Turun Kirjakahvila 30 vuotta

Päivi Brink kirjoittaa:

Onpa mukavaa, että Facebookin välityksellä (kiitos Ninni!) sain tänne Kapkaupunkiin asti tiedon, että Turun Kirjakahvila viettää taiteiden yönä syntymäpäiviään. 30-vuotias Kirjakahvila on vuosien aikana tuonut yhteen kirjallisuuden (ja kahvin) ystäviä, lietsonut kiinnostusta kirjoihin ja tehnyt yksinäisestä harrastuksesta tai ammatista sosiaalisen.

Itsekin olin Kirjakahvilassa aktiivinen vapaaehtoinen vuoden 1998 tienoilla. Siellä tapasin mukavia ihmisiä, joiden kanssa olen edelleen tekemisissä. Muistan hyvin sekä kirjalliset keskusteluillat, kirjanjulkaisutilaisuudet että riehakkaat bileet ja konsertit.

Kun aloitin opintoni Turun yliopistossa vuonna 1992 ehdin nähdä sen vanhan ja kuluneen ja ihanan raihnaisen Kirjakahvilan, joka veti puoleensa boheemeja kirjallisuuden ystäviä. Olimme aika kauhuissamme, kun uusi, hieno Kirjakahvila aukaisi ovensa täydellisesti remontoiduissa tiloissa 90-luvun lopussa. Mutta nekin tilat alkoivat tuntua oikein kotoisilta käytettyjen huonekalujen ja mausteisten keittojen myötä, joita kahvilassa tarjoilimme. Kirjakahvilassa vietin maisterijuhlatkin. Oi niitä aikoja!

Nyt on vaikea ymmärtää, kuinka tärkeää oli voida ostaa Kirjakahvilan kirjakaupasta englanninkielistä tutkimuskirjallisuutta. Nettikirjakaupat eivät olleet 90-luvulla vielä ollenkaan niin monipuolisia ja helppokäyttöisiä kuin nykyään.

Kirjakahvilan tapaiset, pääasiassa vapaaehtoisten työntekijöiden intoon perustuvat kulttuuriyhteisöt ovat kultaakin kalliimpia! Niiden lämmin ilmapiiri, yhteinen rakkaus kirjallisuuteen, tarve keskustella kirjoista ja halu tavata toisia lukijoita ja kirjoittajia on jotakin sellaista, mitä ei rahalla saa.

LÄMPIMÄSTI ONNEA KIRJKAHVILA!

Toivottelee Päivi B.

PS. Paikallislehti Turkulainen kirjoittaa:
”Kipinä toiminnan aloittamiselle tuli alun perin Berliinin kirjakahvilakulttuurista, ja innoituksen ohella kaupungista tuotiin mukana muutakin: hankalasti saatavilla olevien kirjojen ohella kirjakahvila-aktiivit levittivät 1980-luvun Turussa berliiniläisiä industrial-musiikkikasetteja. Nyt, kolmekymmentä vuotta myöhemmin, c-kasetit ovat pitkälti vaihtuneet digitaalisiin formaatteihin. Tästä huolimatta Kirjakahvila muistelee sähköistä historiaansa järjestämällä Turun Taiteiden yönä elektronisen musiikin illan, jossa musiikkiesitysten lomassa folkloristiikan maisteri, museopedagogi ja industrial-harrastaja John Björkman kertoo industrial-musiikista vastakulttuurina. Kirjakahvilan Taiteiden yön loppuhuipentumana on keskiyöllä alkava livesäestetty mykkäelokuvanäytös, jonka järjestää elokuvakerho Kinokopla.”

Zadie Smithin innoittamana George Eliotia

Päivi Brink kirjoittaa:
Emäntä on taas piuhojen päässä, mutta muutto Etelä-Afrikkaan on vienyt aikaa ja energiaa, enkä ole ehtinyt kirjoittaa. Lupailin lukevani Zadie Smithin esseitä - ja luinkin. Mutta luin sen kanssa rinnakkain Välimeren risteilyllä seilatessani myös Agatha Christietä ja Smithin innoittamana aloin lukea George Eliotin Middlemarchia. Jälkimmäinen on valtava vonkale, joten olen tyytyväinen, että se löytyi lukulaitteeni kätköistä, eikä tarvitse kuljetella painavaa, 700-sivuista kirjaa käsilaukussa. Mutta aikaa sen lukeminen toki vie: olen vasta puolivälissä. Middlemarch on aivan mahtava! Smith kehui sen ironista ja yllättävän modernia kertojan ääntä, ja sitä minäkin ihailen. Kypsän, aikuisen naisen ääni, joka kommentoi henkilöitä ja tarinan käänteintä hauskasti. Mutta palaan näihin, kun saan esseekokoelman tai romaanin luettua. Sitä ennen kaikkea muuta kirjamarkkinoista, kirjastolaitoksesta ja muusta sekä täällä etelässä että siellä pohjoisessa. Kirjoitelkaa tekin ja lähettäkkää tekstejänne minulle päin. Palataan!

