Siellä oli alkuvoimaa! Siellä oli ymmärrystä.

Kirjailija Seija Vilén kirjoittaa:

– Kun sinulle sanotaan ”show, don’t tell”, on se kuin sanottaisiin ”feel, don’t think”. Näyttäminen ilman kerrontaa on mahdotonta, se on kommunikaatiota ilman ymmärrystä. ”Me emme ole täällä kopioidaksemme maailmaa vaan laajentaaksemme sitä.”

Muun muassa tällaisia puhuttiin Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa. Yllä olevan ajatuksen esitti uusiseelantilainen Eleanor Catton, jonka romaani Harjoitukset ilmestyi suomeksi viime vuonna. Kiiltomadon arvion (http://www.kiiltomato.net/eleanor-catton-harjoitukset/) mukaan romaanin kieli on ”hurjan adjektiivitaudin riivaama, kuin tekijä olisi päättänyt toden teolla mässäillä sanaluokalla, jonka liikakäytöstä joka ainoan alkeiskirjoituskurssin osanottajia ensimmäiseksi varoitetaan.”

Minä pidän sellaisesta. Pidän siitä, että vakiintuneille säännöille huitaistaan kädellä tai vaikka jalalla. Punakynällä voi hämmentää mannapuuroa, mutta Cattonin teos taitaa tosiaankin olla Rubikin kuutio.

Kirjailijakokoukseen kerääntyi puolisensataa kirjoittajaa eri maista. Minulle se oli arvokas, nautinnollinen tilaisuus laajentaa maailmaani. Kuten skottirunoilija Gerry Loose totesi: ”Kirjailijana olemisen tapoja on yhtä monta kuin tähän paikkaan kokoontuneita ihmisiä”. Se juuri on ihmeellistä. Ei se, että osaamme samat tekniset temput ja tekstin hiomiseen liittyvät fraasit – kuten nyt vaikkapa tuon hiivatin tokaisun, ”näytä, älä kerro”. Luulin muuten olevani ainoa, jota se ärsyttää. Nyt tiedän, etten ole.

Kirjoittaminen menee syvemmälle kuin pelkät kirjaimet ja niiden järjestys. Merkitysten muodot ovat aina moninaisia.

Sanat voivat tavoittaa kuulijansa myös ilman yhteistä kieltä. Lahden Sibelius-talolla pidetyssä runoillassa kirjoittajat lausuivat runojaan alkuperäiskielellä. Se oli hienoa, kaunista ja rytmillistä. Alkuvoimaista. Tunnelma ja runon merkitys tavoittivat kuulijan, vaikka sanat häntä pakenivatkin. Runot oli joka tapauksessa käännetty ohjelmalehtiseen, joten niihin pääsi tutustumaan myöhemmin myös tarkoitusten tasolla.

Aikaisempina vuosina kirjailijakokoukseen on osallistunut vain kirjoittajia. Nykyään mukana on myös kääntäjiä. Minusta tämä on hyvä asia. Suomentajat uivat kielessä kanssamme, mutta heillä on hallussaan jokin aivan erityinen kompassi, mystinen tiennäyttäjä merkitysten maailmassa. Myös paneelikeskustelujen simultaanitulkit saivat kokouksen päätteeksi raikuvat kiitosaplodit työstään.

Paneelikeskustelujen aikana pidin polvillani ”Writer’s Block” -muistiota, joka löytyi kokouskassistani. Nyt sen sivut ovat täynnä tekstiä: ideoita, lausahduksia, huutomerkein varustettuja oivalluksia. Pidin esimerkiksi Philo Ikonyan ajatuksesta: ”Kirjoittaminen on tapa puhua kehollamme pidempään kuin pystymme pitämään yllä keskustelua.”

Paneelien alustukset voi käydä lukemassa Liwren kotisivuilta (http://www.liwre.fi/site/?lan=1&page_id=475).

