Kirjailija Seija Vilén kirjoittaa:
– Kun sinulle sanotaan ”show, don’t tell”, on se kuin sanottaisiin ”feel, don’t think”. Näyttäminen ilman kerrontaa on mahdotonta, se on kommunikaatiota ilman ymmärrystä. ”Me emme ole täällä kopioidaksemme maailmaa vaan laajentaaksemme sitä.”
Muun muassa tällaisia puhuttiin Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa. Yllä olevan ajatuksen esitti uusiseelantilainen Eleanor Catton, jonka romaani Harjoitukset ilmestyi suomeksi viime vuonna. Kiiltomadon arvion (http://www.kiiltomato.net/eleanor-catton-harjoitukset/) mukaan romaanin kieli on ”hurjan adjektiivitaudin riivaama, kuin tekijä olisi päättänyt toden teolla mässäillä sanaluokalla, jonka liikakäytöstä joka ainoan alkeiskirjoituskurssin osanottajia ensimmäiseksi varoitetaan.”
Minä pidän sellaisesta. Pidän siitä, että vakiintuneille säännöille huitaistaan kädellä tai vaikka jalalla. Punakynällä voi hämmentää mannapuuroa, mutta Cattonin teos taitaa tosiaankin olla Rubikin kuutio.
Kirjailijakokoukseen kerääntyi puolisensataa kirjoittajaa eri maista. Minulle se oli arvokas, nautinnollinen tilaisuus laajentaa maailmaani. Kuten skottirunoilija Gerry Loose totesi: ”Kirjailijana olemisen tapoja on yhtä monta kuin tähän paikkaan kokoontuneita ihmisiä”. Se juuri on ihmeellistä. Ei se, että osaamme samat tekniset temput ja tekstin hiomiseen liittyvät fraasit – kuten nyt vaikkapa tuon hiivatin tokaisun, ”näytä, älä kerro”. Luulin muuten olevani ainoa, jota se ärsyttää. Nyt tiedän, etten ole.
Kirjoittaminen menee syvemmälle kuin pelkät kirjaimet ja niiden järjestys. Merkitysten muodot ovat aina moninaisia.
Sanat voivat tavoittaa kuulijansa myös ilman yhteistä kieltä. Lahden Sibelius-talolla pidetyssä runoillassa kirjoittajat lausuivat runojaan alkuperäiskielellä. Se oli hienoa, kaunista ja rytmillistä. Alkuvoimaista. Tunnelma ja runon merkitys tavoittivat kuulijan, vaikka sanat häntä pakenivatkin. Runot oli joka tapauksessa käännetty ohjelmalehtiseen, joten niihin pääsi tutustumaan myöhemmin myös tarkoitusten tasolla.
Aikaisempina vuosina kirjailijakokoukseen on osallistunut vain kirjoittajia. Nykyään mukana on myös kääntäjiä. Minusta tämä on hyvä asia. Suomentajat uivat kielessä kanssamme, mutta heillä on hallussaan jokin aivan erityinen kompassi, mystinen tiennäyttäjä merkitysten maailmassa. Myös paneelikeskustelujen simultaanitulkit saivat kokouksen päätteeksi raikuvat kiitosaplodit työstään.
Paneelikeskustelujen aikana pidin polvillani ”Writer’s Block” -muistiota, joka löytyi kokouskassistani. Nyt sen sivut ovat täynnä tekstiä: ideoita, lausahduksia, huutomerkein varustettuja oivalluksia. Pidin esimerkiksi Philo Ikonyan ajatuksesta: ”Kirjoittaminen on tapa puhua kehollamme pidempään kuin pystymme pitämään yllä keskustelua.”
Paneelien alustukset voi käydä lukemassa Liwren kotisivuilta (http://www.liwre.fi/site/?lan=1&page_id=475).
Tervetuloa! Virtuaalinen kirjallisuuskahvila Café Voltaire jatkaa Avaimen Café Voltaire -kirjasarjan aloittamaa keskustelua maailman nykykirjallisuuksista. Ota kuppi kuumaa ja istahda pöytään. Café Voltaire on sielua virkistävä kohtaamispaikka, jossa keskustellaan nykyihmisen tilanteesta maailmassa.
Hienoja juttuja ja ajatuksia. Olen aivan samaa mieltä Seijan kanssa noista säännöistä ja periaatteista ja niiden rikkomisen merkityksestä.
VastaaPoistaJäin kuitenkin pohtimaan, miksiköhän meitä kirjallisuudentutkijoita ei ole erityisemmin kutsuttu Lahden kirjailijakokoukseen. Minä en ainakaan ole kutsua saanut, ehkä joku arvoisampi onkin. Mutta jos meitä ei siellä suurempina rintamina ole ollut, lienee syynä juuri tuo hillitsemisen ja normituksen, luokkien ja kategorisointien pelko, joita meidän kirjallisuudentutkijoiden katsotaan juuri edustavan. Ja onhan meissä sellaisia. Itsekin olen vasta viime vuosina alkanut enemmän irrotella ja rikkoa sääntöjä, laajentaa omaa kirjallisuustieteellistä tajuntaani. Tässä tajunnanlaajennuksessa suuri merkitys on ollut juuri suomentajien kanssa käydyssä keskustelussa ja miksei myös Kiiltomadon porukan kanssa. Kiva kun voimme vaihtaa ajatuksia - kirjoittaa kehollamme pitempään. Mutta kiva olisi käydä Lahdessakin. Ja saahan sinne varmaan mennä ilman lupaakin.
Olen monesti miettinyt samaa, että miksi tutkijoita on niin vähän kirjailijakokouksessa. Mutta olen tyytyväinen, että kirjallisuustapahtumia järjestävät muutkin kuin kustantamot ja kirjakauppiaat. Lahdessa keskustelun motiivina ei ole kirjojen myyminen.
VastaaPoistaKahden vuoden päästä siis kirjallisuudentutkijat mukaan!
VastaaPoistaSeija
En usko, että kenelläkään on mitään sitä vastaan että kirjallisuudentutkijoita tulee mukaan kokoukseen.
VastaaPoistaMutta ei kannata jäädä postilaatikon viereen odottelemaan kutsua, vaan pitää ilmoittautua mukaan ihan itse ja oma-aloitteisesti. Niin me (kotimaiset) kirjailijat ja me suomentajatkin teemme.
Hyvä pointti: täytyy itsekin tehdä jotain asian hyväksi(: Ehkä 'ongelmana' (jos tässä nyt kenelläkään muulla kuin minulla mitään ongelmaa edes on) se, että meillä kirjallisuudentutkijoilla ei vain ole harrastettu ja viljelty tuota Mukkula-kulttuuria.
VastaaPoistaOlen vain päätellyt, että tilaisuus on meiltä suljettu, kun en ole koskaan kuullut, että jotakin tutkijakollegaa olisi pyydetty sinne puhumaan. Tiedän, että sinne voi kuka tahansa mennä yleisönä - mutta pointtini oli oikeastaan se, että kirjallisuudentutkijoita ja kirjailijoita erottaa jokin kummallinen kuilu, jota puolin ja toisin tuntuu joskus olevan vaikea ylittää.