Siellä oli alkuvoimaa! Siellä oli ymmärrystä.

Kirjailija Seija Vilén kirjoittaa:

– Kun sinulle sanotaan ”show, don’t tell”, on se kuin sanottaisiin ”feel, don’t think”. Näyttäminen ilman kerrontaa on mahdotonta, se on kommunikaatiota ilman ymmärrystä. ”Me emme ole täällä kopioidaksemme maailmaa vaan laajentaaksemme sitä.”

Muun muassa tällaisia puhuttiin Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa. Yllä olevan ajatuksen esitti uusiseelantilainen Eleanor Catton, jonka romaani Harjoitukset ilmestyi suomeksi viime vuonna. Kiiltomadon arvion (http://www.kiiltomato.net/eleanor-catton-harjoitukset/) mukaan romaanin kieli on ”hurjan adjektiivitaudin riivaama, kuin tekijä olisi päättänyt toden teolla mässäillä sanaluokalla, jonka liikakäytöstä joka ainoan alkeiskirjoituskurssin osanottajia ensimmäiseksi varoitetaan.”

Minä pidän sellaisesta. Pidän siitä, että vakiintuneille säännöille huitaistaan kädellä tai vaikka jalalla. Punakynällä voi hämmentää mannapuuroa, mutta Cattonin teos taitaa tosiaankin olla Rubikin kuutio.

Kirjailijakokoukseen kerääntyi puolisensataa kirjoittajaa eri maista. Minulle se oli arvokas, nautinnollinen tilaisuus laajentaa maailmaani. Kuten skottirunoilija Gerry Loose totesi: ”Kirjailijana olemisen tapoja on yhtä monta kuin tähän paikkaan kokoontuneita ihmisiä”. Se juuri on ihmeellistä. Ei se, että osaamme samat tekniset temput ja tekstin hiomiseen liittyvät fraasit – kuten nyt vaikkapa tuon hiivatin tokaisun, ”näytä, älä kerro”. Luulin muuten olevani ainoa, jota se ärsyttää. Nyt tiedän, etten ole.

Kirjoittaminen menee syvemmälle kuin pelkät kirjaimet ja niiden järjestys. Merkitysten muodot ovat aina moninaisia.

Sanat voivat tavoittaa kuulijansa myös ilman yhteistä kieltä. Lahden Sibelius-talolla pidetyssä runoillassa kirjoittajat lausuivat runojaan alkuperäiskielellä. Se oli hienoa, kaunista ja rytmillistä. Alkuvoimaista. Tunnelma ja runon merkitys tavoittivat kuulijan, vaikka sanat häntä pakenivatkin. Runot oli joka tapauksessa käännetty ohjelmalehtiseen, joten niihin pääsi tutustumaan myöhemmin myös tarkoitusten tasolla.

Aikaisempina vuosina kirjailijakokoukseen on osallistunut vain kirjoittajia. Nykyään mukana on myös kääntäjiä. Minusta tämä on hyvä asia. Suomentajat uivat kielessä kanssamme, mutta heillä on hallussaan jokin aivan erityinen kompassi, mystinen tiennäyttäjä merkitysten maailmassa. Myös paneelikeskustelujen simultaanitulkit saivat kokouksen päätteeksi raikuvat kiitosaplodit työstään.

Paneelikeskustelujen aikana pidin polvillani ”Writer’s Block” -muistiota, joka löytyi kokouskassistani. Nyt sen sivut ovat täynnä tekstiä: ideoita, lausahduksia, huutomerkein varustettuja oivalluksia. Pidin esimerkiksi Philo Ikonyan ajatuksesta: ”Kirjoittaminen on tapa puhua kehollamme pidempään kuin pystymme pitämään yllä keskustelua.”

Paneelien alustukset voi käydä lukemassa Liwren kotisivuilta (http://www.liwre.fi/site/?lan=1&page_id=475).

