Päivi Brink kirjoittaa:
Luin Kirjasto-lehden numeroa 2/2011 ja ilahduin lukiessani toimittaja Elina Lampelan jutusta, miten hyvää kirjastopalvelua saavat ikäihmiset Salon aluesairaalan laitoskirjastossa. Erikoiskirjastovirkailija Leenakaisa Haapaniemi kiertää osastoilla kirjakärryn kanssa. Hän tuntee lukijakunnan ja osaa suositella heille sopivaa kirjallisuutta. Romantiikka, jännitys ja elämäkerrat tuntuivat olevan kysyttyjä. Enni Mustonen, Anni Polva, Elsa Anttila, Danielle Steele ja ruotsalaiset dekkaristit ovat suosittuja vanhusten keskuudessa. Laitoskirjastossa pitää olla tilannetajua ja ymmärrystä siitä, mitä potilaat jaksavat lukea. Kirjastovirkailija saa innostuneen vastaanoton osastoilla ja hänen kanssaan jutellaan mukavia samalla kun etsitään sopivaa kirjaa. Hyvin kirjoitettu juttu tärkeästä aiheesta!
Samassa lehdessä kerrottiin, että Kaarinassa toimii Kotikirjasto Hopeakettu, joka lähettää kirjoja suoraan kotiin niille, jotka eivät pääse kirjastoon, kuten huonokuntoisille vanhuksille. Kirjasto tarjoaa myös kirjavinkkausta, joten itse ei tarvitse edes tietää tarkkaa kirjan nimeä. Hienoa!
Turun Ilpoisissa sen sijaan on yhdistetty nuorisotalo ja kirjasto. Kuulostaa levottomalta, mutta yhteistila toimii sekä nuorten, muiden asiakkaiden että kirjastovirkeilijoiden mielestä mainiosti. Nuorilla on turvallinen paikka, missä viettää iltapäivän tunnit.
Suomen suosituin kirjasto vuonna 2010 oli uudenuutukainen Turun pääkirjasto (1,2 miljoonaa käyntiä), toinen Espoon Sellon kirjasto ja kolmas Tampereen pääkirjasto Metso. On se mahtavaa, että meillä on tällainen kirjastolaitos, joka tavoittaa kaikenikäiset lukijat ja tarjoaa runsaudensarven täydeltä luettavaa!
Tervetuloa! Virtuaalinen kirjallisuuskahvila Café Voltaire jatkaa Avaimen Café Voltaire -kirjasarjan aloittamaa keskustelua maailman nykykirjallisuuksista. Ota kuppi kuumaa ja istahda pöytään. Café Voltaire on sielua virkistävä kohtaamispaikka, jossa keskustellaan nykyihmisen tilanteesta maailmassa.
torstai 9. kesäkuuta 2011
tiistai 7. kesäkuuta 2011
Minkä kirjan lukisit riippukeinussa hellepäivänä?
Päivi Brink kirjoittaa:
Huh hellettä! Kerro tuonne kommenttikenttään, minkä kirjan sinä ottaisit rannalle tai riippumattoon lomalukemiseksi!
Minä ottaisin Zadie Smithin esseekokoelman Changing my mind, jossa Smith kertoo matkoistaan, lukemistaan kirjoista ja muista mietteistään. Kirja odottaa yöpöydälläni, mutta en ole vielä aloittanut. Täällä siitä kerrotaan lisää:
http://literati.net/ZSmith/zadie-smith-books.htm
Kerron sitten, kun olen lukenut, minkälainen se oli, ja sopiko se lomalukemiseksi.
Huh hellettä! Kerro tuonne kommenttikenttään, minkä kirjan sinä ottaisit rannalle tai riippumattoon lomalukemiseksi!
