Minussa asuvat Irvingin minuudet

Päivi Kosonen kirjoittaa:

MINUSSA ASUVAT IRVINGIN MINUUDET

John Irving
Minä olen monta.
Suomentanut Kristiina Rikman.
Keltainen kirjasto.
Tammi, 2012.
(Alkuteos: In One Person, 2012.)



Kamppailin pitkään John Irvingin uusinta romaania vastaan. Lukupiirissä siihen alunperin päädyttiin, kun yksi halusi vaihteeksi kaiken venäläisen ja raskaan jälkeen amerikkalaista ja kevyempää ja naurua ja seksiä ja fantasiaa. Joku sitten keksi John Irvingin. Ehdotusta vastustettiin, mutta lopulta päädyttiin kuitenkin antamaan amerikkalaiselle mieskirjailijalle vielä yksi mahdollisuus.

Alun selättäminen vei aikaa. Siinä viehättivät kirjallisen maailman omakohtaiset kuvaukset. Niin kuin olisi lukenut Harold Bloomin kirjallisuudenhistoriaa, mutta yhtäkkiä hän osaisikin kirjoittaa vaikuttavasti ja koskettavasti.

Nuoren miehen seksuaalisuuteen kasvaminen 1950-luvun Amerikassa ei sen sijaan heti puhutellut, vaikka miellyinkin Neiti Frostiin – jostain käsittämättömästä syystä, ehkä vain siitä syystä, että hän oli kirjastoihminen joka tunsi ihmiset ja kirjallisuuden ja osasi siksi vinkata kirjoja päähenkilön kaltaisille nuorille miehille, jotka ihastuvat vääriin ihmisiin.

Neiti Frostin valinnat olivat hyviä. Minä luin Tom Jonesin, Humisevan harjun ja Kotiopettajattaren romaanin – tuossa järjestyksessä – ja niin minusta, äidin hämmästykseksi, tuli lukija. Ja nuo romaanit opettivat minulle, ettei seikkailu ollut rajoittunut vain merenkäyntiin, oli siinä sitten merirosvoja tai ei. Eikä jännitystä kaipaava löytänyt sitä vain pakenemalla tieteiskirjallisuuteen tai futuristiseen fantasioihin, ei ollut pakko lukea länkkäreitä tai romanttisia romaaneja päästäkseen muihin maailmoihin. Lukiessa, aivan niin kuin kirjoittaessakin, ei tarvita muuta – siis jos haluaa oikein kunnolla paeta todellisuutta – kuin uskottava ja vaikuttava ihmissuhde. Mihin muuhun ihastukset muuten johtaisivat – etenkin ihastukset vääriin ihmisiin. (Minä olen monta, 59–60, suom. Kristiina Rikman.)

Jossain vaiheessa Minä olen monta alkoi sitten vetää. Kaikki sen kuvaukset transseksuaalisten ja transsukupuolisten ja biseksuellien ja heteronormaalien ja homoseksuaalisten maailmasta alkoivat yhtäkkiä tuntua hyvältä ja luontevalta. Eivätkä painikohtauksetkaan tuottaneet vaikeuksia. Mietin miksi? Siksi että antauduin Irvingin lauseelle. Kykenin antamaan mahdollisuuden. Joku minussa kykeni.

Hidasta vähän, William. Nautiskele, älä ahmi. Ja kun rakastat jotakin kirjaa, paina yksi upea lause siitä muistiisi – vaikka se mistä eniten pidät. Sillä tavalla et unohda sen kirjan kieltä, joka sai sinut kyyneliin.” (Minä olen monta, 66, suom. Kristiina Rikman.)


Tuon lauseen minä haluaisin painaa mieleeni.