsutun kokonaisuuden tunnusteleminen. Havaintojen tekeminen. Todellisuuden, sen mikä on tässä ja nyt, katsominen valokuvantarkasti – sisä- ja ulkopuolelta. Kaikkien kolmen silmän käyttö.


Refleksiivisyys, luovuuden ehto

Unien maailma on oma lukunsa. Unet tai unen kaltaiset sisäisyyden hetket avaavat Pelon romaanissa Aljan rajoitettuun minäperspektiiviin kokonaan toisen ulottuvuuden. Ne johtavat refleksiiviseen tietoisuuteen, sielun maisemiin ja sydänsanoihin, sanoja ja merkitystä kantaviin perimmäisiin tuntoihin. Tekoja ja toimintaa ohjaaviin pieniin kuvitelmiin, joista joissain tapauksissa voi kasvaa suuria ja vaikuttavia todellisuuksia, joista kirjoitetaan historiaa. Esimerkkinä Ariadnan kuvitelma uudesta todellisuudesta, siitä jonka mekin sittemmin tulimme tuntemaan Neuvostoliittona:

Sinun kanssasi tahdon nähdä maailman ihmeet, kaikki Venäjän seitsemän ihmettä ja komilaisten punaiset ja puhuvat puut, Siperian joet, kaikki Venäjän joet, Samarkandin mosaiikkikadut, Tsetsenian ja Gruusian sinivihreät vuoret ja laaksot, Armenian pyörökirkkojen rauniota, Taskentin öljykentät, sinun kanssasi tahdon kiertää Mustanmeren ympäri ja purjehtia sen halki, tahdon kiivetä Uralille ja astella Jekaterinburgin valkeita katuja kun on kevät ja kaikki puut kukkivat, tahdon kävellä jäätiköiden poikki ja kuunnella valaiden laulua, ratsastaa Mongolian aroilla hevosilla ja asua jurtassa, asua kolhoosissa ja sukellusveneessä ja uuden pilvenpiirtäjän huipulla, ja poimia omenoita ja luumuja ja viinirypäleitä, ja matkustaa junalla koko suuren ja mahtavan Neuvostoliiton päästä päähän, Leningradista Magadaniin, tai autolla, amerikkalaisella umpiautolla, ja jututtaa kylän miehiä ja naisia, haastatella avaruusteknikkoja ja tehtaanväkeä, lentää kuuhun, tuntea itseni pieneksi patsasbulevardeilla, tässä ihmistä suuremmassa valtakunnassa, ja vaikka emme pääsisikään kuuhun emmekä valtakunnan reunille, haluaisin herätä vierestäsi jokaisena aamuna viisitoista vailla seitsemän, nousta ensimmäisenä ylös ja keittää teen ja kahvin ja puuron, katsoa ensilumen satamista, hiutaleiden sulamista mustaan maahan, jaksaisin hymyillen vastata vaikka et halua että sinulle puhutaan aamulla, haluaisin kaivata sinua saman rakennuksen alakerrassa, etsiä sinut käsiini lounasaikaan ja sulkeutua wc:hen suutelemaan, avata nappisi, housusi, ei nyt Aljaseni, ei nyt, minun on soitettava se puhelu, ja niin vain minun piti ravistaa mies hyppysistäni, päästää yksin lopun matkaa naapurin pihan poikki, sillä hänellä oli jo kiire, kiire, ribbentrop, dripp dropp, puhelin odotti ja sähkeet ja koko maailma [--]. (JE, 354.)

Paljon olisi sanottavaa Pelon tavasta rakentaa Stalinin ajan todellisuuden kuvausta, jota hän sitäkin onnistuu kuvaamaan taitavasti sisältä ja ulkoa, arkisen ja ylevän, yhtä aikaa historiallisesti merkittävän ja merkityksettömänä pidetyn kautta.

Hienoimpia esimerkkejä arjen historiasta on kohtaus, jossa Alja silittää isänsä Serjozan vaatteita, ja hänen mielensä on rytmitetty ja soinnutettu silittämisen tahtiin. Näin Riikka Pelo onnistuu luomaan silittämisen vasta- ja myötäliikkeiden tanssin, jossa jokainen silitettävä vaate synnyttää silittäjässä muiston tai kuvitelman, jota hänen mielensä lähtee vapaasti kutomaan, kunnes tietoinen ja reflektiivinen mieli ottaa ohjakset ja palauttaa silittäjän ulkoiseen todellisuuteen. Tästä ulkoisen ja sisäisen jatkuvasta rajankäynnistä mieleeni tulee Virginia Woolf.

Suuren osan nykyromaaneista olen pannut luettuani suoraan kiertoon, mutta Riikka Pelon romaani jää hyllyyn odottamaan uutta lukemista. Oikeastaan haluaisin lukea sitä ääneen jossain ryhmässä, jossa voisimme lähteä kuuntelemaan ja hakemaan Pelon rytmiä. Mitähän siitä avautuisi?

