Hanna Meretoja kirjoittaa:
Vietin viimeiset lomapäiväni lukemalla Muriel Barberyn Siilin eleganssin ja Kulinaristin kuoleman. Ja tässä järjestyksessä, kuten moni muukin, vaikka kirjat ovat ilmestyneet päinvastaisessa järjestyksessä. Siilin eleganssi oli Barberyn kansainvälinen läpimurto, joka suomennettiin ensin. Ystävieni ihastuneiden mutta myös ristiriitaisten reaktioiden pohjalta en malttanut olla tarttumatta siihen ensin, vaikka moni on sanonut, ettei tämä järjestys tee oikeutta Kulinaristille. Varmaan se on totta, enkä minäkään osannut olla lukematta jälkimmäistä edellisen valossa. Kulinaristi tuntui maukkaalta makupalalta, joka täydensi Siiliä ja toi siitä mieleen muistumia mutta jäi auttamatta yksiulotteisemmaksi.
Tiedän, että jotkut ovat kritisoineet Siiliä teennäisyydestä, mutta myönnän silti häpeilemättä, että minusta se oli nautinnollinen ja paikoin myös varsin liikuttava kirja. Se oli myös mainio kesäkirja – ahmiessani sitä riippumatossa koin hetkittäin palaavani nuoruuden kesien lukunautintojen tunnelmiin ja irtautuvani arjen ajasta (mikä on kai kesäloman tarkoitus).
Minulle piiloutumisimpulssi, johon siilimetafora viittaa, oli hyvin tunnistettava. Tämä pariisilaisesta hienostotalosta – ja siihen kiteytyvästä luokkayhteiskunnasta – kertova kirja sai minut muistamaan, miksi en koskaan kotiutunut Pariisiin, vaan koin olevani siellä ikuinen turisti. Tehdessäni väitöskirjaa Sorbonnessa koin, että minuun suhtauduttiin lähinnä hyväntahtoisen alentuvasti, sillä en ollut kulkenut sinne asianmukaista eliittikoulutietä eikä ranskani ollut virheetöntä. Koin myös vastustamatonta tarvetta piiloutua – ottaa auliisti vastaan hieman yksinkertaisen ulkomaalaisen roolin. Halusin muuttua näkymättömäksi ja nostaa piikit pystyyn suojamuuriksi uhkaavaa maailmaa vastaan kuten Barberyn kuvaamat ”siilit”, ovenvartijarouva ja angstinen Paloma-tyttö. Tunnistin Palomassa myös piirteitä kaksitoistavuotiaasta itsestäni, joka ei halunnut kasvaa osaksi aikuisten valheellista maailmaa.
Siili on kertomus kahdesta yksinäisestä ja maailmalta piiloutuvasta älyköstä, jotka rakentavat identiteettejään suhteessa kirjallisuuteen, elokuviin ja taiteeseen ja päätyvät huomaamaan, että sielunsisaren voi löytää odottamattomista paikoista. Siihen verrattuna Kulinaristi on ruumiillisempi kirja. Se tavoittaa hienosti ilon, joka syntyy jonkin ruumiillisen kokemuksen, kuten makuaistimuksen, pukemisesta sanoiksi. Kirjaa olisi tuskin kirjoitettu ilman Proustin Madeleine-leivosta. Sen kaksi keskeistä, pirskahtelevalla huumorilla ryyditettyä ja keskenään jännitteiseen suhteeseen asettuvaa juonnetta ovat keittotaidon luovuus ja proustilainen unohdetun maun metsästys, johon kiteytyy tapamme vimmaisesti vaalia lapsuuden kadotettua maailmaa:
kadonnutta elämää, erilaisia makuja, hajuja, tuntemuksia, jotka asettuvat kerroksiksi esi-isien riitteihin, paikallisiin ruokiin ja sulautuvat yhteen kuvitteellisessa kollektiivisessa muistissa, joka pyrkii loihtimaan hiekasta kultaa ja ajasta ikuisuutta. Hienoa keittotaitoa sitä vastoin ei synny ilman kehitystä, kulumista ja unohtamista. Keittotaidosta on tullut taidetta nimenomaan siksi, että ainekset on alati palautettu valmistuspöydälle, missä sekoittuvat mennyt ja tuleva, täkäläinen ja vieras, raaka ja kypsennetty, ja siksi keittotaito elää kangistumatta kuolemaa pakoilevien pakkomielteisiin. (73-74.)
Molemmissa teoksissa kuvataan ihastuttavasti sitä, miten elämän kauneus piilee ohikiitävissä hetkissä. Varsinkin sellaisissa hetkissä, jotka eivät kuulu mihinkään – eivät asetu arkisen elämänkulun osaksi, syiden ja seurausten ketjuun, vaan rikkovat ajan turruttavan virran. Kulinaristissa ne ovat ylimaallisten makuaistimusten hetkiä, Siilissä toisen kohtaamisen hetkiä. Edellisiäkin Barbery kuvaa hienosti, mutta jälkimmäiset koskettivat minua syvemmin. Ne tuntuivat pukevan sanoiksi tietynlaisen peruskokemuksen hetkistä, jolloin tapahtuu jotakin, mistä olemme kenties uneksineet mutta mille emme ole uskoneet olevan sijaa tässä maailmassa. Kirja muistuttaa, miten suuri ihme on toisen ihmisen kohtaaminen, joka avaa kokonaisen uuden maailman: yhtäkkiä kaikki on mahdollista, eikä mitään ole ennalta määrätty.
