George Eliotin Middlemarch ja Zadie Smith

Päivi Brink kirjoittaa:

Kesälomalla aloin lukea Zadie Smithin esseekokoelmaa Changing my Mind (2009). Se on jaettu osiin: Reading, Being, Seeing, Feeling ja Remembering, ja olen päässyt vasta pisimmän, lukemista käsittelevän osan loppuun. Tämä ei johdu siitä, että Smith ei innostaisi – päinvastoin. Hänen esseensä saavat ajattelemaan koko kulttuurin kenttää, historiaa, ihmismieltä ja lukemista osana henkistä kasvua, joka jatkuu koko elämän ajan. Smith kirjoittaa vaivattomasti vetäen yhteen laajan lukeneisuutensa pohjalta syntyneitä ajatuksia, ilman itsetietoista älyllistä esiintymistä. Löysin kuitenkin sivupolun, jota lähdin kulkemaan Middlemarchiin. Smith kirjoitti niin kiinnostavasti George Eliotin vuonna 1870 kirjoittamasta 700-sivuisesta klassikkoromaanista ”Middlemarch”, että tartuin siihen saman tien. Kirja on julkaistu suomeksi samalla nimellä. Lukiessani pohdin sitäkin, mitä vaikutteita Smith on kenties saanut Eliotilta. (Nämä pohdinnat vievät nyt aika paljon tilaa, mutta onhan tässä mukana kaksi kirjaa!)

Middlemarch on Eliotin romaaniaan varten keksimä pikkukaupunki Englannissa, ja romaani on muotokuva ja analyysi tuon kaupungin yhteisöstä, sen ajattelutavoista, arvoista, yhteiskunnallisesta rakenteesta ja yksilöiden valinnan mahdollisuuksista. Romaani sijoittuu 1830-luvulle, mikä antaa kaikkitietävälle kertojalle mahdollisuuden katsoa tuota mennyttää aikaa hieman yläviistosta, jälkiviisaana. Romaanissa on lukuisia henkilöitä, mutta päähenkilöiksi nousevat ainakin kolme nuorta pariskuntaa: jaloluonteinen Dorothea Brooke ja romanttinen taiteilija-toimittaja Ladislaw, juuri kaupunkiin muuttanut lääkäri John Lydgate ja hänen vaimokseen päätyvä pikkusievä Rosamund Vincy sekä peluri Fred Vincy ja hänen kunniallinen rakastettunsa Mary Garth. Ainakin minun silmissäni tällä lukukerralla nämä pariskunnat kiinnostivat, koska luin Middlemarchia ennen muuta avioliittoromaanina.

Eliot pohtii yksilön mahdollisuuksia tehdä valintoja yhteisössä, jossa peritty raha ja suvun arvot päättävät suurelta osin hänen kohtalostaan. Tai ainakin pyrkivät päättämään. Esimerkiksi Fred Vincy odottaa perintöä, joka muuttaisi hänen elämänsä ja tekisi hänestä rikkaan. Hänen pinnallinen isänsä on köyhdyttänyt suvun perinnön elämällä ylellisesti. Sekä Fred että hänen sisarensa Rosamund ovat tottuneet rahan tuomaan turvaan ja mukavuuksiin. Mutta lopulta sisarten arvomaailma on hyvin erilainen. Fred haluaa voittaa puolelleen kunniallisen ja vähävaraisen Maryn, joten hän suostuu astumaan työtätekevään luokkaan, kun perintöä ei tulekaan. Rosamund sen sijaan nai lääkärin, mutta ei hyväksy miehensä tulotasoa, vaan tuhlaa entiseen tapaan. Hänen miehensä ei kykene vastustamaan vaimoaan, ja pariskunta ajautuu konkurssiin. Molemmat sisaret kasvavat kuitenkin ihmisinä romaanin aikana, koska he tapaavat ihmisiä, jotka ovat heitä parempia ja moraalisesti vahvempia. Eliot on hyvin optimistinen siinä, miten hyvyyden ja luottamuksen kohtaaminen katumuksen hetkellä voi nostaa ihmisen takaisin jaloilleen.