Kesällä luettua: Milan Kunderan Identiteetti

Milan Kundera: Identiteetti. Suom. Annikki Suni. WSOY 1998.

Juha Kara kirjoittaa:

Jos lähdet Kunderan mukana Ranskaan Normandian hiekkarannikoille, voit nähdä miehiä niska kenossa lähettelemässä leijoja ilmaan, tai pysähtyä katselemaan aaltoja, purjeveneitä, pilviä. Havaitset pian myös yksinäisen naisen kävelevän siellä.

Chantal on saapunut tuohon pikkukaupunkiin päivää ennen miestään. Hän kävelee tuntemattomana ihmisten joukossa, ja havaitsee suureksi pettymyksekseen etteivät miehet enää seuraa häntä katseillaan. Kun Jean-Marc sitten hakee vaimoaan hiekkarannalla, hän luulee tunnistavansa Chantalin takaapäin toisessa naisessa, ja hämmästyy erehdystään. Mihin ihmisen identiteetti oikein perustuu, jos emme pysty tunnistamaan rakasta vaimoamme? Chantal pohtii silmän ja katseen kautta asemaa, joka hänellä on suhteessa Toiseen. Kundera kehitteleekin tästä sitten jonkinlaista rakkausdraamaa, jossa päähenkilöt puhuvat kyllä toisilleen, mutta eivät kohtaa toisiaan. Kunderan maailma on kylmä, välinpitämätön, unohdettu. Aika kulkee väistämättä eteenpäin, vieden nousuveden lailla hiekkaan piirretyt merkit mennessään. Päähenkilöt ovat avuttomia rakkauden epäjohdonmukaisuuden edessä. Rakastettu pysyy vieraana ja on ikään kuin lopullisesti menetetty. Nämähän ovat tuttuja teemoja hänen aiemmistakin romaaneista, Jean-Marc yrittää kuitenkin epätoivoisesti repiä vaimoaan irti tuosta yksinäisyydestä, tarjoten hänelle mahdollisuuden haaveiluun, haluamiseen toisaalla. Hän lähettelee vaimolleen anonyymejä rakkauskirjeitä, mutta tämä vain sotkee parisuhdetta.

Kirjan alussa viitataan ranskalaiseen televisio-ohjelmaan ”kadonnut jäljettömiin” ja kirjan lopussa arvuutellaan oliko kaikki vain unta, mikä oikein oli todellista. Kunderan maailmassa kaikki on väliaikaista ja katoavaista, niin ihmiset kuin tunteetkin. Tässä pelissä keskeinen asema on silmän ja katseen funktiolla, ja se koskettaa olemisen juuria asettaen tarkasteltaviksi henkilöiden identiteetit. Tämä funktio hallitseekin romaania alusta loppuun eri muodoissaan, tuoden siihen liittyvät illuusiot esiin, kuten ranskalainen analyytikko Lacan on niin hyvin kuvannut ”peilivaihe” käsitteessään. Minä ei ole yksi vaan myös Toinen. Ilman sinää ei ole minää. Jos voimme tavallaan lähestyä identiteettiä Toisen katseen kautta, niin mitä tehdä kun aviomies ei juuri meitä enää huomaa. Miten uskoa vielä rakkauteen kun vaimo murtuu kokiessaan, ettei enää ole miesten katseiden kohde (halujen kohde). Kirje ilmestyy jonkinlaiseksi vastaukseksi pariskunnan välille. Kirje yllättää ja hämmentää päähenkilöä, saaden hänet uudestaan haluavaksi. Tässä ei ole kyse mistään E. Allan Poen ”varastetusta kirjeestä”, mutta liikkeet ja hahmot, joita se piilottaa, herättävät uudestaan päähenkilössä yrityksen lähestyä naisena olemista. Kirjeen herättämät kielletyt hedelmät pysäyttävät hetkeksi ajan. Kirjeet toimivat halun sanansaattajina, herättävät sen uudestaan henkiin, muuttuen lopulta nautinnoksi.


Juha Kara on psykoterapeutti, joka lukee mielellään ranskalaista kirjallisuutta.

Teksti on julkaistu myös blogissa verkkosivuilla: www.mediatorconsulting.fi

Lue lisää Kunderasta Café Voltairen Ranska-kirjasta Tarinoiden paluu!

Muisti, identiteetti ja historia saksalaisessa nykykirjallisuudessa

Turun kaupunginkirjaston syksyn studia generalia -luentosarjassa tarkastellaan saksalaista kirjallisuutta useasta eri näkökulmasta. Luennot keskittyvät etenkin saksalaisen nykykirjallisuuden yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin sekä sen tapoihin käsitellä muistin, identiteetin ja historian kysymyksiä.