VIELÄ KIRJOISTA JA RAHASTA

Tietokirjailija ja kirjallisuudentutkija Päivi Kosonen katsoi eilen toisen kerran Yle Ykköseltä Timo Harakan luotsaamaa kirjallisuusohjelmaa ”10 kirjaa rahasta”, jossa teemaksi ja näkökulmaksi on valittu puhuttelevasti raha:


Ensimmäisessä ohjelmassa, jossa keskusteltiin Balzacin hienosta ja edelleen ajankohtaisesta romaanista Ukko Goriot, minua häiritsi se, että päävierailija Sauli Niinistö, jolle Balzacin romaanin valinta sopi niin hyvin, ei saanut tarpeeksi puhetilaa. Jäin kaipaamaan ohjelmasta juuri poliitikon ja pankkimiehen tulkintaa romaanin vanhan jauho- ja makaroonikauppiaan altruismista, hänen tyttäriensä pohjattomasta ahneudesta ja häikäilemättömyydestä tai romaanin toisen päähenkilön, nuoren miehen luovimisesta 1800-luvun Pariisissa, jossa kaikki on pelkkää kilpailua ja eloonjäämistaistelua. Hämärään siis jäi, miten Sauli Niinistö olisi tulkinnut romaanin kuuluisan loppulauseen, ja mitä hän siis loppujen lopuksi romaanista ja sen merkityksestä ajatteli.

Eilisessä ohjelmassa minua alkoi puolestaan rassata toimittajan, päävieraan ja toisen vakiovieraan välinen suhde - tai pikemminkin tuon suhteen puuttuminen. Päävieras, Eläke-Tapion toimitusjohtaja Satu Huber, oli kyllä lukenut Dostojevskin Pelurit-romaani, mutta hänen puheistaan saattoi päätellä, että romaani oli luettu eikä siitä sitten sen enempää. Hän puhuikin mieluummin muusta: sijoituksista ja riskeistä. Vakiovieras Anna Kortelainen oli puolestaan lukenut romaanin. Hänen lempihahmonsa ja pelurinsa oli mummo, hieno juttu, mutta muuta hän ei oikeastaan sanonutkaan. Toimittaja Timo Harakka teki tuttuun tapaansa hyviä kysymyksiä ja interventioita, mutta vieraiden puheet kulkivat omissa sfääreissään: toinen puhui aidasta, toinen aidanseipäästä. Kirjallista keskustelua ei ohjelmassa kuultu.

Toivottavasti Ylellä jatketaan kirjallisuusohjelmia ja jalostetaan niitä edelleen myös televisioon sopivaan muotoon. Kaikkien keskustelijoiden on oltava enemmän läsnä tilanteessa ja osattava keskustella sekä kirjallisuudesta että maailmasta.

Viihteestä ja taiteesta

Hanna Meretoja kirjoittaa:

Keskikesän sadepäivänä on hyvä viipyä hetki tämän ikuisuuskysymyksen äärellä. Mikä erottaa taiteen viihteestä ja onko koko erottelu enää tarpeellinen tai mielekäs? Tästä voi olla montaa mieltä, mutta itse en luopuisi siitä kovin kevein perustein. Pidän ”pelkkänä viihteenä” kulutushyödykkeitä, jotka tyytyvät toistamaan stereotyyppisiä käsityksiä maailmasta. Taide tuottaa uusia oivalluksia, kyseenalaistaa totunnaisia ajattelutapoja ja saa näkemään asiat uudessa valossa. Se ei vain ilmennä oman aikansa yhteiskunnallista todellisuutta vaan pystyy myös kriittisesti reflektoimaan sitä.

Kirjallisuudentutkijoita epäillään nykyään usein elitisteiksi. Taiteen puolustaminen ei kuitenkaan välttämättä merkitse populaarikulttuurin väheksymistä. Taidetta löytyy myös sieltä, mistä on perinteisesti oletettu löytyvän pelkkää viihdettä, kuten sellaisista viimeaikaisista amerikkalaisista tv-sarjoista kuin The Wire, Mullan alla ja Madmen. Niiden hienovaraiset analyysit länsimaisen yhteiskunnan ongelmista, perhe- ja työelämän suhteista, elämän hauraudesta, halun ja identiteetin mutkikkaista kytköksistä sekä sukupuolen rakentumisesta erilaisissa historiallisissa maailmoissa osoittavat samanaikaisesti sekä taiteen ja viihteen vastakkainasettelun ongelmallisuuden että näiden ongelmallisten kategorioiden tarpeellisuuden. Ilman taiteen ja viihteen käsitteitä en voisi väittää, että nämä sarjat ovat taidetta – itse asiassa emme voisi kiistellä koko kysymyksestä.

Voidaan myös ajatella, että juuri jaottelun herättämät hankalat kysymykset tekevät siitä kiinnostavan. Huomaan käyttäväni taiteen käsitettä selvästi arvottavasti siten, että hyvä viihde onkin oikeasti taidetta. Olen myös tietoinen siitä, että monet kulttuurituotteet eivät ole jaoteltavissa joko taiteeksi tai viihteeksi, vaan usein on järkevämpää puhua vaikkapa siitä, miten hyvä viihde yltää parhaina hetkinään taiteen tasolle. Kääntäen tämä ei kuitenkaan toimi: huono taide ei välttämättä ole viihdettä ollenkaan, se on vain epäonnistunutta taidetta eikä siten oikeastaan taidetta lainkaan. Viihteenä pidettyjen kulttuurituotteiden puolustaminen taiteena herättää myös kysymyksiä siitä, onko pelkässä viihtymisessä jotain epäilyttävää.