Älykäs ja hyvä Dorothea, joka oli ainakin minulle henkilöistä kiinnostavin, eroaa muista juuri suhtautumisessaan rahaan. Vaikka hänellä on runsaasti varallisuutta, hän ei ole valmis toimimaan moraalinsa vastaisesti pitääkseen rahansa. Hän haaveilee mahdollisuudesta tehdä hyvää muille, koko Middlemarchin yhteisölle ja laajemmin koko yhteiskunnalle, mutta naisena hänellä ei ole paljoa vaihtoehtoja eikä vaikutusvaltaa. Eliot kuvaa hienosti, kuinka nuoret naiset pohtivat naimakauppojaan kuin ammatinvalintaa: mitä voisin tehdä lääkärin rouvana? Upseerin rouvana? Liikemiehen rouvana? Samalla hän näyttää, kuinka naiset katkeroituvat, jos he eivät voi vaikuttaa työn laatuun ja tuloksiin, vaan joutuvat vierestä seuraamaan aviomiestensä saamattomuutta tai hidasta ajatumista tuhoon.

Dorothea haluaa tiedemiehen rouvaksi, ja haaveilee vatimattomasti voivansa edes kirjoittaa puhtaaksi miehensä korkealentoisia jatuksia. Se, että Dorothean ensimmäinen aviomies, uskonnontutkija Mr Casaubon on myös rikas, ei ole hänelle merkityksellistä. Oli todella koskettavaa lukea kuvausta Dorothean tunteista hänen pettyessään karvaasti aviomiehensä luonteeseen, hänen taitoihinsa tiedemiehenä ja erityisesti hänen torjuvaan tapaansa suhtautua vaimoonsa: ”What have I done – what am I – that he should treat me so? He never knows what is in my mind – he never cares. What is the use of anything I do? He wishes he had never married me.” Myös herra Casaubonin näkökulmasta kuvataan kipeästi, kuinka aviopari ajautuu erilleen kasvavan epäluottamuksen myötä. Casaubon kokee vaimon arvostelevan hänen työtään ja persoonaansa, vaikka hän odotti pyyteetöntä ihailua. Avioliitto näyttäytyy Dorothealle erämaana, missä hänellä ei ole mitään roolia. Miehen pikkumainen luonne ja moraalinen heikkous herättävät Dorotheassa kapinamieltä, mutta hänen roolinsa aviovaimona 1800-luvun Englannissa on alistua miehen tahtoon. Kun aviomies kuolee, nykylukija suorastaan innostuu: leskirouvalla sentään on mahdollisuus elää itsenäistä elämää ja tehdä päätöksiä. Eliotin taitavuus naisen aseman ja naisen vaikutusmahdollisuuksien kuvaajana on ihailtavaa. Dorothean vapaus on myös henkistä: hän ei välitä rahasta eikä asemasta vaan oikeudenmukaisuudesta ja mahdollisuudesta tehdä päätöksiä, jotka edistävät koko yhteisön hyvinvointia. Lukija hyväksyy Dorothean rakkauden taiteelliseen Ladislawiin juuri siksi, että myös Ladislaw on vapaa rahan rajoittavasta vaikutuksesta ja ahtaista moraalikäsityksistä. Ladislawin vaimona Dorothean vapautta ei siis rajoitettaisi.

Tärkeä syy romaanin viehätykselle on sen ironinen ja vahva kertoja,joka on tarinan ulkopuolinen ja kaikkitietävä. Ainakin minä ajattelin kaiken aikaa hänen olevan viisas, noin 50-vuotias naishenkilö, jollainen George Eliotkin oli kirjoittaessaan romaanin. Kertoja vaihtaa jatkuvasti näkökulmaa henkilöstä toiseen, ja pysähtyy välillä itse kommentoimaan tapahtumien kulkua tai henkilöiden luonnetta lempeän pisteliäästi: ”It was said of him, that Lydgate could do anything he liked, but he had certainly not yet liked to do anything remarkable.”

