Miltä tuntuu kantaa keltaista tähteä rinnassaan?

Hélène Berr: Päiväkirja 1942 - 44. Tammi 2009. (Taskukirja 2011.)

Päivi Brink kirjoittaa:

Hélène Berr on parikymppinen ranskalainen opiskelija. Hän asuu vuosina 1942 - 44 miehitetyssä Pariisissa vanhempiensa kanssa, opiskelee Sorbonnessa englantia ja kirjallisuutta, kulkee Latinalaiskorttelin katuja ystäviensä kanssa, soittaa viulua ja lukee klassikoita. Päiväkirjan alkaessa hänen suurimmat huolensa ovat sydänsuruja. Mutta hänen perheensä on juutalainen, ja pian juutalaislait alkavat kiristyä Ranskassa.

Kirjallisuudenopiskelija lukee Dostojevskia, Kiplingiä, Mansfieldiä, Valéry’ta, Martin du Gardia ja ennen muuta Keatsia. Hän ripottelee englanninkielisiä ilmaisuja päiväkirjaansa, kuuntelee levyjä ystäviensä kanssa ja soittaa viululla Bachia, Mozartia ja Beethovenia – ironista kyllä saksalaisen kulttuurin tuotteita. Hän koettaa tehdä valintaa harmaasilmäisen pojan ja toisen pojan välillä ja kirjoittaa päivittäin postikortteja ystävilleen. Hän tuntuu niin tutulta tytöltä, että juutalaislakien puristava vaikutus hänen elämäänsä tuntuu kauhealta. Vastoin parempaa tietoani toivoin, että Hélènelle kävisi lopulta hyvin.

Hélène kertoo, miltä tuntuu kävellä kotikaupunkinsa katuja keltainen tähti rinnassaan. Ensimmäisenä päivänä, kun hän joutuu tulemaan yliopistolle tähti ommeltuna takkiinsa, hän kirjoittaa näin:
”Mutta tietäisivätpä he, millainen ristiinnaulitseminen se on minulle. Tunsin syvää tuskaa Sorbonnen aurinkoisella suurpihalla kaikkien opiskelutoverieni keskellä. Tuntui etten yhtäkkiä ollut enää oma itseni, että kaikki oli muuttunut, että minusta oli tullut ventovieras, aivan kuin olisin keskellä painajaista. Näin ympärilläni tuttuja kasvoja, mutta vaistosin jokaisen kärsimyksen ja tyrmistyksen. Aivan kuin otsaani olisi painettu merkki punaisella poltinraudalla.” s. 49.

Hélène dokumentoi vaihe vaiheelta, kuinka hänen isänsä joutuu ranskalaiselle keskitysleirille, ja kuinka 13 000 juutalaista kerätään Talvivelodromille eli pyöräilystadionille, mistä pääosa heistä viedään keskitysleireille. Hän kertoo, miltä tuntuu hoitaa lastenkodissa ja -sairaalassa lapsia, joiden vanhemmat on viety pois, ja kuinka vaikea on luopua rakastetusta, joka lähtee taistelemaan vapaan Ranskan puolesta. Yksi kerrallaan ystävät ja tuttavat viedään hänen ympäriltään. Vähitellen hänen elämästään tulee painajaista. Hélène kypsyy ja vakavoituu vuosien myötä, ja hän koettaa analysoida juutalaisvainojen syitä ja keinoja. Hän pohtii kirjallisuutta ja sen merkitystä lukijoille tilanteessa, jossa ympärillä on niin paljon raakuutta. Hän koettaa kirjoittaa väitöskirjaa runoilija John Keatsista, mutta työ tuntuu turhalta. Hélènen elämä päättyy Bergen-Belsenin keskitysleirillä vuonna 1945. Päiväkirjan lopussa on pidätyspäivänä lähetetty kirje.