Minä ottaisin Zadie Smithin esseekokoelman Changing my mind, jossa Smith kertoo matkoistaan, lukemistaan kirjoista ja muista mietteistään. Kirja odottaa yöpöydälläni, mutta en ole vielä aloittanut. Täällä siitä kerrotaan lisää:
http://literati.net/ZSmith/zadie-smith-books.htm
Kerron sitten, kun olen lukenut, minkälainen se oli, ja sopiko se lomalukemiseksi.
maanantai 6. kesäkuuta 2011
Yannick Haenel: Jan Karski
Päivi Brink kirjoittaa:
Ranskalaisen antisemitismin pitkä historia on vasta viime aikoina noussut tarkasteluun kirjallisuudessa, ja ranskalaisia on vaadittu vastuuseen 70 000 keskitysleireille luovutetun juutalaisen kohtalosta. Saksassa juutalaisten kansanmurha eli holokausti ja sen aiheuttama syyllisyys ovat keskeisiä nykykirjallisuudessa toistuvia teemoja.
Ranskalaisen Yannick Haenelin (s. 1967) romaani kertoo puolalaisesta kristitystä miehestä nimeltä Jan Karski, joka yritti pysäyttää juutalaisten kansanmurhan vuosina 1942–45 kertomalla liittoutuneiden johtajille, mitä juutalaisille oli Puolassa tapahtumassa. Kukaan ei ollut kiinnostunut hänen viestistään, eikä yrittänyt toden teolla pysäyttää kansanmurhaa.
Romaani koostuu kolmesta luvusta. Ensimmäinen osa kuvaa, miten Jan Karski antaa todistuksensa Claude Lanzmannin dokumenttielokuvassa Shoah. Toinen osa on tiivistelmä Karskin kirjoittamasta kirjasta, joka ilmestyi vuonna 1944 Yhdysvalloissa (Karskin uudessa kotimaassa) nimellä Story of a Secret State. Kirjassaan Karski kertoo kokemuksistaan vastarintamiehenä natsien miehittämässä Puolassa, vankina ja kidutettavana natsien käsissä ja siitä, mitä hän näki käydessään Izbica Lubelskan keskitysleirissä ja Varsovan getossa. Romaanin kolmas osa on fiktiivinen kertomus siitä, miltä Karskista tuntui ja miten hän koki sodan jälkeiset tapahtumat.
”Jan Karski” on raskas lukukokemus, mutta muuta en odottanutkaan. Sitä ennen luin Antero Holmilan kattavan tietokirjan ”Holokausti” ja Primo Levin omakohtaisiin kokemuksiin perustuvan teoksen ”Tällainenko on ihminen”. Nämä kolme kirjaa luettuani keskeiseksi kysymykseksi nousevat vanhat tutut: Kenellä on oikeus kirjoittaa juutalaisten kansanmurhasta? Kenen tai keiden tulisi kantaa siitä syyllisyyttä, ja mitä hyötyä siitä on?
Primo Levin kirja kuvaa väkivaltaa vähän ja korostaa vähäeleisesti pahuuden arkisuutta: kylmää, nälkää, sairauksia ja järjettömän järjestelmän tuomaa ihmisarvon häviämistä. Haenelin romaani sen sijaan tuntuu varovaisesti pyytävän lupaa kertoa uudelleen Karskin tarinan, toistaen myös väkivaltakohtaukset. Haenel ei heittäydy mielikuvituksen vietäväksi vaan pitäytyy toistamaan tiiviisti, mitä hänen lähteensä hänelle kertovat ja näyttävät. Romaani jatkaa Karskin omaa tehtävää: kertoo, mitä Karski näki ja vaatii liittoutuneita osallistumaan vastuuseen kansanmurhasta. Romaanin muoto osoittaa, että Haenel ei uskalla kajota holokaustiin mielikuvituksella, ei usko kuvittelun voivan kertoa mitään merkityksellistä. Mutta yhdistämällä faktaa ja fiktiota romaani tuo Karskin unohduksiin jääneen tarinan uudelleen lukijoiden ulottuville.