Oli miten oli, en pidä myöskään Siri Hustvedtia viihdekirjailijana. Juuri hänen romaaniensa avoin, dialoginen muoto on yksi syy tähän. Niissä yhdistyvät hienosti konkreettinen kokemuksellinen taso ja abstraktimpi, reflektion taso. Ne onnistuvat artikuloimaan ja kiteyttämään monia huomioita, joissa ei usein ole mitään sinänsä kovin vallankumouksellista mutta jotka saavat ajattelemaan asioita hieman uusista näkökulmista. Niiden ytimessä ovat kysymykset siitä, miten koemme, näemme ja havaitsemme asioita kulttuurisesti muovautuneesta odotushorisontista – siis kysymykset, jotka ovat myös taidetta ja viihdettä koskevan kysymyksen ytimessä:

”The problem is that we’re all blind, all dependent on preordained representations, on what we think we’ll see. Most of the time, that’s how it is. We don’t experience the world. We experience our expectations of the world. That expecting is really, really complicated.” (The Sorrows of an American, 131.)

Juuri tätä monimutkaisuutta Hustvedtin romaanit onnistuvat kirjoittamaan auki. Samalla ne ovat mainioita esimerkkejä siitä, että myös taiteen äärellä voi viihtyä. Tai siis nimenomaan taiteen äärellä sitä vasta viihtyy, koska pelkkä viihde on ennalta-arvattavuudessaan pitkästyttävää.

SIRIN KESÄ

Tietokirjailija ja kirjallisuudentutkija Päivi Kosonen pohtii helteen keskellä Siri Hustvedtin uutta romaania ja sen tyyliä:

Siri Hustvedt, Kesä ilman miehiä. Suomentanut Kristiina Rikman. Otava, 2011.
(Alkuteos The Summer Without Men, 2011)


Suhtaudun ristiriitaisesti Siri Hustvedtiin. Toisaalta pidän hänen kepeästä tavastaan käsitellä asioita. Toisaalta suhtaudun hänen tyyliinsä epäillen. En tiedä itsekään miksi, sillä viihteellä ja lukuromaaneilla on vankka sija omassa lukemisen historiassani. Ehkä kyse on siitä, että hänen kepeä ja avoin tapansa suhtautua maailmaan hämmentää minua, vakavamielistä totuuden etsijää. Sillä Hustvedtin tapa kirjoittaa tarinaa ja muotoa on syvimmiltään keskustelullinen. Minä väitän, mutta hän pohtii ja puntaroi. Jättää tilaa, ilmaa, pohdittavaa. Minua ärsyttää, kun en saa häntä ja hänen totuuttaan kiinni. Vai sekö, että hän osaa kirjoittaa niin kuin kirjoittaa: moniäänisesti, dialogisesti tai esseistisesti?

Uusin romaani Kesä ilman miehiä on aiheeltaan vakava ja Hustvedtille tyypille psykodraama. Mies on ottanut ja jättänyt. Nainen on saanut hermoromahduksen. Nainen joutuu miettimään yhden kesän aikana elämänsä uusiksi. Naisen ja miehen suhde muodostaa teoksen päälinjan, mutta sen rinnalla Hustvedt kirjoittaa päähenkilönaisen muustakin elämästä oikeastaan koko sen laajuudessaan: hulluudesta ja terapiasta, äidin ja tyttären suhteesta, vanhusten palvelutalon naisten viisaudesta, nuorten naisten kirjoittajapiiristä, naapurin lapsiperheen arjesta. Näitä yhdistää pohdinta naisten (naismaisesta?) tavasta elää, keskustella, lukea ja kirjoittaa - tulosvastuuttomasti rönsyillen ja toisiaan tukien ja auttaen. Minusta teosta voi tällä perusteella kutsua feministiseksi.

Emäntä lähtee kesälomamatkalle

Päivi Brink kirjoittaa:

Lähden lomamatkalle ja sitten kohti uutta kotimaatani Etelä-Afrikkaa! Vedän piuhat irti ja kirjaudun blogiin seuraavan kerran heinäkuun puolivälin jälkeen. Sitä ennen voitte lähettää blogitekstejä Päivi Kososelle paivi.kosonen@ajatusmatka.fi. Päivikään ei varmaan ihan joka päivä lue postiaan, mutta elokuussa alkaa taas tapahtua enemmän. Kirjoittelen sitten lomalla lukemistani kirjoistakin. Oikein nautinnollista kesää kaikille!