Luentosarjan järjestävät yhteistyössä Turun kaupunginkirjasto ja Turun yliopiston yleinen kirjallisuustiede. Luennot pidetään maanantaisin klo 18.00 - n.19.30 pääkirjaston Studiossa. Niille on vapaa pääsy.

Saksalainen kulttuuri on esillä pääkirjaston syksyssä myös torstaina 14.11. koululaisille suunnatussa saksalaisessa päivässä ja iltatapahtumassa. Marraskuussa pääkirjaston aulaan avautuu Saksankieliset maahanmuuttajat -kiertonäyttely.

Studia generalia -ohjelma:
•2.9. FT Lotta Kähkönen (Turun yliopisto) ja
prof. Hanna Meretoja (Tampereen yliopisto ja Turun yliopisto):
Saksalainen nykykirjallisuus muistamisen ja unohtamisen peilinä
•9.9. FT Kaisa Kaakinen (Cornell University ja Turun yliopisto):
Surrealistiset strategiat W. G. Sebaldin ja Peter Weissin tuotannossa
•16.9. Dos. Marja-Leena Hakkarainen (Turun yliopisto):
Muisti, historia, trauma: Herta Müller
•23.9. Prof. Liisa Steinby (Turun yliopisto):
Christa Wolf - saksalainen ja eurooppalainen menneisyys,
nykyisyys ja identiteetti
•30.9. FM Helen Moster:
Bestsellerit Hans Fallada ja Timur Vermes
•7.10. FT Christian Rink (Vaasan yliopisto):
Günter Grass ja saksalaiset muistikulttuurit
•14.10. FT Lotta Kähkönen ja prof. Hanna Meretoja:
Sukupuolittuneen kokemusmaailman kuvaajat
Julia Franck, Jenny Erpenbeck ja Kathrin Schmidt


Tämä teksti on lainattu suoraan osoitteesta:
http://www.turku.fi/public/default.aspx?contentid=460118&nodeid=4873

Lindgrenin Muistissa ja toisiinsa kietoutuvat elämäntarinat

Hanna Meretoja kirjoittaa:


Yksi tämä kesän kirjoistani oli Torgny Lindgrenin fiktiivinen omaelämäkerta Muistissa (Minnen, 2010, suom. 2012). Lindgren käsittelee läpi tuotantonsa kiinnostavasti kysymystä tarinankerronnan ja elämän suhteesta, mutta Muistissa-teoksessa ensi kertaa minämuodossa. Samalla hän pohtii omaelämäkerrallisen muistin luonnetta hieman uudesta näkökulmasta.

Teos kertoo oman menneisyyden hahmottamisesta tarinoiden kudelmana, muistojen luomisesta ja tulkinnasta. Se kysyy esimerkiksi: rakennammeko elämäntarinaamme luomalla yhteyksiä erillisten tapahtumien ja kokemusten välille vai syntyvätkö yhteydet jollain muulla tavoin? Erilaisten tarina- ja muistofragmenttien kautta se näyttää, miten mielemme liittää asioita toisiinsa ilman, että olisimme tästä kovinkaan tietoisia tai ymmärtäisimme logiikkaa, jolla asiat yhdistyvät tai jäävät yhdistymättä.

Erityisen kiinnostavasti teos pohtii toisten roolia tässä yhteyksien luomisessa ja syntymisessä. Yksilön elämäntarinan - tai pikemmin tarinafragmenttien - näytetään kietoutuvan toisten tarinoihin moninaisin säikein. Jopa siinä määrin, että koko minä-pronomini alkaa tuntua ongelmalliselta.

Kirjailija käy tapaamassa sairasta äitiään:

Ja hän kysyi: Sinä siis kirjoitat?

Niin, sanoin. Ei minusta koskaa ollut mihinkään muuhun.

Kirjoitatko sinä koskaan sanaa minä? hän kysyi.

Ennen en koskaan kirjoittanut, sanoin. Mutta voi olla että joskus kirjoitan.

Jos sen teet, hän sanoi, niin tiedätkö sinä kuka tämä minä on? Olenko minä osa sitä minää? Ja kaikki esi-isät?

Olette, sanoin. En ole koskaan kuvitellut että minä olen minä. Tietysti minä olen me. Kirjoitan minä koska minulla ei ole oikeata sanaa. (Muistissa, 99.)

Persoonapronominit hämäävät esittämällä, että olemme toisistamme erillisiä, kun todellisuudessa raja minän ja muiden välillä on liukuva. Erilliset kategoriat peittävät näkyvistä jatkumon minästä sinään, meistä teihin ja heihin. Tarinamme rakentuvat tällä jatkumolla osana loputonta tarinoiden kudelmaa, josta hahmotamme vain pienen osan. Ne ovat osa moninaisten äänten sekamelskaa, joista kuulemme ja muistamme vain häviävän pienen fragmentin. Ja silti niin merkityksellisen, sillä kuten minäkertojan isä toteaa: "Todellista on vain se minkä pystymme muistamaan." (Muistissa, 60.)