VIELÄ KIRJOISTA JA RAHASTA

Tietokirjailija ja kirjallisuudentutkija Päivi Kosonen katsoi eilen toisen kerran Yle Ykköseltä Timo Harakan luotsaamaa kirjallisuusohjelmaa ”10 kirjaa rahasta”, jossa teemaksi ja näkökulmaksi on valittu puhuttelevasti raha:


Ensimmäisessä ohjelmassa, jossa keskusteltiin Balzacin hienosta ja edelleen ajankohtaisesta romaanista Ukko Goriot, minua häiritsi se, että päävierailija Sauli Niinistö, jolle Balzacin romaanin valinta sopi niin hyvin, ei saanut tarpeeksi puhetilaa. Jäin kaipaamaan ohjelmasta juuri poliitikon ja pankkimiehen tulkintaa romaanin vanhan jauho- ja makaroonikauppiaan altruismista, hänen tyttäriensä pohjattomasta ahneudesta ja häikäilemättömyydestä tai romaanin toisen päähenkilön, nuoren miehen luovimisesta 1800-luvun Pariisissa, jossa kaikki on pelkkää kilpailua ja eloonjäämistaistelua. Hämärään siis jäi, miten Sauli Niinistö olisi tulkinnut romaanin kuuluisan loppulauseen, ja mitä hän siis loppujen lopuksi romaanista ja sen merkityksestä ajatteli.

Eilisessä ohjelmassa minua alkoi puolestaan rassata toimittajan, päävieraan ja toisen vakiovieraan välinen suhde - tai pikemminkin tuon suhteen puuttuminen. Päävieras, Eläke-Tapion toimitusjohtaja Satu Huber, oli kyllä lukenut Dostojevskin Pelurit-romaani, mutta hänen puheistaan saattoi päätellä, että romaani oli luettu eikä siitä sitten sen enempää. Hän puhuikin mieluummin muusta: sijoituksista ja riskeistä. Vakiovieras Anna Kortelainen oli puolestaan lukenut romaanin. Hänen lempihahmonsa ja pelurinsa oli mummo, hieno juttu, mutta muuta hän ei oikeastaan sanonutkaan. Toimittaja Timo Harakka teki tuttuun tapaansa hyviä kysymyksiä ja interventioita, mutta vieraiden puheet kulkivat omissa sfääreissään: toinen puhui aidasta, toinen aidanseipäästä. Kirjallista keskustelua ei ohjelmassa kuultu.

Toivottavasti Ylellä jatketaan kirjallisuusohjelmia ja jalostetaan niitä edelleen myös televisioon sopivaan muotoon. Kaikkien keskustelijoiden on oltava enemmän läsnä tilanteessa ja osattava keskustella sekä kirjallisuudesta että maailmasta.

Viihteestä ja taiteesta

Hanna Meretoja kirjoittaa:

Keskikesän sadepäivänä on hyvä viipyä hetki tämän ikuisuuskysymyksen äärellä. Mikä erottaa taiteen viihteestä ja onko koko erottelu enää tarpeellinen tai mielekäs? Tästä voi olla montaa mieltä, mutta itse en luopuisi siitä kovin kevein perustein. Pidän ”pelkkänä viihteenä” kulutushyödykkeitä, jotka tyytyvät toistamaan stereotyyppisiä käsityksiä maailmasta. Taide tuottaa uusia oivalluksia, kyseenalaistaa totunnaisia ajattelutapoja ja saa näkemään asiat uudessa valossa. Se ei vain ilmennä oman aikansa yhteiskunnallista todellisuutta vaan pystyy myös kriittisesti reflektoimaan sitä.

Kirjallisuudentutkijoita epäillään nykyään usein elitisteiksi. Taiteen puolustaminen ei kuitenkaan välttämättä merkitse populaarikulttuurin väheksymistä. Taidetta löytyy myös sieltä, mistä on perinteisesti oletettu löytyvän pelkkää viihdettä, kuten sellaisista viimeaikaisista amerikkalaisista tv-sarjoista kuin The Wire, Mullan alla ja Madmen. Niiden hienovaraiset analyysit länsimaisen yhteiskunnan ongelmista, perhe- ja työelämän suhteista, elämän hauraudesta, halun ja identiteetin mutkikkaista kytköksistä sekä sukupuolen rakentumisesta erilaisissa historiallisissa maailmoissa osoittavat samanaikaisesti sekä taiteen ja viihteen vastakkainasettelun ongelmallisuuden että näiden ongelmallisten kategorioiden tarpeellisuuden. Ilman taiteen ja viihteen käsitteitä en voisi väittää, että nämä sarjat ovat taidetta – itse asiassa emme voisi kiistellä koko kysymyksestä.

