Neuvostoajan muistoja ja pohdintaa virolaisuudesta

Andrei Hvostov
Sillamäen kärsimysnäytelmä
Suomentanut Sanna Immanen
Moreeni, 2013
(Alkuteos: Sillamäe passioon, 2011)


Mirka Ahonen kirjoittaa:

Andrei Hvostovin (s. 1963) Sillamäen kärsimysnäytelmä kertoo kirjailijan omista lapsuus- ja nuoruusmuistoista Koillis-Virossa, Suomenlahden rannalla sijaitsevassa Sillamäessä, joka oli neuvostoaikana suljettu kaupunki, sillä se toimi ydinteollisuusteollisuuden palveluksessa. Kirja kuvaa Hvostovin omaa henkilökohtaista suhdetta neuvostoaikaan sekä virolaisuuteen. Neuvostoaikaa tarkastellaan nykypäivän perspektiivistä ja lähinnä aikuisen Hvostovin näkökulmasta tulkittuna.

Neuvostoaikaa lähestytään erilaisten arkielämään liittyvien, osin tuttujenkin teemojen kautta, jotka myös rytmittävät kirjan rakennetta. Teemoina ovat muun muassa muovipussit, Suomi, lentokoneet, koulu ja alkoholi. Hvostovin mukaan neuvostoajan ihmisiltä puuttui kuluttamisoikeus, minkä vuoksi länsimaiset kulutustavarat olivat suuressa arvossa. Muovipussi saattoi maksaa saman verran kuin viinapullo, ja muovipusseja entisöitiin ja vahvistettiin lisämuovisuikaleilla, jotta ne kestäisivät mahdollisimman pitkään; puolalaisten Milton’s farkkujen saamisessa nähtiin vaivaa, ja samoja farkkuja pidettiin vuosikausia. Hvostov kuvaa neuvostoaikaa erityisesti älyllisesti nöyryyttävänä aikana, mikä näkyi muun muassa hillittömänä alkoholikulttuurina. Vaikka muistot pureutuvat pääosin neuvostoajan epäkohtiin, mukaan mahtuu myös kepeämpiä sävyjä kuten nuoruuden innostus kirjojen lukuun sekä virolaisen isoäidin luona vietetyt ajat Põlulan kylässä, ”oikeassa” Virossa.

Vaikka kuvaukset neuvostoajan arkielämästä ovatkin paikoitellen ihan kiinnostavaa luettavaa, kirjan mielenkiintoisin anti liittyy kuitenkin kansallisuuskysymyksen ja virolaisen identiteetin pohdintaan. Sillamäen asukkaista vironkielisiä oli vain muutama prosentti, sillä kaupungin asukkaat oli tuotu eri puolilta Neuvostoliittoa. Hvostovin äiti oli virolainen ja isä venäläinen, mutta venäläisestä isästään (ja nimestään) huolimatta Hvostov kokee itsensä nimenomaan virolaiseksi. Hvostov kuvaa, minkälaisia viron- ja venäjänkielisten ihmisten väliset suhteet olivat ja millaista oli kasvaa vironkielisenä venäjänkielisessä ympäristössä. Toisaalta Hvostovin oma virolaisuuskaan ei näyttäydy koko aikaa ristiriidattomana, esimerkiksi vieraillessaan isoäitinsä luona täysin vironkielisessä ympäristössä hän kokee olevansa joidenkin silmissä ulkopuolinen. Isän menneisyys ja Hvostovin etäinen suhde isään askarruttavat lukijaa jo heti kirjan alussa, mutta aihetta avataan vasta teoksen lopulla, kun Hvostov lähestyy kansallisuuskysymystä omien vanhempiensa elämäntarinan kautta. Vanhempien tarina valottaa vaiettua aikakautta uudenlaisesta näkökulmasta ja saa lukijan pohtimaan: Mitä on virolaisuus? Kuka saa ja voi olla virolainen?

Sillamäen kärsimysnäytelmä on tyyliltään ja rakenteeltaan esseemäinen pohdinta, jonkinlainen henkilökohtainen tilitys, jonka räävitön kieli ja toisaalta taas julistava ja paatoksellinen sävy saattavat ärsyttää joitakin lukijoita. Teos vilisee erilaisia viittauksia kaunokirjallisiin teoksiin, televisiosarjoihin ja elokuviin sekä venäläisiin sanontoihin ja loruihin, joista monet ovat suomalaiselle lukijalle tuntemattomia. Kääntäjä Sanna Immanen onkin tarttunut melkoiseen haasteeseen, mutta ei turhaan, sillä teos tarjoaa myös suomalaiselle lukijalle uudenlaisia näkökulmia Viron menneisyydestä käytävään keskusteluun.

Mirka Ahonen on kirjallisuudentutkija, joka on kiinnostunut ranskalaisesta ja virolaisesta kirjallisuudesta.