Sitä, mitä pystymme muistamaan, määrittää puolestaan se, mitä ja miten kerromme - itsellemme ja toisille - ja mitä ja miten muut kertovat meille. Tällaisen tarinankerronnan kautta rakentuvan vuoropuhelun pohjalta muotoutuu kokonaisuus, joka on harvoin sellainen kuin olemme suunnitteleet:

En ole koskaan nähnyt elämässäni mitään yhteneväisyyksiä, sanoin. Syy-yhteydet puuttuvat. Elämästäni muodostuu novellikokoelma. Eikä romaani, niin kuin tahtoisin. (Muistissa, 146.)

Jos elämässäni on ollut joitain yhteneväisyyksiä, ne ovat olleet muiden ihmisten luomia. Muut ihmiset, ventovieraat, ovat kuljettaneet minut yhdestä askelesta toiseen, joidenkin nimi näyttää olleen Syy, toisten Seuraus. Vaikka he olisivatkin kuolleet jo kauan sitten, he pitelevät yhä elämääni koossa.

Yksi ventovieraista, joka on pitänyt elämääni koossa viimeiset viisikymmentä vuotta, on Thomas Mann. (Muistissa, 151.)

Tämä lienee tuttu tunne ainakin meille kirjallisuusihmisille: toiset pitävät koossa hauraita, pirstaleisia elämäntarinoitamme - ja näiden toisten joukossa on ventovieras jos toinenkin.

 

Torgny Lindgren: Muistissa (Minnen, 2010). Suom. Liisa Ryömä. Helsinki: Tammi, 2012.

  

BERNHARDIN MUUAN LAPSI

Päivi Kosonen kirjoittaa:


MUUAN LAPSI PAKOTTAA LUKIJAN TAKAISIN ALKUUN – MUTTA HÄN EI EHKÄ OLEKAAN ENÄÄ SIELLÄ

Thomas Bernhard:
Muuan lapsi. Suomennos Olli Sarrivaara.
Lurra Editions, 2013.
Alkuteos: Ein Kind, 1982.


Minun piti jo aikaa sitten kirjoittaa Thomas Bernhardin omaelämäkerrallisen sarjan viimeisestä osasta Muuan lapsi, mutta jäin kiertämään kehää. Tartuin nimittäin uudestaan sarjan ensimmäiseen osaan, Syyhyn, joka ajallisesti seuraa Muuan lapsi -teosta tapahtumia ja luin samaan hengenvetoon uudestaan seuraavatkin osat, Kellarin, Hengityksen ja Kylmyyden. Viimein tulin takaisin tähän viimeiseen osaan.

Omaelämäkerrallisen teossarjan kehämäinen rakenne ei varmaankaan ole sattumaa, vaan tarkoin harkittu muotoratkaisu. Tähän tuntuisi viittaavan viimeiseen osaan liitetty lainaus Voltairelta: ”Kukaan ei ole löytänyt tai tule koskaan löytämään”. Tulkitsen moton Bernard-kontekstissaan näin: lapsuus on meissä syvästi vaikuttava voima, jota piiritämme, mutta johon emme koskaan pääse käsiksi.

Lapsuus muodostaa olemisemme pohjakuvion, johon kaikki myöhemmät elämänkokemukset piirtyvät. Se virittää elämisemme syvimmän pohjasoinnin.


Kuviot ja avaimet kateissa?

Omaelämäkerralliseen hankkeeseen ryhtyvä on siis etsimässä omaa kuviotaan tai nuottiavaintaan. Bernhard-kirjailijan mukaan tämä on turhaa. Hänen mukaansa emme tee muuta kuin avaamme ja puramme menneisyyden paketteja – pakataksemme ja solmiaksemme kaiken taas uudestaan (K, 50).

Tai kuten hän kirjoittaa myöhemmin musiikillisin sanakääntein: ”Mutta minä viritän aina uudelleen heidän kielensä kuullakseni perhesoittimen soivan, kuinka oikein tai väärin minä sitten soitankin” (K, 60).

Kierrämme kehää. Päätöstä ei tarjoa – kuin kuolema. Mutta sitä ennen kehä voi avautua – tai sulkeutua. Moneen kertaan.

Kehämäinen rakenne romuttaa omaelämäkerrallisen tarinan kronologisen rakenteen – jos sellaista nyt koskaan on ollutkaan. Lukijalle tulee joka tapauksessa yllätyksenä, että omaelämäkertoja palaakin sarjan viimeisessä osassa ajassa taaksepäin, kaikkein kaukaisimpaan menneisyyteensä, varhaislapsuuteen: syntymäänsä, isättömyyteensä, äitiinsä, isoisäänsä ja koulun aloittamiseen.