Voidaan myös ajatella, että juuri jaottelun herättämät hankalat kysymykset tekevät siitä kiinnostavan. Huomaan käyttäväni taiteen käsitettä selvästi arvottavasti siten, että hyvä viihde onkin oikeasti taidetta. Olen myös tietoinen siitä, että monet kulttuurituotteet eivät ole jaoteltavissa joko taiteeksi tai viihteeksi, vaan usein on järkevämpää puhua vaikkapa siitä, miten hyvä viihde yltää parhaina hetkinään taiteen tasolle. Kääntäen tämä ei kuitenkaan toimi: huono taide ei välttämättä ole viihdettä ollenkaan, se on vain epäonnistunutta taidetta eikä siten oikeastaan taidetta lainkaan. Viihteenä pidettyjen kulttuurituotteiden puolustaminen taiteena herättää myös kysymyksiä siitä, onko pelkässä viihtymisessä jotain epäilyttävää.

Oli miten oli, en pidä myöskään Siri Hustvedtia viihdekirjailijana. Juuri hänen romaaniensa avoin, dialoginen muoto on yksi syy tähän. Niissä yhdistyvät hienosti konkreettinen kokemuksellinen taso ja abstraktimpi, reflektion taso. Ne onnistuvat artikuloimaan ja kiteyttämään monia huomioita, joissa ei usein ole mitään sinänsä kovin vallankumouksellista mutta jotka saavat ajattelemaan asioita hieman uusista näkökulmista. Niiden ytimessä ovat kysymykset siitä, miten koemme, näemme ja havaitsemme asioita kulttuurisesti muovautuneesta odotushorisontista – siis kysymykset, jotka ovat myös taidetta ja viihdettä koskevan kysymyksen ytimessä:

”The problem is that we’re all blind, all dependent on preordained representations, on what we think we’ll see. Most of the time, that’s how it is. We don’t experience the world. We experience our expectations of the world. That expecting is really, really complicated.” (The Sorrows of an American, 131.)

Juuri tätä monimutkaisuutta Hustvedtin romaanit onnistuvat kirjoittamaan auki. Samalla ne ovat mainioita esimerkkejä siitä, että myös taiteen äärellä voi viihtyä. Tai siis nimenomaan taiteen äärellä sitä vasta viihtyy, koska pelkkä viihde on ennalta-arvattavuudessaan pitkästyttävää.

SIRIN KESÄ

Tietokirjailija ja kirjallisuudentutkija Päivi Kosonen pohtii helteen keskellä Siri Hustvedtin uutta romaania ja sen tyyliä:

Siri Hustvedt, Kesä ilman miehiä. Suomentanut Kristiina Rikman. Otava, 2011.
(Alkuteos The Summer Without Men, 2011)


Suhtaudun ristiriitaisesti Siri Hustvedtiin. Toisaalta pidän hänen kepeästä tavastaan käsitellä asioita. Toisaalta suhtaudun hänen tyyliinsä epäillen. En tiedä itsekään miksi, sillä viihteellä ja lukuromaaneilla on vankka sija omassa lukemisen historiassani. Ehkä kyse on siitä, että hänen kepeä ja avoin tapansa suhtautua maailmaan hämmentää minua, vakavamielistä totuuden etsijää. Sillä Hustvedtin tapa kirjoittaa tarinaa ja muotoa on syvimmiltään keskustelullinen. Minä väitän, mutta hän pohtii ja puntaroi. Jättää tilaa, ilmaa, pohdittavaa. Minua ärsyttää, kun en saa häntä ja hänen totuuttaan kiinni. Vai sekö, että hän osaa kirjoittaa niin kuin kirjoittaa: moniäänisesti, dialogisesti tai esseistisesti?