Romaani osoittaa sormella: syyllisiä eivät ole vain saksalaiset vaan myös muut, jotka antoivat kansanmurhan tapahtua. Karski kertoi juutalaisten kauheasta kohtalosta presidentti Rooseveltille, joka haukotteli kuunnellessaan Karskia. Hän kertoi englantilaisille, jotka eivät halunneet uskoa. Venäläiset Karskin mukaan suorastaan jatkoivat keskitysleirien toimintaa sullomalla ne täyteen omia poliittisia vankejaan valloitettuaan Puolan. Liittoutuneet eivät halunneet sotkea omia sotasuunnitelmiaan pelastaakseen juutalaisia keskitysleireiltä. Haenel kirjoittaa:
”Mutta natsien syyllisyys ei tee Euroopasta syytöntä, se ei tee Amerikasta syytöntä. Nürnbergin oikeudenkäynti ei ainoastaan osoittanut natsien syyllisyyttä, sen tehtävä oli myös tehdä liittoutuneista syyttömiä.”
Haenel tuntuu ajattelevan Karskin tapaan, että on tekopyhää syyttää vain natseja, kun koko Eurooppa vain katseli vierestä, mitä tapahtui. Hän jatkaa:
”Sillä Euroopan juutalaisten kansanmurha ei ole rikos ihmiskuntaa vastaan, se on ihmiskunnan tekemä rikos – eikä ihmiskuntaa enää tämän jälkeen voi yhdistää mihinkään, mitä voitaisiin kutsua inhimillisyydeksi.”
Miksi holokaustin muistaminen on tärkeää? Miksi syyllisyydestä on edelleen puhuttava? Nähdäkseni juuri siksi, että vain muistamalla voimme estää tulevat kansanmurhat. Nykyään, kun Euroopassa puhutaan muka viattomasti ”romanikysymyksestä”, muistaminen on entistäkin tärkeämpää. Kun ihmistä ei nähdä enää ihmisenä vaan jonkinlaisena syöpäläisenä (kuten natsit näkivät juutalaiset), kaikki voi toistua uudelleen. Syyllisiä eivät ole muut, vaan juuri sinä tai minä voimme syyllistyä väkivaltaan tai seuraamaan sitä vierestä passiivisina.
Yannick Haenel: Jan Karski. Suom. Kirsi Kinnunen. Like 2010.
Ranskalaisen antisemitismin pitkä historia on vasta viime aikoina noussut tarkasteluun kirjallisuudessa, ja ranskalaisia on vaadittu vastuuseen 70 000 keskitysleireille luovutetun juutalaisen kohtalosta. Saksassa juutalaisten kansanmurha eli holokausti ja sen aiheuttama syyllisyys ovat keskeisiä nykykirjallisuudessa toistuvia teemoja.
Ranskalaisen Yannick Haenelin (s. 1967) romaani kertoo puolalaisesta kristitystä miehestä nimeltä Jan Karski, joka yritti pysäyttää juutalaisten kansanmurhan vuosina 1942–45 kertomalla liittoutuneiden johtajille, mitä juutalaisille oli Puolassa tapahtumassa. Kukaan ei ollut kiinnostunut hänen viestistään, eikä yrittänyt toden teolla pysäyttää kansanmurhaa.
Romaani koostuu kolmesta luvusta. Ensimmäinen osa kuvaa, miten Jan Karski antaa todistuksensa Claude Lanzmannin dokumenttielokuvassa Shoah. Toinen osa on tiivistelmä Karskin kirjoittamasta kirjasta, joka ilmestyi vuonna 1944 Yhdysvalloissa (Karskin uudessa kotimaassa) nimellä Story of a Secret State. Kirjassaan Karski kertoo kokemuksistaan vastarintamiehenä natsien miehittämässä Puolassa, vankina ja kidutettavana natsien käsissä ja siitä, mitä hän näki käydessään Izbica Lubelskan keskitysleirissä ja Varsovan getossa. Romaanin kolmas osa on fiktiivinen kertomus siitä, miltä Karskista tuntui ja miten hän koki sodan jälkeiset tapahtumat.
”Jan Karski” on raskas lukukokemus, mutta muuta en odottanutkaan. Sitä ennen luin Antero Holmilan kattavan tietokirjan ”Holokausti” ja Primo Levin omakohtaisiin kokemuksiin perustuvan teoksen ”Tällainenko on ihminen”. Nämä kolme kirjaa luettuani keskeiseksi kysymykseksi nousevat vanhat tutut: Kenellä on oikeus kirjoittaa juutalaisten kansanmurhasta? Kenen tai keiden tulisi kantaa siitä syyllisyyttä, ja mitä hyötyä siitä on?
