Lapsuus, poikaikä ja keski-ikä Pietarissa

Anni Lappela kirjoittaa:

Andrei Astvatsaturov (s. 1969) ilmestyi venäläiseen, ja etenkin pietarilaiseen, nykykirjallisuuteen vuonna 2009 esikoisromaanillaan Ljudi v golom (suom. Ihmiset alastomuudessa). Hänen anekdoottikerrontansa on omalaatuinen, muttei aivan ainutlaatuinen ilmiö venäläisessä kirjallisuudessa. Kirjailijan kumpikin romaani liittyy komiikallaan venäläiseen anekdoottiperinteeseen. Kyseessä ei ole Daniil Harms -henkinen absurdismi, vaan pikemminkin Sergei Dovlatovin ja osittain Jevgeni Popovin jalanjäljissä syntynyt uusi realistinen anekdoottiperinne. Suullisesta traditiosta tämä kerrontatraditio on jo kaukana, sillä vaikka tarinat ovatkin lyhyitä, ne sisältävät runsaasti henkilöhahmoja ja dialogia. Astvatsaturovin kerronnassa kerrontarakenteessa anekdootti mahdollistaa tiiviin jännitteen lisäksi ennen kaikkea aikatasojen leikkiä. Astvatsaturovin romaanien useimmat luvut ovat itsenäisiä anekdootteja joko kerronnan nykyhetkestä (1990-luvun Pietarista), lähimenneisyydestä tai sitten kirjailijan neuvostolapsuudesta.

Astvatsaturov on sekä pitkänproosan kirjoittaja että lyhytprosaisti. Hän ikään kuin naamioi lyhytproosansa romaanimuotoon ja haluaa tasapainoilla kahden genren välimaastossa. Tällainen määritelmiä pakeneva kerronta on melko tyypillinen ilmiö venäläisessä postmodernismissa. Nykykirjallisuuden muista merkittävistä lyhytprosaisteista – Ljudmila Ulitskajasta, Olga Slavnikovasta, Natalja Kljutšarjovasta ja vaikkapa Ljudmila Petruševskajasta – Astvatsaturov poikkeaa siinä, että hänen teoksensa ovat vailla lajimääritelmää. Edellä mainitut prosaistit ovat sen sijaan kirjoittaneet sekä pitkää että lyhyttä proosaa vakiintumatta kumpaankaan lajiin. Kiinnostavaa on se, pyrkiikö Astvatsaturov seuraavilla teoksillaan määrittelemään lajiaan uudelleen.

Toisessa romaanissaan Skunskamera Andrei Astvatsaturov jatkaa esikoisteoksessa Ihmiset alastomuudessa aloittamaansa omaelämäkerran ja fiktion rajoilla tasapainottelevaa tarinaa elämästään Pietarissa. Uutukainen säilyttää esikoisesta tutun anekdoottiin nojaavan, mutta samalla sitä myös uudistavan kerrontatekniikan. Miljöökin säilyy samana, sillä jälleen kirjoitetaan nuoren polven pietarilaisproosaa osaksi pietarilaistekstien ikivanhaa kaanonia, ja jälleen harhaillaan myös Pietarin yliopiston filologisen tiedekunnan käytävillä ja irvaillaan omille nuoruusmuistoille nykyisten opiskelijoiden edesottamuksille nauramalla, sekä luodaan itseironista suhdetta omaan intellektuelli-identiteettiin ja boheemiin kirjailijaimagoon.

”Talo oli korkein koko asuinalueella, [--] Se ulotti seinänsä yhtä aikaa kahdelle kadulle ja kahdelle aukiolle. Aikuiset nimittivät sitä Pentagoniksi” kuvaa Astvatsaturov lapsuudenkotiaan Skunskamerassa. Ylpeys kotitalosta Ploštšad Mužestva -aukiolla on romaanissa tärkeä osa Astvatsaturovin suhdetta kotikaupunkiinsa. Metroasemien lisäksi nimeltä mainituiksi tulevat myös tutut kadut sekä tietenkin Neva, joka yhtä aikaa levittää kaupunkiin sekä kuolettavan kylmyyteensä että eloon herättävän, ikuisen, eteenpäin suuntautuvan liikkeensä. Pietarilaisteksteille tyypillisesti Astvatsaturovin Pietari on kaksijakoinen kaupunki. Sen rakastaminen on yhtä vaikeaa kuin sen vihaaminen. Kuten aikuisten käsityksessä korkeasta kotitalosta ilmenee, suhdetta kaupunkiin rakennetaan myös suhteessa Amerikkaan. Pentagon on negatiivisista konnotaatioistaan huolimatta vallan ja voiman symboli. Amerikasta pieni Andrei Astvatsaturov haaveilee romaanissa toistuvasti, ja näihin haaveisiin hänet johdattavat monesti makuelämykset, joista jää aikuisuuteen lukuisia makumuistoja. Amerikkalainen rommi on unelmien maku, neuvostoliittolaisten olutkioskien mehut lapsuuden. Kaupunkikuvan rakentamisessa äidin kanssa pieniin neuvostokauppoihin tehdyt retket ovat merkittävä osa. Lapsuuden kaduilla Leningradissa Andrei vaeltaa oppiakseen valitsemaan parhaan ja tuoreimman leivän sen kuoren rapeuden perusteella, aikuisuuden kaduilla vaelletaan jotta löydettäisiin baari, jossa filologillakin olisi varaa olueen. Joskus elämän kauneudesta hämmentyminen pysäyttää liikkeen: ”Aloin rapistella kengänkärjilläni kuivia lehtiä, ja halusin tehdä sitä ikuisesti. Outoa, ajattelin, olen jo 30-vuotias enkä ole rapistellut lehtiä vielä kertaakaan näin hyvin”. Esteetikko ja kirjailija lumoutuu kaupungin suurten linjojen lisäksi sen pienistä yksityiskohdista. Pietarilaistekstin luojana Astvatsaturov liittyy pitkään traditioon kaupungin kaksijakoisuuden kuvauksen lisäksi siinä, että hän kuvaa nimenomaan kaupungin ”älymystöä” ja boheemielämää, eli omaa elinpiiriään, useimpien muiden pietarilaistekstin luojien tavoin. Lisäksi hänenkin Pietariaan on mahdoton käsitellä pelkästään sen nykyhetken kautta. Pietarin kuvaajille kaupunki kantaa aina itsessään myös Leningradia, Petrogradia ja itse asiassa koko kirjavaa historiaansa. Kaupungissa on mahdoton elää vain yhdessä aikatasossa, mikä heijastuu myös aikatasoja sekoittelevaan kerrontaan.