Uusin romaani Kesä ilman miehiä on aiheeltaan vakava ja Hustvedtille tyypille psykodraama. Mies on ottanut ja jättänyt. Nainen on saanut hermoromahduksen. Nainen joutuu miettimään yhden kesän aikana elämänsä uusiksi. Naisen ja miehen suhde muodostaa teoksen päälinjan, mutta sen rinnalla Hustvedt kirjoittaa päähenkilönaisen muustakin elämästä oikeastaan koko sen laajuudessaan: hulluudesta ja terapiasta, äidin ja tyttären suhteesta, vanhusten palvelutalon naisten viisaudesta, nuorten naisten kirjoittajapiiristä, naapurin lapsiperheen arjesta. Näitä yhdistää pohdinta naisten (naismaisesta?) tavasta elää, keskustella, lukea ja kirjoittaa - tulosvastuuttomasti rönsyillen ja toisiaan tukien ja auttaen. Minusta teosta voi tällä perusteella kutsua feministiseksi.

Emäntä lähtee kesälomamatkalle

Päivi Brink kirjoittaa:

Lähden lomamatkalle ja sitten kohti uutta kotimaatani Etelä-Afrikkaa! Vedän piuhat irti ja kirjaudun blogiin seuraavan kerran heinäkuun puolivälin jälkeen. Sitä ennen voitte lähettää blogitekstejä Päivi Kososelle paivi.kosonen@ajatusmatka.fi. Päivikään ei varmaan ihan joka päivä lue postiaan, mutta elokuussa alkaa taas tapahtua enemmän. Kirjoittelen sitten lomalla lukemistani kirjoistakin. Oikein nautinnollista kesää kaikille!

Leinoa juhannukseen!

Päivi Brink siteeraa:

Juhannus

Minä avaan syömeni selälleen
ja annan päivän paistaa,
minä tahdon kylpeä joka veen
ja joka marjan maistaa.

Minun mielessäni on juhannus
ja juhla ja mittumaari,
ja jos minä illoin itkenkin,
niin siellä on sateenkaari.

Eino Leino

Babuškat ja historiallinen muisti

Tintti Klapuri kirjoittaa:

Ajan kokemiseen liittyvät kysymykset ovat olleet modernin venäläisen kirjallisuuden keskiössä ab ovo – osapuilleen Puškinista lähtien siis. Myös venäläinen nykykirjallisuus pohtii ihmisen suhdetta menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen, mikä ei olekaan lainkaan hämmästyttävää, kun ajatellaan minkälaisia historiallisia muutoksia maassa on viime vuosikymmeninä tapahtunut.

Eräs venäläisen nykyproosan keskeisiä trendejä on jo 1980-luvulla alkanut lähihistorian tulkinta ja sen uudelleenkirjoittaminen aiemmin vaietuista näkökulmista. Yksi historian uudelleenkirjoittajista on pietarilainen Jelena Tšižova (s. 1957), joka tarkastelee romaaneissaan neuvostoaikaa ja myös uutta Venäjää korostuneesti naisen näkökulmasta.

Tšižovan Venäjän Bookerilla vuonna 2009 palkittu, toistaiseksi suomentamaton Vremja ženštšin (”Naisten aika”) tarjoaa lukijalle vaihtoehtoisen näkökulman sodanjälkeisen Neuvostoliiton historiaan. Venäjällä teosta on nimitetty myös pitkäksi kertomukseksi (povest) mutta Suomessa 193-sivuisen tekstin luontevaksi määreeksi sopii paremmin romaani.

Tšižova on haastattelussa maininnut jo pitkään pohtineensa, miksi Venäjällä ei ole historiallista muistia. Yhdeksi syyksi hän tarjoaa 1900-luvun Neuvostoliiton traagisia tapahtumia, sisällissotaa ja molempia maailmansotia, joista jälkimmäisessä kuoli tunnetusti valtava määrä juuri venäläissotilaita. Nekin miehet, jotka selvisivät sodasta, eivät suostuneet puhumaan kokemuksistaan ja välittämään tietoa seuraavalle sukupolvelle, kertoo Tšižova viitaten oman isänsä vaikenemiseen. Kokemusten välittäminen onkin jäänyt naisten tehtäväksi, hän toteaa.

