Poissa silmistä, vaan ei mielestä

Päivi Brink kirjoittaa:

Meritta Koiviston toinen romaani Poissa (Avain 2011) herätti minussa ristiriitaisia ajatuksia. Pidin Koiviston tavasta käyttää kieltä, mutta romaanin kokonaisuus ei innostanut. Romaani kertoo lapsista ja nuorista, joiden vanhemmat ovat tavalla tai toisella poissaolevia: kyvyttömiä huolehtimaan lapsistaan, kuolleita tai välinpitämättömiä. Katse osuu sekä yhteiskunnan vähäosaisiin että menestyjiin. Toisaalta aikuisina nämä nuoret kaipaavat toisiaan, poissaolevia ystäviään. Rakkaiden, luotettavien ihmisten puuttuminen ja sen tuoma trauma onkin romaanin keskeinen teema.

Prologin karmiva kuva pikkutytöstä suljettuna pimeään keskelle rottia saa odottamaan synkkää ja ahdistavaa tarinaa. Mikael, Hannu, Kitta, Marie ja Sakari asuvat samassa lastenkodissa, jossa aikuiset käyttävät sadistisia kasvatuskeinoja. Kesäleirillä he tapaavat Jaakobin, joka ei tule toimeen isäpuolensa kanssa. He pitävät yhteyttä aikuisuuteen asti, jolloin he eräänlaisena kostotoimena varastavat suuren summan rahaa. Rahat katoavat, ja vasta paljon myöhemmin selviää, mitä niille on tapahtunut. Rikoksen yhteydessä Kitan poikaystävä Ossi kuolee. Tämä on kirjan juoni, mutta älä huoli, sen kuuleminen etukäteen ei lainkaan haittaa lukukokemusta. Koko rikosjuoni tuntuu jotenkin sivuseikalta, sen tehtävä romaanissa on sitoa henkilöt yhteen loppuiäkseen – vaikka juuri se myös erottaa heidät.

Vaikka henkilöt on huolella rakennettu, romaanin kokonaisuuden kannalta olisi parempi, että niitä olisi vähemmän. Koiviston tarkoituksena on tuoda esiin, kuinka erilaisista taustoista tulevat lapset voivat päätyä lastenkotiin tai muuten vanhempiensa hylkäämiksi. Romaani kuvaa myös erilaisia keinoja selviytyä lapsuuden traumoista. Mutta romaanin rakenne tuntuu huojuvan, eikä mielenkiintoni riittänyt vielä muutaman sivuhenkilön (esim. Jaakobin isäpuolen ja hänen palkkaamansa etsivän) näkökulman kuulemiseen. Olisin toivonut keskittymistä Marien, Jaakobin, Hannun ja Kitan tarinoihin. He jäivät parhaiten mieleen. Erityisesti Marien suhde hoidossaan olevaan Rakel-vanhukseen oli hienosti kuvattu.

Kerronta tapahtuu koko romaanin ajan takaumien ja muistojen kautta. Tämä on lopulta hyvin raskas keino, kun kerronta sahaa menneen ja nykyajan välillä. Romaanin loppupuolella siirrytään vielä 20 vuotta ajassa eteenpäin ja jälleen väliin jäänyt aika käydään takaumina läpi. Kerrottuun syntyy etäisyyttä, eikä se välttämättä ole tarinalle hyväksi.

Pidin enemmän Koiviston esikoisromaanista Lontoolainen rakastaja (Otava 2006), jossa oli lämmintä huumoria ja pikkukaupungin ihmissuhdekuvioita. Esikoisessa kiinnitin jo huomiota Koiviston kielenkäyttöön ja henkilökuvaukseen. Hänen henkilönsä eivät välttämättä osaa analysoida itseään, mutta kirjailija näyttää heidän ajatuksensa ja perimmäiset tunteensa toiminnan kautta. Kerronnassa näkyy mielestäni, että Koivisto on ohjannut kolme elokuvaa. Hän osaa kertoa toiminnan kautta. Toisaalta Koiviston kieli on hetkittäin todella kaunista ja hiottua, kuten tässä Kitan aamulenkin kuvauksessa:

”Juostessaan kosteiden neulasten pehmittämällä polulla hän hymyili tummina kohoavien kuusien välissä vilistävälle auringolle, joka tuntui aivan siltä kuin se olisi halunnut tavoittaa hänet, mutta onnistui siinä vain hetkittäin.”

Seuraan siis Meritta Koiviston kirjoja jatkossakin, koska hänen kirjoissaan on herkkyyttä, aitoutta ja kielen sujuvuutta.