Se mikä lukijan mielessä asettuukin siis ajallisesti viimeiseksi – vanhan kärsimystarinan loppu ja jonkin uuden alku – onkin luettavissa omaelämäkerrallisen sarjan toiseksi viimeisestä osasta, Kylmyydestä. Siinä omaelämäkertasarjan päähenkilö murtautuu – kuin varkain – ulos menneisyyden tarinasta:

”Olin jo kauan sitten täyttänyt yhdeksäntoista vuotta ja olin pilannut pneumoperitoneum-hoitoni ja sen myötä olin taas pisteessä, jolloin minun olisi jälleen pitänyt matkustaa Grafenhofiin. Mutta kieltäydyin, enkä enää palannut sinne” (Kylmyys, 115).

Näihin sanoihin päättyy omaelämäkerrallinen tarina, mutta kertomus siis jatkuu.


Kertojan vapaus ja voitonriemu: sankarillinen melodraama

Muuan lapsi alkaa riemastuttavalla kohtauksella, jossa omaelämäkerrallisen tarinan päähenkilö – tuolloin kahdeksanvuotias Thomas – opettelee ajamaan polkupyörällä ja päättää saman tien painella pyörällä Salzburgiin Fanny-tätinsä luokse. Kertoessaan tapausta aikuiskertoja tunnistaa itsessään vieläkin saman taipumuksen ja kommentoi tyypilliseen toteavan ilmoittavaan tapaansa: ”Olisi ollut täysin luontoni vastaista lopettaa muutaman kierroksen jälkeen; kuten kaikessa muussakin, vein tuon kerran aloitetun toiminnan äärimmäisyyksiin”.

Yksityiskohtaisesti kuvattu pyöräilyepisodi avaa lukijan eteen omaelämäkertojan tunnepaletin kaikkine mahdollisine väreineen ja sävyineen: uuden taidon edessä tunnetun riemastuksen, lapsen tunteman vapauden ja riippumattomuuden tunteen pyörän rullatessa kohti Salzburgia ja samalla tämän tunteman riippuvuuden perheestään, mikä ilmenee hänen kuvitellessaan toisten ihailevia katseita.

Mutta sitten tapahtuu vastoinkäymisiä, ja niiden myötä sankari saa kokea karvaita pettymyksen ja hyytävän pelon tunteita: Miten kertoa kaikki kotona? Pelko osoittautuu lopulta kuitenkin väliaikaiseksi tunteeksi. Tämän nuori sankarimme tulee huomaamaan kertoessaan sattumusta vanhalle lapsuuden ystävälleen ja saadessaan kokea kertomisen riemun ja nähdessään tarinointinsa vaikutukset kuulijaan. Kertomisen myötä kohtalon murjomasta pojasta tulee sankari:

”Nautin omasta tarinastani aivan kuin joku muu olisi kertonut sitä, innostukseni kasvoi sana sanalta ja kerrotun synnyttämän kiihkon yllyttämänä lisäsin kokonaisuuteen koko joukon korostuksia, joilla höystin selostusta joko liioittelemalla tai jopa keksimällä täysin omiani, etten sanoisi: valehtelemalla.” (ML, 29.)

Omaelämäkertoja tuntuu ohjaavan lukijaa myös kysymään itseltään, missä totuuden ja sepitetyn rajat menevät. Onko kaikki lukemamme vain sepitettä tai peräti valhetta.



Bernhardin nuottiavain

Takaisin Bernhardin nuottiavaimeen. Siihen on mentävä Bernhardin musiikillisen omaelämäkertasarjansa teemojen ja motiivien kautta, ehkäpä hänen toistonsa kautta.

Syytä hallitsee ahtaus, hengittämisen vaikeus, tukahduttavuus. Kertomus kuvaa Bernhardin kouluvuosia Salzburgissa 1943–1946. Kaikki tuntuu koulupojasta ahdistavalta, painostavalta, tukahduttavalta, ja välillä hän hautoo itsemurhaa ahtaassa komerossa viululäksyjä harjoitellessaan. Ainoastaan hetkittäin – kun jostain Salzburgin tukahduttavan ja hyveellisen porvarillisuuden raoista nousee jotain elävää ja eloisaa – kaupunki alkaa hengittää elävänä kaupunkiruumiina.

Kellarissa 16-vuotias Thomas jättänyt koulun ja alkaa työskennellä pahamaineisen lähiön kellarikaupassa, jossa hän kertoo voivansa jälleen hengittää. Hänen tulevaisuutensa näköala avautuu uudestaan, ja hän alkaa taas harrastaa musiikkia, laulua ja musiikkitiedettä. Kellarin onnellinen aika päättyy, kun Thomas perunakuormaa purettuaan ja vilustuttuaan sairastuu influenssaan ja joutuu lopulta Grossgmainin sairaalaan ja Grafenhofin keuhkoparantolaan.