Tässä lainaus Smithin esseestä, jossa hän kuvaa hienosti Eliotin kerrontaa ja sen merkitystä romaanin sisällön kannalta:
”The result is that famous Eliot effect, the narrative equivalent of a surround sound. Here is the English novel at its limit, emplying an unprecedented diversity of ’central characters’, so different from the centrifugal narratives of Austen.The novel is a riot of subjectivity. To Mary Garth, Fred Vincy is the central character in Middlemarch. To Ladislaw, it is Dorothea. To Lydgate, it is Rosamond Vincy. To Rosamund, it is herself. And authorial attention is certainly diffuse; it seems to focus not simply on those who are most good, or most attractive or even most interesting, but on those who are ’there’.”

Tässä itse asiassa Smith muistuttaa Eliotia. Ajattelen erityisesti romaania ”Kauneudesta”, missä henkilöt edustavat tiettyä elämänkatsomusta ja asemaa hyvin samaaan tapaan kuin Eliotilla. Henkilöiden väliset keskustelut tuovat esiin kipupisteitä ja erilaisia mahdollisuuksia ratkaista ne. Smithin ajatellaan usein olevan ensisijaisesti rotua ja etnisyyttä pohtiva kirjailija, mutta nähdäkseni hän kuvaa nykyajan Britannian tai Yhdysvaltojen yhteiskunnan kokonaisuutta, missä monikulttuurisuus on olennainen osa kokonaisuutta. Hänen tapansa nähdä ihmisten valinnanvaihtoehdot aikaan ja paikkaan sidoittuina on samantapainen kuin Eliotilla. Kummankin romaaneissa vahva tahto saa noudattamaan omaa arvomaailmaa yhteisön normeista huolimatta. Smith tulkitsee, että juuri laajemman totuuden etsiminen, ei vain yhden ihmisen näkökulmasta nähty totuus, on Eliotin romaanikirjallisuudelle asettama tavoite. Romaanin moraalinen pohdinta on olennaista ihmisten keskinäisten suhteiden kannalta, ei niinkään uskonnon kannalta. Smith tiivistää: ”Eliot has replaced metaphysics with human relationships.” Näen, että kuten Eliot myös Smith on hyvin moraalinen kirjailija. Hänen henkilönsä pohtivat, mikä tie on oikea – ei vain heille itselleen vaan myös muiden ihmisten kannalta.

Smith korostaa, että romaanitaiteen on kehityttävä ajan myötä, eikä nykykirjailijan ole tarkoitus kirjoittaa pastisseja 1800-luvun romaaneista: ”Forms, styles, structures – whatever word you prefer – should change like skirt lenghts. They have to; otherwise we make a rule, a religion, of one form; we say, ’This form here, this is what reality is like,’--.” Reading-osion viimeisessä esseessä hän pohtii romaanin tulevaisuutta ja realistisen muodon yllättävän pitkään jatkunutta voittokulkua. Hän analysoi nykykirjallisuuden erilaisia tapoja reagoida realismin perintöön, joka kaiken filosofisen kritiikin jälkeenkin tuntuu olevan valtavirtaa englanninkielisessä kirjallisuudessa – mutta tietoisena konventionaalisuudestaan.

Virginia Woolf on sanonut, että Middlemarch on yksi harvoista englantilaisista romaaneista, jotka on kirjoitettu aikuisille. Tämä näkyy vaikkapa siinä, että tarina ei pääty avioliittoon, vaan alkaa siitä. Myös hyvillä on heikot hetkensä ja itsekkäät auttavat joskus muita. Erehtyminen on inhimillistä, mutta siitä voi oppia. Taloudellis-yhteiskunnalliset vaikuttimet saavat ihmiset solmimaan avioliittoja, kääntymään sukulaisiaan vastaan tai ojeltamaan käden vihollisilleen. Middlemarch on todella monisyinen ja syvällinen analyysi yhteisön toiminnasta – ja samalla se on kaunis rakkausromaani, jossa rakkaus ei ole hetkellistä huumaa, vaan yhteiselo vaatii epäitsekkyyttä ja toisen näkemysten arvostusta.