Tammi julkaisi Erkki Jukaraisen suomennoksen Hélène Berrin päiväkirjasta kolme vuotta sitten, mutta se ei herättänyt suurempaa kiinnostusta. Ranskassa päiväkirjan julkaiseminen oli merkkitapaus. Berrin suku luovutti päiväkirjan Nykyjuutalaisten dokumentointikeskukselle vuonna 2002, ja se julkaistiin ranskaksi 2008. Ranskassa on viimeisen kahden vuosikymmenen ajan tuotu eri tavoin esiin Ranskan juutalaisten kärsimyksiä miehitetyssä Ranskassa ja keskitysleireillä. Hélènen tarinasta on tullut osa tuota ilmiötä. Vuonna 1995 presidentti Chirac pyysi anteeksi Ranskan valtion ja ranskalaisten osuutta juutalaisten kohtaloon, minkä jälkeen on ilmestynyt lukuisia kirjoja ja elokuvia Ranskan juutalaisten kohtalosta. Irène Némirovskyn vuonna 2004 julkaistu Ranskalainen sarja nosti unohduksista esiin Némirovskyn, Auschwitzissa kuolleen juutalaiskirjailijan. Yannick Haenel kirjoitti romaanin Jan Karskista, joka koetti pysäyttää holokaustin kertomalla siitä länsimaille. Roselyn Boschin elokuva Pariisin vainotut (2010) kuvaa kammottavia olosuhteita pyöräilystadionilla, missä sinne kootuilla juutalaisilla ei ollut vettä eikä ruokaa eikä viemäröintiä. Robert Guediquianin elokuva L’armée du crime (2008) kertoo juutalaisesta vastarintaliikkeestä, samoin Quentin Tarantinon Inglourious basterds (2009). Myös Hélène Berr koki olevansa osa vastarintaliikettä, koska hänen perheensä kieltäytyi poistumasta Pariisista ja alistumasta nöyryytysten edessä.

Hélène Berrin päiväkirjan arvo on sekä sen historiallisessa dokumenttiarvossa, sen hienostuneessa ja samalla intohimoisessa kirjallisessa tyylissä että sen taidossa tuoda nuoren naisen kokemukset lähelle, todellisiksi ja samastuttaviksi. Hélèn haaveilee kirjan kirjoittamisesta, ja hänestä olisi voinut tulla tunnettu kirjailija, jos hänen olisi annettu elää.

Hélène Berrin päiväkirja on murheellisen ajankohtainen. Tällä viikolla Toulousessa yksittäinen rasisti ampui juutalaiskoulun opettajan ja kolme oppilasta. Antisemitismi, jolla oli erittäin paljon kannattajia 1930- ja 40-luvun Ranskassa, nostaa päätään myös meidän aikanamme. Onneksi nykyaikana Ranskassa on myös vahva rasisminvastainen liike. Hélène Berr kirjoitti päiväkirjaa, jotta ei unohtaisi vainojen pienintäkään yksityiskohtaa. Meilläkään ei ole varaa unohtaa. Hélèn Berr, jota ranskalaisten tietämättömyys juutalaisten kohtalosta kauhistutti, tiivisti ajatuksen näin:

”Niinpä minun olisi kirjoitettava, jotta voisin osoittaa ihmisille myöhemmin, millainen tämä ajanjakso oli. Tiedän, että monet muut pystyvät antamaan suurempia opetuksia ja paljastamaan kammottavampia asioita. Ajattelen kaikkia karkotettuja, kaikkia vankiloissa viruvia, kaikkia jotka ovat yrittäneet rohkeasti lähteä. Mutta se ei anna minulle lupaa syyllistyä pelkuruuden syntiin, sillä jokainen voi tehdä omalla pienellä sarallaan jotain. Ja jos hän voi, hänen täytyy.” s.145.

Tietoa 76 000 keskitysleireille lähetetyn Ranskan juutalaisen kohtalosta ja holokaustista eli Shoah’ista eli juutalaisten kansanmurhasta ranskaksi: http://www.memorialdelashoah.org/

Suomeksi erinomainen yhteenveto aiheesta on Antero Holmilan kirja ”Holokausti, tapahtumat ja tulkinnat” (Atena 2010).

Kirjoitukseni Yannick Haenelin romaanista Jan Karski 6.6.2011 Café Voltairessa: http://www.avaincafevoltaire.blogspot.com/2011/06/yannick-haenel-jan-karski.html