Näitä keuhkotaudin aikoja hän kuvaa Hengityksessä, sarjan kolmannessa osassa, joka nimensä mukaisesti keskittyy kuvaamaan päähenkilön hengitysvaikeuksia. Hengitysvaikeudet ovat fyysisen sairauden oire, mutta samalla kuva tympeän porvarillisesta itävaltalaisesta parantolaelämästä ja sen tappavasta ilmapiiristä. Parantolavuosien kuvausta täydentää sitten Kylmyys – nuoren miehen todellinen taistelu elämästä ja kuolemasta, joka päättyy Thomasissa yhtäkkisesti syntyneeseen haluun tarttua elämäänsä kiinni ja parantua. Thomas alkaa lukea Dostojevskin Riivaajia ja kirjoittaa runoja ja päättää lopulta murtautua menneisyyden kehästä ulos: ”Eräänä kylmänä talvipäivänä minä lähdin, ennen aikaisesti ja omalla vastuulla, kuten minun oli itselleni muistutettava, jätettyäni ensin hyvästit kaikille niille, jotka halusin hyvästellä” (K, 113–114).

Grafenhofin sairaala-aika muodostaa hänen elämänsä käännekohdan, jossa hän joutuu todellisten kuolintaistelujen jälkeen valitsee lopulta elämän. Grafenhof luo omalta osaltaan ymmärrystä sille miksi ja miten Thomasista tuli Thomas Bernhard, kriittinen ja suorapuheinen taiteilija, teatterintekijä ja kirjailija. Samalla tuon käsittämättömän synkeän maailman kuvaus tekee ymmärrettäväksi miksi Bernhardin kirjallinen tyyli muotoutui miksi muotoutui: hengästyttäväksi kilpajuoksuksi, joka ei ala mistään eikä lopu koskaan.


Hienointa modernia ja myöhäismodernia

Bernhardin kaltaista faktan ja fiktion välistä rajojen koettelua on totuttu viime aikojen keskusteluissa pitämään uutena, omalle ajallemme ominaisena tapana, joka poikkeaa vanhemmasta ja naiivimmista omaelämäkertaperinteestä, jolloin omaelämäkertojat vielä uskoivat kertovansa vilpittömän totuuden itsestään ja sielunelämästään. Tällaiseen uutuusarvoon tuntuvat ainakin viittaavan Olli Sarrivaaran teossarjan alkuun liittämät kirjailijaesittelyt, joissa moneen kertaan vakuutellaan Bernhardin olleen tietoinen omaelämäkerran mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta ilmaista totuus.

Omassa mielessäni Thomas Bernhard asettuu omaelämäkerrallisella sarjallaan täysin luontevasti modernin omaelämäkertakirjallisuuden perinteen jatkajaksi. Onko esimerkiksi dramaattisesti kuvattu pyöräilyepisodi sittenkään kovin erilainen kuin vaikkapa Jean-Jacques Rousseaun Tunnustuksissaan kuvaamat erinäiset sankarillisen lapsuuden episodit (Carnifex!), joihin aikuiskertoja dramaattisesti väittää lapsuutensa elämän hilpeän huolettomuuden päättyneen?

Samalla Bernhardin teossarja edustaa modernia omaelämäkerrallista kerrontaperinnettä parhaimmillaan: sisäisten tuntojen tyylillisesti monenkirjavaa kuvausperinnettä, jossa paatoksellinen romantiikka, realismi ja naturalismi ovat kaikki käytössä kertovan subjektin kokemuksellisen totuuden jäljittelyssä.

Edelleen Thomas Bernhard liittyy kaikkien 1800-luvun tunnustuksellisten ja omaelämäkerrallisten teosten jatkumoon. Hän kirjoittaa kellariloukkoihmisten, nälkätaiteilijoiden, riivaajien ja rappiorunoilijoiden, Baudelairen, Verlainen, Dostojevskin ja Hamsunin kaltaisten ekstreme-tekijöiden jäljillä.

Oman teossarjansa hän vie omaelämäkertalajin naturalistiseen ääripäähän, siihen absurdiin elämiseksi kutsuttuun pisteeseen, jossa kaikki on yhtä aikaa totta ja valhetta, traagisinta totta ja mitä hulluinta mahdollista komediaa ja teatteria.