Primo Levin kirja kuvaa väkivaltaa vähän ja korostaa vähäeleisesti pahuuden arkisuutta: kylmää, nälkää, sairauksia ja järjettömän järjestelmän tuomaa ihmisarvon häviämistä. Haenelin romaani sen sijaan tuntuu varovaisesti pyytävän lupaa kertoa uudelleen Karskin tarinan, toistaen myös väkivaltakohtaukset. Haenel ei heittäydy mielikuvituksen vietäväksi vaan pitäytyy toistamaan tiiviisti, mitä hänen lähteensä hänelle kertovat ja näyttävät. Romaani jatkaa Karskin omaa tehtävää: kertoo, mitä Karski näki ja vaatii liittoutuneita osallistumaan vastuuseen kansanmurhasta. Romaanin muoto osoittaa, että Haenel ei uskalla kajota holokaustiin mielikuvituksella, ei usko kuvittelun voivan kertoa mitään merkityksellistä. Mutta yhdistämällä faktaa ja fiktiota romaani tuo Karskin unohduksiin jääneen tarinan uudelleen lukijoiden ulottuville.
Romaani osoittaa sormella: syyllisiä eivät ole vain saksalaiset vaan myös muut, jotka antoivat kansanmurhan tapahtua. Karski kertoi juutalaisten kauheasta kohtalosta presidentti Rooseveltille, joka haukotteli kuunnellessaan Karskia. Hän kertoi englantilaisille, jotka eivät halunneet uskoa. Venäläiset Karskin mukaan suorastaan jatkoivat keskitysleirien toimintaa sullomalla ne täyteen omia poliittisia vankejaan valloitettuaan Puolan. Liittoutuneet eivät halunneet sotkea omia sotasuunnitelmiaan pelastaakseen juutalaisia keskitysleireiltä. Haenel kirjoittaa:
”Mutta natsien syyllisyys ei tee Euroopasta syytöntä, se ei tee Amerikasta syytöntä. Nürnbergin oikeudenkäynti ei ainoastaan osoittanut natsien syyllisyyttä, sen tehtävä oli myös tehdä liittoutuneista syyttömiä.”
Haenel tuntuu ajattelevan Karskin tapaan, että on tekopyhää syyttää vain natseja, kun koko Eurooppa vain katseli vierestä, mitä tapahtui. Hän jatkaa:
”Sillä Euroopan juutalaisten kansanmurha ei ole rikos ihmiskuntaa vastaan, se on ihmiskunnan tekemä rikos – eikä ihmiskuntaa enää tämän jälkeen voi yhdistää mihinkään, mitä voitaisiin kutsua inhimillisyydeksi.”
Miksi holokaustin muistaminen on tärkeää? Miksi syyllisyydestä on edelleen puhuttava? Nähdäkseni juuri siksi, että vain muistamalla voimme estää tulevat kansanmurhat. Nykyään, kun Euroopassa puhutaan muka viattomasti ”romanikysymyksestä”, muistaminen on entistäkin tärkeämpää. Kun ihmistä ei nähdä enää ihmisenä vaan jonkinlaisena syöpäläisenä (kuten natsit näkivät juutalaiset), kaikki voi toistua uudelleen. Syyllisiä eivät ole muut, vaan juuri sinä tai minä voimme syyllistyä väkivaltaan tai seuraamaan sitä vierestä passiivisina.
Yannick Haenel: Jan Karski. Suom. Kirsi Kinnunen. Like 2010.
10 kirjaa rahasta Ylellä
Päivi Brink kirjoittaa:
Tänään alkaa Yle TV1:llä kirjallisuusohjelmasarja ”10 kirjaa rahasta”, jonka juontavat Anna Kortelainen ja Timo Harakka, ja joka ohjelmassa on keskustelemassa yksi vieras. Onpa kiinnostava aihe, joka on vahvasti esillä nykykirjallisuudessa eri puolilla maailmaa. TV-ohjelmassa nykykirjailijoiden teoksista mukaan ovat päässeet DeLillon Cosmopolis, Tom Wolfen Turhuuksien rovio ja Aravind Adigan Valkoinen tiikeri.