Kaupunkikuvan lisäksi kummassakin romaanissa keskeistä on kirjailijan jatkuva ironinen itsereflektio: ”Filologeilla, etenkin sellaisilla kuin minä, [--] silmälasipäisillä, ei tavallisesti ole riittävästi rahaa. Tai terveyttä. Tai vapaa-aikaa. Tai yhtä tai toista kolmatta yhtä aikaa. Ja siksi elämä, taianomainen, kirjava, kulkee ohitsemme”. Kliseisen köyhänä kaduilla kuljeksiva boheemi tiedostaa oman koomisuuteen vivahtavan stereotyyppisyytensä. Esikoisteoksessa kirjailija käy kustantajansa kanssa väittelyä (kehnon) romaaninsa olemassaolon oikeutuksesta, toisessa romaanissa hän hyväksyy jo tyynesti epäonnistuvansa kelvollisen tekstin luomisen lisäksi myös kunnollisen kirjailijaidentiteetin saavuttamisessa: ”Minussa on eräs hyvin epämiellyttävä ominaisuus, joka estää minua tulemasta oikeaksi kirjailijaksi. Olen liian vakava”. Huumorintajun puutteesta kirjailija-Astvatsaturovia tosin on mahdoton syyttää, vaikka hän itse omaa fiktiivistä minähahmoaan siitä moittiikin. Esikoisteoksen legendaarinen kohtaus, jossa virtsanäyte yliopiston lääkärin sijasta päätyy Juri Lotmanille, tai toisen teoksen anekdootti papinpuvun kaltaisiin vaatteisiin sonnustautuneesta ystävästä, jolta tuntematon tyttö tulee pyytämään synninpäästöä siksi, että on ostanut itselleen stringit, todistavat komiikantajusta. Runsas huumori leimaa etenkin yliopistomaailman kuvausta, mikä auttaa suomaan Astvatsaturoville anteeksi useita nykykirjailijoita vaivaavan turhan itsetietoisen intohimon sijoittaa romaaninsa nimenomaan itselle tuttuun akateemiseen ympäristöön.

Astvatsaturovin proosa on äärimmäisen hauskaa ja keveää ironisessa suhteessaan sekä maailmaan että omaan minään. ”Alun alkaen en luottanut maailmaan. Totta puhuakseni se kuitenkin houkutti minua useammin kuin herätti vastenmielisyyttä”, toteaa sankari esikoisteoksessa. Tämä epäluottamus ajaa sekä kirjoittamiseen että maailmaan. Lisäksi se ajaa vasemmistolaisuuteen, ja Astvatsaturov lukeutuukin useiden yliopistotoveriensa tavoin nuoreen vasemmistolaiseen intellektuellijoukkoon. Vasemmistolle on esikoisteoksessa omistettu teksti siinä missä vessanseinätekstien semiotiikalle tai perustamatta jääneille ”Villiomenoiden ritareiden” kaltaisille lupaaville rokkibändeille. Astvatsaturovin romaanien lumo on niiden tiiviin muodon ja pirskahtelevan huumorin lisäksi niiden sekalaisuudessa. Pietarilaiselämän koko sirpaleinen kirjo muodostaa Astvatsaturovin velmuilevan mosaiikin.


Andrei Astvatsaturov: Skunskamera. Sankt-Peterburg: Ad Marginem, 2011.
Andrei Astvatsaturov: Ljudi na golom. Sankt-Peterburg: Ad Marginem, 2009.
Andrei Astvatsaturov: Ihmiset alastomuudessa. Suom. Tuukka Sandström. Hamina: Idiootti, 2010.