Olemassaolon ja kielen rajoilla

Lotta Kähkönen kirjoittaa:

Kathrin Schmidt (s. 1958) kuuluu Saksan nykykirjallisuuden eturivin kirjailijoihin. Itä-Saksassa syntynyt Schmidt debytoi runoilijana jo opiskeluaikoinaan. Päätös ryhtyä kokopäiväiseksi kirjailijaksi kypsyi 1980-luvun lopussa ja toteutui lopulta muurin murtumisen jälkeen. Ensimmäinen romaani Die Gunnar-Lennefsen-Expedition (1998) sai useita kirjallisuuspalkintoja. Schmidin romaaneja on kuvattu barokkimaisiksi ja kielellisesti vaikuttaviksi.

Varsinainen kaupallinen menestys tuli neljännen romaanin Et sinä kuole (Du Stirbst nicht, 2009) myötä. Omaelämänkerrallinen romaani kuvaa keski-ikäisen kirjailijan, Helene Wiesendahlin toipumista koomaan johtaneesta aneurysman puhkeamisesta. Schmidt sai itse aivoverenvuodon kesällä 2002. Omaelämänkerrallisuus herättää suuren yleisön uteliaisuuden, mutta Schmidtin tapauksessa uteliaisuus palkitsee monenlaiset lukijat. Kirjailija on kielellinen taituri, jolla on romaanikirjailijan mielikuvitus ja kyky rakentaa monitasoinen, lukijan otteessaan pitävä kertomus.

Olennainen osa Helenen toipumisprosessia on kielen, muistin ja minuuden uudelleen löytäminen. Kolmiyhteys kietoutuu erottamattomasti yhteen päähenkilön aistihavaintojen ja tuntemusten tasolla. Muistikuvien työstäminen ja kielen hapuilu on päähenkilölle kivuliasta, uuvuttavaa ja ylitsevuotavan emotionaalista, mutta samalla äärimmäisen palkitsevaa ja minuutta eheyttävää. Helenen kieli on tallella, mutta sen kytkeymät toimivat arvaamattomilla tavoilla. Myös muisti on solmussa. Hän tietää kuka on, mutta elämäntarinassa on aukkoja ja kronologia on sekaisin. Muistot ja kieli sekä niiden merkitys omassa elämäntarinassa palaavat vähitellen. Päähenkilö tietää prosessin välttämättömäksi olemassaololleen.

Et sinä kuole kerrotaan minämuodossa. Päähenkilön kokemus kerrotaan taitavasti: lukija todellakin pääsee Helenen ihon alle. Tämä tapahtuu huolellisilla yksityiskohdilla sekä kekseliään ja tiiviin ilmaisun avulla. Päähenkilön kielen hapuilu etenee voimakkaiden tuntemusten myötä. Jokainen ymmärtämättä jäänyt lause saa kielellisesti lahjakkaan Helenen epätoivon partaalle. Toisaalta toipuminen ja normaaliin elämään palaaminen pelottaa. Romaanin lopussa Helene alkaa kirjoittaa runoja ja tekstiä ystävänsä näytelmään. Sairaalasta kotiutumisen kynnyksellä hän muistaa hetken juuri ennen tajunnan menetystään sekä dialogin miehensä kanssa.

Romaani toimii siksi, että kieli ei ole vain kieltä. Romaani herättää tietoisuuden kielestä ja kertomisesta ruumiillisena kokemuksena ja olemassaoloamme rakentavana. Se toimii aistihavaintojen tasolla osoittaen tarkasti, miten kertomista ja kieltä ei voi erottaa tavastamme kokea asioita.

Lotta Kähkönen on turkulainen kirjallisuudentutkija ja toinen Café Voltairen Muistijälkiä-kirjan toimittajista.

Onko tämä Suomen paras blogi?

Café Voltaire on ylpeä siitä, että meidät on valittu kilpailemaan Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen Suomen paras blogi -tittelistä! Vuoden 2013 paras blogi valitaan ensi tammikuun numerossa.

"Hyvä blogi on mielenkiintoinen, hyvin kirjoitettu, tyylikäs, visuaalinen, ajankohtainen, reagoiva ja sitä päivitetään usein."

http://www.hs.fi/kuukausiliite/a1365212418100

Murha talvisessa Kapkaupungissa

Deon Meyer: Kuolema päivänkoitteessa. (Orion / Dead at Daybreak, 2000.) Suom. Marja Luoma. Gummerus 2013.

Päivi Brink kirjoittaa:

Deon Meyer (s. 1958)on yksi Etelä-Afrikan suosituimpia ja myyvimpiä dekkarikirjailijoita, jonka romaaneja on käännetty 20 kielelle – nyt myös suomeksi. Hän kirjoittaa romaaninsa afrikaansiksi, joka on Etelä-Afrikassa hollannin pohjalta syntynyt ja 1600-luvulta alkaen omanlaisekseen kehittynyt kieli. Marja Luoman oikein sujuva suomennos Kuolema päivänkoitteessa perustuu ikävä kyllä englanninkieliseen käännökseen. Koetin pohtia, olisiko jotain afrikaansinkielisiä sanontoja tai kielileikkejä jäänyt sen vuoksi suomennoksesta uupumaan, mutta en keksinyt mitään. Suomennoksen ja englanninnoksen mitäänsanomaton nimi olisi kyllä voitu vaihtaa alkuperäiseen nimeen Orion.