Kuten tuossa alla olevassa Watersia koskeneessa keskustelussa tuli hyvin ilmi, yhteiskuntaluokkien suhteet on erityisesti brittikirjallisuudessa tärkeä teema. Moni kirjailija kuvaa keskiluokkaisen ja työväenluokkaisen henkilön kohtaamista keskiluokan näkökulmasta. Köyhä ja kouluttamaton ihminen koetaan usein uhkana, eikä hänen kanssaan löydy yhteistä kieltä eikä kosketuspintaa. Luokan lisäksi kirjallisuudessa pohditaan – ainakin ranskalaisessa ja brittiläisessä kirjallisuudessa – ihmisen omaa suhdetta rahaan, omistamiseen ja työhön. Onko työnteossa järkeä, jos se vie kaiken, eikä anna kuin rahaa? Milloin rahaa on tarpeeksi? Millainen olisi vaihtoehtoinen yhteiskunta?
Illalla puoli kymmeneltä sarjan aloitusjaksossa Sauli Niinistö kertoo ajatuksiaan Balzacin Ukko Goriot’sta. Klassikkoteoksia on mukana paljon Buddenbrookeista Pelureihin.
http://tv1.yle.fi/ohjelmat/kulttuuri/10-kirjaa-rahasta
Tänään alkaa Yle TV1:llä kirjallisuusohjelmasarja ”10 kirjaa rahasta”, jonka juontavat Anna Kortelainen ja Timo Harakka, ja joka ohjelmassa on keskustelemassa yksi vieras. Onpa kiinnostava aihe, joka on vahvasti esillä nykykirjallisuudessa eri puolilla maailmaa. TV-ohjelmassa nykykirjailijoiden teoksista mukaan ovat päässeet DeLillon Cosmopolis, Tom Wolfen Turhuuksien rovio ja Aravind Adigan Valkoinen tiikeri.
Kuten tuossa alla olevassa Watersia koskeneessa keskustelussa tuli hyvin ilmi, yhteiskuntaluokkien suhteet on erityisesti brittikirjallisuudessa tärkeä teema. Moni kirjailija kuvaa keskiluokkaisen ja työväenluokkaisen henkilön kohtaamista keskiluokan näkökulmasta. Köyhä ja kouluttamaton ihminen koetaan usein uhkana, eikä hänen kanssaan löydy yhteistä kieltä eikä kosketuspintaa. Luokan lisäksi kirjallisuudessa pohditaan – ainakin ranskalaisessa ja brittiläisessä kirjallisuudessa – ihmisen omaa suhdetta rahaan, omistamiseen ja työhön. Onko työnteossa järkeä, jos se vie kaiken, eikä anna kuin rahaa? Milloin rahaa on tarpeeksi? Millainen olisi vaihtoehtoinen yhteiskunta?
Illalla puoli kymmeneltä sarjan aloitusjaksossa Sauli Niinistö kertoo ajatuksiaan Balzacin Ukko Goriot’sta. Klassikkoteoksia on mukana paljon Buddenbrookeista Pelureihin.
http://tv1.yle.fi/ohjelmat/kulttuuri/10-kirjaa-rahasta
lauantai 4. kesäkuuta 2011
Työväenluokan pelottava charmi
Kirjallisuudentutkija ja tietokirjailija Päivi Kosonen kirjoittaa blogiin aina silloin tällöin lukukokemuksiaan:
Sarah Waters
Vieras kartanossa.
Suomentanut Helene Bützow
Tammi, 2011.
Alkuteos: A Little Stranger, 2009.
Uusimmassa romaanissaan Sarah Waters jatkaa lajikokeilujaan, jossa hän kirjoittaa perinteistä naisten kirjallisuutta uusiksi. Nyt on vuorossa kauhu- ja kartanoromantiikka. Mistään pusipusiromanssista ei siis ole kyse, vaan nimenomaan epäonnistuneesta ja toteutumattomasta romanssista niin kuin lajiin kuuluu.
