Hyvää tahtoa

Anna-Riikka Carlson kirjoittaa:

Jos kirjoja myytäisiin kuten ennen, kirja-alalla ei kuohuisi. Viime vuosien myrskyt eivät johdu draaman kaipuusta vaan siitä, että kirjoja myydään vähemmän ja pienemmällä katteella kuin ennen. Tähän on monia syitä, joista on kirjoitettu paljon. En keskity tässä kirjoituksessa niihin vaan pohdin syitä mustavalkoiseen ajatteluun, joka jakaa kirja-alan ihmiset niihin, jotka saavat jatkuvasti liian pienen korvauksen työstään – kuten kirjailijat, kääntäjät, freelancerit – sekä niihin, joiden väitetään olevan ulkomaisten johtajien, kvartaaliajattelun ja viihteellistymisen vietävissä ja hyötyvän liikaa toisten työstä. Näitä ovat kustantajat, kirjakaupat ja logistiikkayritykset.

On totta, että taiteen tekijät, sisällön tuottajat, saavat useimmiten työstään kohtuuttoman pienen korvauksen, mutta sellaisen saa usein myös kustantaja ja kirjakauppa. Tästä johtuvat monet ongelmat työpaikoilla sekä organisaatiouudistukset ja uudelleenjärjestelyt. Tietenkin näitä järjestelyjä tehdään myös osin väärin perustein tilanteissa, joissa olisi kompromisseja jäljellä tai muita vaihtoehtoja kokeiltavana.

Ajattelen, että ihmiset, jotka kirjoittavat ja lukevat paljon, ovat halukkaita näkemään asioiden kaikki puolet ja eri sävyt ja välttämään lokeroita, stereotypioita ja yksinkertaisuuksia. Mutta silti kustantamot niputetaan usein yhdeksi ryhmäksi, joka maksaa kaikesta työstä liian vähän ja jota voi aina tästä muistuttaa. Palkkioista neuvotellaan, suosituksia seurataan mahdollisuuksien mukaan ja palkkiot maksetaan aina, vaikka kustantamo tekisi tappiota tai pienen kustantamon omistaja jättäisi omat palkkansa maksamatta. Ajatus siitä, että joku vetää välistä, on outo, kun tiedetään, miten pitkiä päiviä kustantamoissa tehdään ja miten kiire on. Ehkä pelko siitä, että joku vetää välistä, on juurrutettu meihin, tai sitten pelko on tullut todeksi ulkomaisten omistajien ja pörssiin menemisen myötä. Tällöinkin olisi hyvä tutkia tulosta ja taseita ja kustantamon käytäntöjä, ennen kuin tekee suoraviivaisia johtopäätöksiä siitä, kuka hyötyy mistäkin.

Kaikki kirja-alan toimijat ovat samassa veneessä. Meidän pitää yhdessä olla huolissamme kirjojen myynnistä, kirjojen hinnoista ja etenkin lukemisesta yleensä. Pelisääntöjä on hiottava yhdessä, alan yhteisissä tapahtumissa pitää keskittyä siihen, miten pääsemme parempiin katteisiin, jolloin jaettavaakin olisi enemmän. Sen lisäksi, että tarvitsemme sopimuksia, pykäliä ja yhdessä sovittuja käytäntöjä, tarvitsemme hyväntahtoisuutta, toinen toistemme tukemista. Suositellaan kirjoja, ostetaan niitä, puhutaan kirjojen, kirjailijoiden ja kustantamojen puolesta eikä mietitä, saako joku jossakin kohtuuttoman paljon. En ole vielä tavannut ketään, joka olisi kirja-alalla saanut jotakin puoli-ilmaiseksi tekemättä mitään, mutta olen tavannut monia, jotka haaveilevat, että olisi varaa vapaaseen viikonloppuun.

Kustantamojen käytäntöjä – koskevatpa ne sitten palkkioita, kirjailijoiden brandaamista, markkinoinnin painopisteitä jne. – on arvosteltu rajusti viime vuosina. Kustantamot eivät ole puolustautuneet, sillä kustantamojen ja kirjailijoiden välit ovat luottamuksellisia, niistä ei puhuta julkisuudessa. Katteista, pettymyksistä ja veloista ei puhuta, jotteivät vaikeudet kasvaisi vielä isommiksi. Epäkohtia on paljon, ja käytäntöjä täytyykin ravistella, mutta keskusteluissa lentelee myös heittoja, jotka vain hajottavat mutta eivät tarjoa vaihtoehtoja – eivätkä armoa niille, jotka itseään säästämättä tekevät työtä hyvien kirjojen puolesta. Tekisi mieli peräänkuuluttaa myös täsmällisyyttä. Jos puhuu rahastamisesta, välistä vetämisestä ja ahneudesta, olisi hyvä näyttää esimerkein ja mieluiten numeroin, mitä tämä tarkoittaa. Heittoihin voi väsyä, kun todellisuus on jotakin ihan muuta. Harvalla on mitään salattavaa, mutta asiat ovat luottamuksellisia ja usein kipeitä.

Olin joitakin vuosia sitten myydä perintöpianoni, jotta saisin kahden käännösromaanin kulut katetuiksi. Ongelmana ei ollut se, että käännöspalkkiot olisivat olleet liian suuria (sitähän ne eivät ole) vaan se, että olin ottanut liian suuren riskin eivätkä kirjat myyneet riittävästi. Keskustelut siitä, miten kustantamot riistävät itselleen kaiken minkä irti saavat – niin taiteilijoista kuin työntekijöistään – tuntuivat silloin vierailta ja tuntuvat nyt. Suurin osa kirjailijoista ja kustantajista tarvitsee toisiaan, luottaa toisiinsa ja haluaa tehdä oman työnsä niin, että kaikki menestyisivät. Mitä jos kuohua ja valitusta olisi vähemmän? Jäisikö lehtien sivuille enemmän tilaa kritiikeille ja kirja-alan toimijoille enemmän aikaa puhua itse kirjoista? Jos emme ole kirja-alalla armollisempia toisiamme kohtaan, miten voimme kuvitella, että lukijoilla riittää armoa maksaa kirjoista hinta, josta riittää jaettavaa kaikille osapuolille?
--

Anna-Riikka Carlson on Avaimen kustannuspäällikkö.