PS.
Café Voltaire -kirjasarjan osassa ”Imperiumin perilliset” Johanna Matero kirjoittaa esseessään Zadie Smithistä muun muassa näin: ”Smithin henkilöhahmojen käyttämässä kielessä ei koskaan ole mitään sattumanvaraista. Henkilöhahmojen puhekieli joko paljastaa heidän monikulttuurisen identiteettinsä taustoineen tai sen fiktiivisen identiteetin, johon he haluavat samastua, jollaiseksi he siis itse haluaisivat määritellä itsensä.”

Siili, kulinaristi ja pakenevien hetkien kauneus

Hanna Meretoja kirjoittaa:

Vietin viimeiset lomapäiväni lukemalla Muriel Barberyn Siilin eleganssin ja Kulinaristin kuoleman. Ja tässä järjestyksessä, kuten moni muukin, vaikka kirjat ovat ilmestyneet päinvastaisessa järjestyksessä. Siilin eleganssi oli Barberyn kansainvälinen läpimurto, joka suomennettiin ensin. Ystävieni ihastuneiden mutta myös ristiriitaisten reaktioiden pohjalta en malttanut olla tarttumatta siihen ensin, vaikka moni on sanonut, ettei tämä järjestys tee oikeutta Kulinaristille. Varmaan se on totta, enkä minäkään osannut olla lukematta jälkimmäistä edellisen valossa. Kulinaristi tuntui maukkaalta makupalalta, joka täydensi Siiliä ja toi siitä mieleen muistumia mutta jäi auttamatta yksiulotteisemmaksi.

Tiedän, että jotkut ovat kritisoineet Siiliä teennäisyydestä, mutta myönnän silti häpeilemättä, että minusta se oli nautinnollinen ja paikoin myös varsin liikuttava kirja. Se oli myös mainio kesäkirja – ahmiessani sitä riippumatossa koin hetkittäin palaavani nuoruuden kesien lukunautintojen tunnelmiin ja irtautuvani arjen ajasta (mikä on kai kesäloman tarkoitus).

Minulle piiloutumisimpulssi, johon siilimetafora viittaa, oli hyvin tunnistettava. Tämä pariisilaisesta hienostotalosta – ja siihen kiteytyvästä luokkayhteiskunnasta – kertova kirja sai minut muistamaan, miksi en koskaan kotiutunut Pariisiin, vaan koin olevani siellä ikuinen turisti. Tehdessäni väitöskirjaa Sorbonnessa koin, että minuun suhtauduttiin lähinnä hyväntahtoisen alentuvasti, sillä en ollut kulkenut sinne asianmukaista eliittikoulutietä eikä ranskani ollut virheetöntä. Koin myös vastustamatonta tarvetta piiloutua – ottaa auliisti vastaan hieman yksinkertaisen ulkomaalaisen roolin. Halusin muuttua näkymättömäksi ja nostaa piikit pystyyn suojamuuriksi uhkaavaa maailmaa vastaan kuten Barberyn kuvaamat ”siilit”, ovenvartijarouva ja angstinen Paloma-tyttö. Tunnistin Palomassa myös piirteitä kaksitoistavuotiaasta itsestäni, joka ei halunnut kasvaa osaksi aikuisten valheellista maailmaa.

Siili on kertomus kahdesta yksinäisestä ja maailmalta piiloutuvasta älyköstä, jotka rakentavat identiteettejään suhteessa kirjallisuuteen, elokuviin ja taiteeseen ja päätyvät huomaamaan, että sielunsisaren voi löytää odottamattomista paikoista. Siihen verrattuna Kulinaristi on ruumiillisempi kirja. Se tavoittaa hienosti ilon, joka syntyy jonkin ruumiillisen kokemuksen, kuten makuaistimuksen, pukemisesta sanoiksi. Kirjaa olisi tuskin kirjoitettu ilman Proustin Madeleine-leivosta. Sen kaksi keskeistä, pirskahtelevalla huumorilla ryyditettyä ja keskenään jännitteiseen suhteeseen asettuvaa juonnetta ovat keittotaidon luovuus ja proustilainen unohdetun maun metsästys, johon kiteytyy tapamme vimmaisesti vaalia lapsuuden kadotettua maailmaa:

kadonnutta elämää, erilaisia makuja, hajuja, tuntemuksia, jotka asettuvat kerroksiksi esi-isien riitteihin, paikallisiin ruokiin ja sulautuvat yhteen kuvitteellisessa kollektiivisessa muistissa, joka pyrkii loihtimaan hiekasta kultaa ja ajasta ikuisuutta. Hienoa keittotaitoa sitä vastoin ei synny ilman kehitystä, kulumista ja unohtamista. Keittotaidosta on tullut taidetta nimenomaan siksi, että ainekset on alati palautettu valmistuspöydälle, missä sekoittuvat mennyt ja tuleva, täkäläinen ja vieras, raaka ja kypsennetty, ja siksi keittotaito elää kangistumatta kuolemaa pakoilevien pakkomielteisiin. (73-74.)

Molemmissa teoksissa kuvataan ihastuttavasti sitä, miten elämän kauneus piilee ohikiitävissä hetkissä. Varsinkin sellaisissa hetkissä, jotka eivät kuulu mihinkään – eivät asetu arkisen elämänkulun osaksi, syiden ja seurausten ketjuun, vaan rikkovat ajan turruttavan virran. Kulinaristissa ne ovat ylimaallisten makuaistimusten hetkiä, Siilissä toisen kohtaamisen hetkiä. Edellisiäkin Barbery kuvaa hienosti, mutta jälkimmäiset koskettivat minua syvemmin. Ne tuntuivat pukevan sanoiksi tietynlaisen peruskokemuksen hetkistä, jolloin tapahtuu jotakin, mistä olemme kenties uneksineet mutta mille emme ole uskoneet olevan sijaa tässä maailmassa. Kirja muistuttaa, miten suuri ihme on toisen ihmisen kohtaaminen, joka avaa kokonaisen uuden maailman: yhtäkkiä kaikki on mahdollista, eikä mitään ole ennalta määrätty.

Barberyn kirpeä huumori pitää huolen siitä, ettei näitä kohtaamisia ja onnen hetkiä kuvata liian sentimentaalisesti. Ihastuin myös Barberyn moniääniseen tapaan rakentaa kirjansa. Siilissä lukija pääsee tutustumaan kahden hauraan, moniulotteisen olennon salattuun sielunelämään. Kulinaristissa hän kohtaa samaan kerrostaloon mahtuvan äänten kakofonian. Kummassakaan kukaan ei saa viimeistä sanaa.

Ehdotan siis teille, jotka olette pistäytymässä virtuaalikahvilassamme tänä kirkkaana loppukesän päivänä, teehetkeä Barberyn ovenvartijarouvan seurassa:

Seremoniaksi muuttuneessa teenjuonnissa kiteytyy kyky nähdä pienten asioiden suuruus. Mistä kauneuden voi löytää? Suurista asioista, jotka on tuomittu katoamaan niin kuin kaikki muukin, vai pienistä, jotka kaikessa vaatimattomuudessaan kykenevät tuomaan elämäämme ikuisuuden välkehtivän säkenen? […] Niin, maailma kulkee kohti tyhjyyttä, kadotetut sielut itkevät kauneuden perään, mitättömyys saartaa kaikkialta. Juokaamme siis kupillinen teetä. Hiljaisuus laskeutuu, tuuli suhisee ulkona, syksyn lehdet kahisevat ja lentävät, kissa nukkuu lämpimässä valossa. Ja eletty hetki jalostuu jokaisen kulauksen myötä. (98.)

Siilin eleganssi (L’Élégance du hérisson, 2006). Suom. Anna-Maija Viitanen. Helsinki: Gummerus, 2010.

Kulinaristin kuolema (Une gourmandise, 2000). Suom. Lotta Toivanen. Helsinki: Gummerus, 2011.