Barberyn kirpeä huumori pitää huolen siitä, ettei näitä kohtaamisia ja onnen hetkiä kuvata liian sentimentaalisesti. Ihastuin myös Barberyn moniääniseen tapaan rakentaa kirjansa. Siilissä lukija pääsee tutustumaan kahden hauraan, moniulotteisen olennon salattuun sielunelämään. Kulinaristissa hän kohtaa samaan kerrostaloon mahtuvan äänten kakofonian. Kummassakaan kukaan ei saa viimeistä sanaa.
Ehdotan siis teille, jotka olette pistäytymässä virtuaalikahvilassamme tänä kirkkaana loppukesän päivänä, teehetkeä Barberyn ovenvartijarouvan seurassa:
Seremoniaksi muuttuneessa teenjuonnissa kiteytyy kyky nähdä pienten asioiden suuruus. Mistä kauneuden voi löytää? Suurista asioista, jotka on tuomittu katoamaan niin kuin kaikki muukin, vai pienistä, jotka kaikessa vaatimattomuudessaan kykenevät tuomaan elämäämme ikuisuuden välkehtivän säkenen? […] Niin, maailma kulkee kohti tyhjyyttä, kadotetut sielut itkevät kauneuden perään, mitättömyys saartaa kaikkialta. Juokaamme siis kupillinen teetä. Hiljaisuus laskeutuu, tuuli suhisee ulkona, syksyn lehdet kahisevat ja lentävät, kissa nukkuu lämpimässä valossa. Ja eletty hetki jalostuu jokaisen kulauksen myötä. (98.)
Siilin eleganssi (L’Élégance du hérisson, 2006). Suom. Anna-Maija Viitanen. Helsinki: Gummerus, 2010.
Kulinaristin kuolema (Une gourmandise, 2000). Suom. Lotta Toivanen. Helsinki: Gummerus, 2011.
Hanna, kiitos hienosta jutusta. En ole vielä lukenut Siiliäni - vaikka ystäväni Annu, joka kirjan on suomentanut, suositteli kirjaa jo kauan aikaa sitten. - Minulle on viime aikoina tapahtunut tuollaisia avautuman tyyppisiä hetkiä yksi toisensa jälkeen. - Olen esimerkiksi pitkän aikaa, monia vuosia, ehkä kymmenen vuotta, pannut hyviä kirjoja syrjään vastaisuuden varalle ja ajatellut, että luen ne sitten kun olen vanha. Nyt olen alkanut lukea juuri noita kirjoja - ja niiden joukossa on Siili ja monta muuta - ja pannut velvollisuuskirjat syrjään.
VastaaPoistaHauska kuulla, että kirjat vastasivat täydellisesti tarpeitasi! Kirjoitin Turun Sanomiin kritiikin Siilin eleganssista, ja sanoin siinä mm. näin:
VastaaPoista“Ystävyys, rakkaus ja keskinäinen arvostus pystyvät ylittämään ikäerot ja luokkarajat, jos kaikki osapuolet ovat siihen valmiita. Jos katsoo avoimin mielin toista ihmistä, voi tunnistaa sielunsisaren siellä, missä vähiten odottaa. Kummallista romaanin asetelmissa on kuitenkin se, että nuo kolme herkkävaistoista henkilöä pystyvät kohtaamaan vain toisensa. Muut talon asukkaat ovat yhtä mustavalkoisen typeriä kuin ensimmäisellä sivullakin. Renéen ja Paloman kuva heistä ei paljastu vääräksi, vaikka sen voi nähdä ylimielisenä yksinkertaistuksena senkin.”
Koko kritiikin voi lukea täältä: http://www.ts.fi/online/kulttuuri/arviot/kirjat/140673.html
Tuo on hyvä pointti - muita ei tosiaan kuvata kovin moniulotteisina, paitsi ehkä sitä japanilaisherrasmiestä, mutta minusta tämä seuraa kirjan kerronnallisesta rakenteesta. Pidän sen yhtenä keskeisenä ideana juuri kuilua sen välillä, miten muut näkevät meidät (tiettyjen valmiiden lokeroiden kautta, kuten typeränä ovenvartijarouvana tai mitättömänä pikkutyttönä) ja minkälainen kokonainen maailma jokaiseen ihmiseen oikeasti mahtuu.
VastaaPoistaLukijalle tarjotaan pääsy vain kahden asukkaan tajuntaan, joista siis näytetään, etteivät ne vastaa lainkaan ulkopuolisten kuvaa näistä ihmisistä. Saman näkökulmanvaihdoksen voisi periaatteessa tehdä jokaisen talon asukkaan kohdalla. Kulinaristin kuolemassa näemmekin välähdyksiä muiden asukkaiden tajunnoista ja kokemisen tavoista - vain välähdyksiä, mutta ne riittävät antamaan aavistuksen näkymättömistä maailmoista.
Kritiikkisi on hieno, ja on hyvä huomata ero suomalaisen ja ranskalaisen luokkajärjestelmän välillä. Luulen, että tulkitsin suuren osan siitä, mikä ärsytti joitakin suomalaisia lukijoita "teennäisyytenä", irvailuksi ranskalaiselle luokkayhteiskunnalle tai sillä leikittelyksi.