Tšižovan pääasiassa 1960-luvun alkuun sijoittuvassa teoksessa historiallista muistia välittäviä miehiä ei totta tosiaan juuri näy: he ovat kuolleet Stalinin puhdistuksissa tai vammautuneet sodassa, traumatisoituneet ja alkoholisoituneet. Naisten elämään miehet osallistuvat pääasiassa siittämällä lapsia puolivahingossa.

Miesten esittäminen marginalisoituina on kiinnostavaa historialliselta kannalta, olihan Neuvostoliitto kokonaisuudessaan varsin miehinen projekti: sen määränpäänä oli sosialistinen tulevaisuus, jota kohti ajateltiin edettävän luonnon ja ihmisen teknologisen hallitsemisen avulla, rajattoman kehitysoptimismin uskossa. Tässä mielessä Neuvostoliitto edusti eräänlaista modernin projektin maskuliinista äärimmäisyyttä.

Tšižovan romaanin naisten aika sen sijaan on jotakin aivan muuta: se on selviytymistä päivästä toiseen työnteon, ruoan jonottamisen, lastenhoidon ja selvitymisen kannalta elintärkeiden ihmissuhteiden vaalimisen täyttämässä arjessa. Ennen muuta naisten aika on kuitenkin kaiken elämän raskauden keskellä historiallisen muistin välittämistä sukupolvelta toiselle – tai oikeastaan kolmannelle.

Romaanin keskiössä on nimittäin kolme babuškaa ja näiden kasvattama Sofja-tyttö. Sofja on mykkä, tai niin ainakin luullaan, mutta hän ajattelee paljon ja kommunikoi ajatuksensa mummoille piirtämällä. Sofjaa ei huostaanoton pelossa viedä kouluun vaan kasvatetaan kotona mummojen hoivassa, ja niinpä tyttö varttuu kuunnellen sodan kokeneen sukupolven Leningradin piirityksen aikaisia muistoja.

Sofjan puhumattomuus nousee romaanissa keskeiseksi ja monimerkityksiseksi symboliksi. Yhtäältä se kuvaa neuvostoaikana välttämätöntä taitoa, kykyä vaieta vaikeista aiheista. Tšižova heijastaa naisten elämää varjostavan vaikenemisen myös kerronnalliselle tasolle: romaanin kerronta etenee välillä raivostuttavankin fragmentaarisesti ja aukkoisesti, kun kaikkea ei yksinkertaisesti voida sanoa. Toisaalta vaikeneminen ja puhumattomuus viittaa myös Sofjan ja romaanin muiden marginaalissa elävien naisten vähäisiin vaikuttamisen mahdollisuuksiin vain päällisin puolin tasa-arvoisessa yhteiskunnassa.

Loppujen lopuksi mykkyys kuitenkin myös voimauttaa: juuri puhumattomuus takaa Sofjalle oman, yksityisen tilan, josta yhteisasuntojen Neuvostoliitossa oli aina pulaa. Ahdistavasta aiheestaan huolimatta Tšižovan taskukokoinen venäläisten naisten arjen kulttuurihistoria onkin täynnä lämpöä, elämää ja toiveikkuutta – sekä sukupolvittain kertyvää elämänviisautta, johon Sofjan kreikkalaisperäinen nimikin viittaa.


************************************************************************

Tintti Klapuri on oululaissyntyinen kirjallisuudentutkija, joka viimeistelee väitöskirjaansa Tšehovista Turun yliopistossa. Hän toimittaa parhaillaan Café Voltaire -sarjan neljättä osaa Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta yhdessä Tomi Huttusen kanssa. Venäläisiä nykykirjailijoita ajan ja historian kokemisen näkökulmasta esittelevä Kenen aika ilmestyy keväällä 2012.