Vieras kartanossa ei myöskään pyri olemaan kuolematon taideteos, vaan lajityypillinen lukuromaani. Waters on kuitenkin saanut kartanokeitokseensa poikkeuksellisen kiinnostavan maun. Hän on lisännyt naisten psykokauhuun ripauksen räjähdysherkkää luokkatietoisuutta, joka tekee lukuelämyksestä oudon ja pelottavan.
Sarah Waters liikkuu luontevasti oudoilla, niljakkailla ja pimeillä vesillä. Nyt on kuvauksen kohteena sodanjälkeinen Englanti ja köyhä maalaislääkäri, Tohtori Faraday, jonka mielen syvyyksistä alkaa sopivan tilaisuuden tullen tihkua pitkään haudutettua katkeruutta ja kaunaa paikallista kartanonomistajaperhettä kohtaan. Mistä Ayresin kartanoperheen rappiossa oikeastaan on kyse? Waters antaa romaanillaan ymmärtää, että vanhat vastaukset eivät välttämättä enää päde ja että luokkakysymyksestä on tullut taas akuutti ja ajankohtainen.
Sarah Waters
Vieras kartanossa.
Suomentanut Helene Bützow
Tammi, 2011.
Alkuteos: A Little Stranger, 2009.
Uusimmassa romaanissaan Sarah Waters jatkaa lajikokeilujaan, jossa hän kirjoittaa perinteistä naisten kirjallisuutta uusiksi. Nyt on vuorossa kauhu- ja kartanoromantiikka. Mistään pusipusiromanssista ei siis ole kyse, vaan nimenomaan epäonnistuneesta ja toteutumattomasta romanssista niin kuin lajiin kuuluu.
Vieras kartanossa ei myöskään pyri olemaan kuolematon taideteos, vaan lajityypillinen lukuromaani. Waters on kuitenkin saanut kartanokeitokseensa poikkeuksellisen kiinnostavan maun. Hän on lisännyt naisten psykokauhuun ripauksen räjähdysherkkää luokkatietoisuutta, joka tekee lukuelämyksestä oudon ja pelottavan.
Sarah Waters liikkuu luontevasti oudoilla, niljakkailla ja pimeillä vesillä. Nyt on kuvauksen kohteena sodanjälkeinen Englanti ja köyhä maalaislääkäri, Tohtori Faraday, jonka mielen syvyyksistä alkaa sopivan tilaisuuden tullen tihkua pitkään haudutettua katkeruutta ja kaunaa paikallista kartanonomistajaperhettä kohtaan. Mistä Ayresin kartanoperheen rappiossa oikeastaan on kyse? Waters antaa romaanillaan ymmärtää, että vanhat vastaukset eivät välttämättä enää päde ja että luokkakysymyksestä on tullut taas akuutti ja ajankohtainen.
perjantai 3. kesäkuuta 2011
Naipaul ei arvosta naiskirjailijoita
Päivi B kirjoittaa:
Tämän päivän Guardian kertoo, että vaikeana tyyppinä tunnettu V.S. Naipaul ei arvosta naiskirjailijoita. Hän ei koe yhdenkään naiskirjailijan yltävän omalle tasolleen. Naiset ovat hänen mukaansa sentimentaalisia kirjailijoita, ilmeisesti poikkeuksetta:
He felt that women writers were "quite different". He said: "I read a piece of writing and within a paragraph or two I know whether it is by a woman or not. I think [it is] unequal to me."
The author, who was born in Trinidad, said this was because of women's "sentimentality, the narrow view of the world". "And inevitably for a woman, she is not a complete master of a house, so that comes over in her writing too," he said.
He added: "My publisher, who was so good as a taster and editor, when she became a writer, lo and behold, it was all this feminine tosh. I don't mean this in any unkind way."
Onkohan nyt Nobel mennyt oikeaan osoitteeseen, kun se annettu ihmiselle, joka pitää puolta ihmiskunnasta itseään alhaisempana? No, Nobelin kirjallisuuspalkinto annetaan kirjallisista taidoista ja siitä, mitä kirjailija sanoo teoksissaan, eikä kirjailijaa siis pitäisi kai arvioida haastattelujen perusteella. Tuntuu vaan niin hullulta, että joku arvioi kirjailijoita pelkän sukupuolen mukaan.