Vuonna 2000 alkukielellä julkaistu Kuolema päivänkoitteessa esittelee yksityisetsivä Zatopek van Heerdenin. Entinen poliisi on vajonnut juopottelun ja nyrkkitappeluiden nuhruiselle tielle ja toimii nyt yksityisetsivänä. Hän saa toimeksiannon etsiä asuntomurron yhteydessä kadonnutta testamenttia. Asiakas on leskirouva, jonka mies piti menneisyytensä salaisuutena myös vaimoltaan. Mies murhattiin kiduttamalla kuoliaaksi ja hänen kassakaappinsa sisältö ryöstettiin. Samalla katosi testamentti, jonka piti jättää miehen omaisuus vaimolle. Rikos tapahtui afrikaanerien asuttamassa Kapkaupungin esikaupungissa Durbanvillessa ja sekä etsivä että uhri sekä suurin osa romaanin henkilöistä on afrikaanereita. Van Heerdenillä on viikko aikaa löytää testamentti.

Joka toinen luku kertoo Zatopek van Heerdenin elämäntarinan. Aluksi en pitänyt tätä rakennetta kovin onnistuneena, mutta pikkuhiljaa se alkoi näyttää toimivalta. Samalla kun van Heerden käsittelee menneisyytensä haamuja, lukijalle valkenee, mitä hänelle on tapahtunut.

Romaani sitoo mukavasti jännitysjuoneen Etelä-Afrikan lähimenneisyyttä. Se osoittaa, että väkivaltaisessa apartheidin läpitunkemassa yhteiskunnassa kukaan ei ollut voittaja – ei myöskään valkoinen vallanpitäjä. Rikokseen kietoutuu 1970-luvun armeijan operaatio Orion, johon osallistuneet eivät ole toipuneet henkisistä haavoistaan. Eri etnisten ryhmien välisiä suhteita käsitellään hienovaraisesti ja osoittelematta. Romaani on selvästi kirjoitettu paikallisia, eteläafrikkalaisia lukijoita mielessä pitäen, eikä menneisyyttä selitellä liikaa. Romaani ei kuitenkaan jää tämän vuoksi vaikeaksi ymmärtää.

Selkeimmin paikallinen lukijakunta näkyy miljöön kuvauksessa. Talvinen, sateinen Kapkaupunki on tuttu kaupungissa asuville, ei siellä turistina käyneille. Meyer kuvaa laitakaupunkia ja esikaupunkeja, ja maamerkki Pöytävuori vain vilahtaa ohimennen van Heerdenin ajellessa ympäri kaupunkia. Romaani sijoittuu heinäkuulle, joten sitä oli oikein mukava lukea täällä Kapissa näin heinäkuussa eli keskitalvella.

Meyer oli minulle oikein mukava uusi tuttavuus ja tarjosi jännitystä ja välähdyksiä maan väkivaltaiseen menneisyyteen. Oli kiinnostavaa, että romaani pyörii niin tiiviisti afrikaanereiden porukoissa, vaikka tietysti muitakin ihmisiä mahtuu mukaan. Minusta romaani muistutti aika lailla joitain suomalaisia dekkareita, kuten Jarkko Sipilää ja vahvisti näin yleistävää ajatustani, että afrikaanerit ovat jollain tapaa samanlaisia kuin suomalaiset. Huumori oli samantapaista ja van Heerden muistutti suomalaismiehiä: jäyhä ja vähäpuheinen. Hänessä on kuitenkin myös toinen puoli: hän pitää ruuanlaitosta ja kuuntelee Mozartia mielellään. Van Heerdenin suhde naisiin on olennainen osa romaania ja pehmensi ja syvensi kuvaa etsivästä. Vauhdikas Kuolema päivänkoitteessa koukutti minut lukemaan lisää Meyeriä. Kenties seuraavaksi vuorossa on menestysromaani Thirteen hours (2009), jossa seikkailee Meyerin tunnetumpi etsivähahmo Benny Griessel. Hienoa, että muissakin Meyerin dekkareissa Etelä-Afrikka on tiiviisti mukana luonnon ja kaupunkikuvauksen myötä miljöönä ja historiansa kautta.

Kirjailijan verkkosivut: http://www.deonmeyer.com/

Toimittaja ja kirjallisuudentutkija Päivi Brink (ent. Mäkirinta) kuuluu Café Voltaire -kirjasarjan kahden ensimmäisen osan toimituskuntaan ja toimii tämän blogin emäntänä.