Helsingissä Taiteiden yö ja Runokuu

Päivi Brink kirjoittaa:
Perjantaina 26.8. on Helsingissä Taiteiden yö ja koko kaupunki pullollaan ohjelmaa. Kiinnostuin tuosta Runokuusta, joka on runofestari, joka kestää koko viikon. Sen ohjelma löytyy täältä: http://www.runokuu.fi

Tässä meonotärppi:
Taiteiden yön Runotusina
Pe 26.8., Rikhardinkadun kirjasto, Rikhardinkatu 3, 3. krs
klo 18–21, vapaa pääsy
Runojaan lukemassa
klo 18.00 Agneta Enckell,
18.15 Anni Sumari,
18.30 Ville Hytönen,
18.45 Pauliina Haasjoki,
19.00 Helena Sinervo,
19.15 Suvi Valli,
19.30 Jukka Viikilä ja Janne Nummela,
19.45 Marianna Kurtto,
20.00 Aulikki Oksanen,
20.15 Sirpa Kyyrönen,
20.30 Jouni Inkala,
20.45 Esa Mäkijärvi.
Juontajana Sakari Katajamäki.
Järjestäjät: Lukukeskus ja Rikhardinkadun kirjasto

Aika hieno lista nykyrunoilijoita! Hauskaa iltaa ja yötä kaikille!

Otavan Kirjasäätiön uudet kirjallisuuspalkinnot

Päivi Brink kirjoittaa:
Otavan Kirjasäätiö perustaa kolme kirjallisuuspalkintoa ja ilahduttavasti myös lastenkirjailijoille tarkoitettu Helakisa-palkinto kasvaa rahallisesti. Minkähänlaiseksi näiden palkintojen merkitys muodostuu Finladian ja muiden jo olemassaolevien rinnalla? Kiinnostavaa.

Otavan tiedote:
Otavan Kirjasäätiö perustaa kolme uutta vuosittain jaettavaa kirjallisuuspalkintoa. Palkinnoilla Otavan Kirjasäätiö haluaa tukea ja kannustaa merkittävää kotimaista kirjallista toimintaa.

Palkinnot ovat
Veijo Meri -kirjallisuuspalkinto
Otavan Kirjasäätiön tietokirjapalkinto
Otavan Kirjasäätiön oppimateriaalipalkinto

Jokainen palkinto on arvoltaan 15.000 euroa.

Uudet palkinnot tulevat kahden olemassa olevan palkinnon, Kaarina Helakisa -kirjallisuuspalkinnon ja Erkki Reenpää -suomentajapalkinnon lisäksi.

Vuonna 1999 perustetun Kaarina Helakisa -kirjallisuuspalkinnon arvo nousee 15.000 euroon. Ensimmäinen Erkki Reenpää -palkinto myönnettiin ansioituneelle suomentajalle vuonna 2004. Tähän asti joka toinen vuosi jaetusta palkinnosta tulee vuosittainen.

Palkinnot jaetaan keväällä 2012 ja siitä eteenpäin vuosittain.

Turun Kirjakahvila 30 vuotta

Päivi Brink kirjoittaa:

Onpa mukavaa, että Facebookin välityksellä (kiitos Ninni!) sain tänne Kapkaupunkiin asti tiedon, että Turun Kirjakahvila viettää taiteiden yönä syntymäpäiviään. 30-vuotias Kirjakahvila on vuosien aikana tuonut yhteen kirjallisuuden (ja kahvin) ystäviä, lietsonut kiinnostusta kirjoihin ja tehnyt yksinäisestä harrastuksesta tai ammatista sosiaalisen.

Itsekin olin Kirjakahvilassa aktiivinen vapaaehtoinen vuoden 1998 tienoilla. Siellä tapasin mukavia ihmisiä, joiden kanssa olen edelleen tekemisissä. Muistan hyvin sekä kirjalliset keskusteluillat, kirjanjulkaisutilaisuudet että riehakkaat bileet ja konsertit.