Tämän päivän Guardian kertoo, että vaikeana tyyppinä tunnettu V.S. Naipaul ei arvosta naiskirjailijoita. Hän ei koe yhdenkään naiskirjailijan yltävän omalle tasolleen. Naiset ovat hänen mukaansa sentimentaalisia kirjailijoita, ilmeisesti poikkeuksetta:
He felt that women writers were "quite different". He said: "I read a piece of writing and within a paragraph or two I know whether it is by a woman or not. I think [it is] unequal to me."
The author, who was born in Trinidad, said this was because of women's "sentimentality, the narrow view of the world". "And inevitably for a woman, she is not a complete master of a house, so that comes over in her writing too," he said.
He added: "My publisher, who was so good as a taster and editor, when she became a writer, lo and behold, it was all this feminine tosh. I don't mean this in any unkind way."
Onkohan nyt Nobel mennyt oikeaan osoitteeseen, kun se annettu ihmiselle, joka pitää puolta ihmiskunnasta itseään alhaisempana? No, Nobelin kirjallisuuspalkinto annetaan kirjallisista taidoista ja siitä, mitä kirjailija sanoo teoksissaan, eikä kirjailijaa siis pitäisi kai arvioida haastattelujen perusteella. Tuntuu vaan niin hullulta, että joku arvioi kirjailijoita pelkän sukupuolen mukaan.
keskiviikko 1. kesäkuuta 2011
Hyvä vai huono kirja? Vai minkälainen?
Päivi Brink kirjoittaa:
Kritiikin uutiset -lehti (2/2011) käy jälleen monipuolisesti läpi kriitikon roolia ja kritiikin merkitystä. Kriitikko Maaria Pääjärvi kirjoittaa mielestäni varsin osuvasti siitä, mitä kritiikin pitäisi pitää sisällään:
"Edes minua ei kiinnosta, onko teos mielestäni hyvä vai huono, vaan mieluummin kysyn mitä teos merkitsee, edustaa, tekee ja miksi se on olemassa."
Kun taiteilija tai kirjailija on todella taitava, kritiikki unohtaa Pääjärven mukaan usein luonnehtia ja analysoida teosta.
"Erinomaisuuden keskellekin täytyy viedä kysymyksiä ja ehdonalaisuutta."
Kirjoitan itsekin kirjallisuuskritiikkejä, ja olen usein pohtinut juuri tätä, mitä kaikkea kritiikissä pitäisi arvottamisen lisäksi olla. Minusta kritiikin lukijalle on synnyttävä mielikuva teoksesta ja mielellään myös siitä, mihin keskusteluihin sen kirjallisuuden kentässä osallistuu, oli lukija sitten teoksen arvosta samaa tai eri mieltä kanssani.
Kritiikin uutiset -lehti (2/2011) käy jälleen monipuolisesti läpi kriitikon roolia ja kritiikin merkitystä. Kriitikko Maaria Pääjärvi kirjoittaa mielestäni varsin osuvasti siitä, mitä kritiikin pitäisi pitää sisällään:
"Edes minua ei kiinnosta, onko teos mielestäni hyvä vai huono, vaan mieluummin kysyn mitä teos merkitsee, edustaa, tekee ja miksi se on olemassa."
Kun taiteilija tai kirjailija on todella taitava, kritiikki unohtaa Pääjärven mukaan usein luonnehtia ja analysoida teosta.
"Erinomaisuuden keskellekin täytyy viedä kysymyksiä ja ehdonalaisuutta."
Kirjoitan itsekin kirjallisuuskritiikkejä, ja olen usein pohtinut juuri tätä, mitä kaikkea kritiikissä pitäisi arvottamisen lisäksi olla. Minusta kritiikin lukijalle on synnyttävä mielikuva teoksesta ja mielellään myös siitä, mihin keskusteluihin sen kirjallisuuden kentässä osallistuu, oli lukija sitten teoksen arvosta samaa tai eri mieltä kanssani.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)