Kun aloitin opintoni Turun yliopistossa vuonna 1992 ehdin nähdä sen vanhan ja kuluneen ja ihanan raihnaisen Kirjakahvilan, joka veti puoleensa boheemeja kirjallisuuden ystäviä. Olimme aika kauhuissamme, kun uusi, hieno Kirjakahvila aukaisi ovensa täydellisesti remontoiduissa tiloissa 90-luvun lopussa. Mutta nekin tilat alkoivat tuntua oikein kotoisilta käytettyjen huonekalujen ja mausteisten keittojen myötä, joita kahvilassa tarjoilimme. Kirjakahvilassa vietin maisterijuhlatkin. Oi niitä aikoja!

Nyt on vaikea ymmärtää, kuinka tärkeää oli voida ostaa Kirjakahvilan kirjakaupasta englanninkielistä tutkimuskirjallisuutta. Nettikirjakaupat eivät olleet 90-luvulla vielä ollenkaan niin monipuolisia ja helppokäyttöisiä kuin nykyään.

Kirjakahvilan tapaiset, pääasiassa vapaaehtoisten työntekijöiden intoon perustuvat kulttuuriyhteisöt ovat kultaakin kalliimpia! Niiden lämmin ilmapiiri, yhteinen rakkaus kirjallisuuteen, tarve keskustella kirjoista ja halu tavata toisia lukijoita ja kirjoittajia on jotakin sellaista, mitä ei rahalla saa.

LÄMPIMÄSTI ONNEA KIRJKAHVILA!

Toivottelee Päivi B.

PS. Paikallislehti Turkulainen kirjoittaa:
”Kipinä toiminnan aloittamiselle tuli alun perin Berliinin kirjakahvilakulttuurista, ja innoituksen ohella kaupungista tuotiin mukana muutakin: hankalasti saatavilla olevien kirjojen ohella kirjakahvila-aktiivit levittivät 1980-luvun Turussa berliiniläisiä industrial-musiikkikasetteja. Nyt, kolmekymmentä vuotta myöhemmin, c-kasetit ovat pitkälti vaihtuneet digitaalisiin formaatteihin. Tästä huolimatta Kirjakahvila muistelee sähköistä historiaansa järjestämällä Turun Taiteiden yönä elektronisen musiikin illan, jossa musiikkiesitysten lomassa folkloristiikan maisteri, museopedagogi ja industrial-harrastaja John Björkman kertoo industrial-musiikista vastakulttuurina. Kirjakahvilan Taiteiden yön loppuhuipentumana on keskiyöllä alkava livesäestetty mykkäelokuvanäytös, jonka järjestää elokuvakerho Kinokopla.”

Zadie Smithin innoittamana George Eliotia

Päivi Brink kirjoittaa:
Emäntä on taas piuhojen päässä, mutta muutto Etelä-Afrikkaan on vienyt aikaa ja energiaa, enkä ole ehtinyt kirjoittaa. Lupailin lukevani Zadie Smithin esseitä - ja luinkin. Mutta luin sen kanssa rinnakkain Välimeren risteilyllä seilatessani myös Agatha Christietä ja Smithin innoittamana aloin lukea George Eliotin Middlemarchia. Jälkimmäinen on valtava vonkale, joten olen tyytyväinen, että se löytyi lukulaitteeni kätköistä, eikä tarvitse kuljetella painavaa, 700-sivuista kirjaa käsilaukussa. Mutta aikaa sen lukeminen toki vie: olen vasta puolivälissä. Middlemarch on aivan mahtava! Smith kehui sen ironista ja yllättävän modernia kertojan ääntä, ja sitä minäkin ihailen. Kypsän, aikuisen naisen ääni, joka kommentoi henkilöitä ja tarinan käänteintä hauskasti. Mutta palaan näihin, kun saan esseekokoelman tai romaanin luettua. Sitä ennen kaikkea muuta kirjamarkkinoista, kirjastolaitoksesta ja muusta sekä täällä etelässä että siellä pohjoisessa. Kirjoitelkaa tekin ja lähettäkkää tekstejänne minulle päin. Palataan!