Albert Camus, Sivullinen. Suomentanut Kalle Salo. Helsinki. Otava, 1947 (ranskalainen alkuteos L’étranger, 1942).
H. K. Riikonen kirjoittaa:
Albert Camus’n
pienoisromaani Sivullinen on yksi niitä keskeisiä teoksia, jotka ovat
antaneet ilmeen jollekin keskeiselle 1900-luvun ihmisen tuntemukselle. Camus’n
kertoma tarina on itsessään sangen yksinkertainen. Kahteen pääjaksoon
jakautuvan teoksen edellisessä osassa Mersault-niminen Ranskan Algeriassa asuva
konttorivirkailija kertoo matkastaan vanhainkotiin, jossa hänen äitinsä on
kuollut, äidin hautajaisista ja pian tapahtuneesta retkestä hiekkarannalle,
jossa hän tulee tappaneeksi jotenkin epäilyttävästi käyttäytyneen, nimettömäksi
jäävän arabin. Jälkimmäisessä osassa Mersault on otettu kiinni ja häntä
kuulustellaan. Asianajajaansa ja oikeudenkäyntiinsä Mersault suhtautuu
välinpitämättömästi ja hänet tuomitaan kuolemaan. Teoksen lopussa Mersault sanoo
hylänneensä armonanomuksen.
Henrik Ibsenin
näytelmässä Hedda Gabler nimihenkilö toteaa usein, että hän ei välitä
tai että hänellä on ikävää. Camus’n sivullinen, Mersault, puolestaan käyttää
hyvin usein sanaa ”yhdentekevä” (ransk. egal = samankokoinen, -arvoinen,
c’est egal! = samantekevää!) tai
muita vastaavia ilmauksia, kuten cela ne veut rien dire teoksen
ensimmäisessä kappaleessa, kuvatessaan suhdettaan eri asioihin. Tämä
välinpitämättömyys ilmenee jo heti teoksen ensi riveillä, jotka ovat
romaanikirjallisuuden kuuluisimpia aloituksia: ”Äiti kuoli tänään. Tai ehkä
eilen. Sain vanhainkodista sähkeen: ’Äiti kuollut. Hautaus huomenna. Osanottomme.’
Samantekevää. Ehkä se tapahtui eilen.”
Mersault’n
välinpitämättömyys kohdistuu moniin asioihin ja saa välistä lähes absurdeja
piirteitä. Näin on etenkin silloin kun Marie-niminen nainen kysyy, haluaisiko
Mersault mennä hänen kanssaan naimisiin: ”Sanoin, että se oli minusta
yhdentekevää ja että voisimme mennäkin, jos hän sitä tahtoi. Sitten hän tahtoi
tietää, rakastinko häntä. Vastasin kuten jo kerran ennen, ettei se mitään
merkinnyt, mutta etten häntä luultavastikaan rakastanut.”
Mersault’n elämä
näyttäytyy yhtä ikävystyttävänä kuin Hedda Gablerin. Hänen harrastuksensa tuntuvat
rajoittuvan uinnin ja elokuvissa käynnin ohella jollakin tavalla huvittavien
asioiden, kuten terveyssuolamainoksen, leikkaamiseen sanomalehdestä ja
liimaamiseen vihkoon. Mersault panee merkille myös arkipäivän pieniä mutta
erikoisia tapahtumia, kuten ravintolassa naisen, joka tuntuu hänestä
kummalliselta samalla kertaa hosuvan ja täsmällisen käytöksensä takia. Mutta
tämäkin jää Mersault’n elämässä irralliseksi episodiksi eikä johda mihinkään.
Tapahtumiin kuuluu myös Mersault’n tuttavan Salamanon erikoinen käytös
koiraansa kohtaan, joka sitten katoaa.
Mersault’n kuvaaman äidin
ruumiinvalvojaiset ja hautaus ovat tunnelmaltaan hartaan sijasta jollain tavoin
ahdistavia ja vaivautuneita. Kaiken yllä paistaa hehkuvan kuuma aurinko, mikä
luo pakahduttavaa tunnelmaa. Aurinko ja siihen liittyvät kuumuus ja hiki saavat
teoksessa suorastaan symbolista merkitystä.
Vankeusaikanaan Mersault
tuntee harmia siitä, että tupakat on otettu häneltä pois, mutta kovinkaan
onnettomaksi hän ei itseään tunne, sillä ”[k]ysymys oli tosiaan vain siitä,
miten saada aika kulumaan”. Kopistaan hän löytää vanhan sanomalehdenpalasen,
jossa kerrottua uutista Tšekkoslovakiassa tapahtuneesta erikoisesta
murhenäytelmästä hän lukee yhä uudelleen. Muuten kaikki näyttää menettäneen
merkityksensä: ”Niin kului aika nukkuessa, muistoissa, uutiseni lukemisessa ja
valon ja varjon vaihtelussa. Olin kyllä lukenut, että vankilassa lopulta
menettää ajan tajun. Mutta se ei merkinnyt minulle paljoa. En ollut käsittänyt,
missä määrin päivät saattoivat olla samalla sekä pitkiä että lyhyitä. Pitkiä
elettäviksi, mutta samalla niin venyviä, että ne lopulta menivät päällekkäin.
Siinä ne kadottivat nimensä. Sanat eilen ja huomenna olivat ainoat, jotka
jatkuvasti merkitsivät minulle jotakin.”
Tukahduttava kuumuus
vallitsee myös oikeudenkäynnissä (joka suomennoksen kotouttavan käännöksen
mukaan tapahtuu raastuvassa, ransk. palais de justice). Oikeudenkäynnissä
syyttäjä tekee Mersault’n välinpitämättömästä suhtautumisesta äitinsä kuolemaan
suuren numeron, aivan kuin Mersault’n suurin rikos olisikin juuri siinä eikä
arabin surmaamisessa. ”Minä syytänkin tätä miestä siitä, että hän on haudannut
äidin rikollisin sydämin,” kiteyttää syyttäjä. Lopputuloksena on
kuolemantuomio: ”[O]ikeuden puheenjohtaja sanoi minulle eriskummaista muotoa
käyttäen, että pääni katkaistaisiin julkisella paikalla Ranskan kansan nimessä”.
Teoksen viimeinen luku on
monessa suhteessa vaikuttava. Oikeudenkäynnin jälkeen Mersault miettii
kuolemantuomiota, osin sarkastisin painotuksin: ”Sitten moitin itseäni siitä,
etten ollut kiinnittänyt tarpeeksi huomiota teloituskertomuksiin. Pitäisi aina
harrastaa sellaisia kysymyksiä.” Hän myös muistaa, mitä äiti oli kertonut hänen
isästään: tämä oli mennyt katsomaan teloitusta ja oksennellut sen jälkeen.
Mersault jatkaa erikoista päättelyään: ”Isäni oli silloin minusta vähän
vastenmielinen. Nyt käsitin, asia oli niin luonnollinen. Kuinka en ollutkaan
ymmärtänyt, ettei mikään ollut kuolemantuomion täytäntöönpanoa tärkeämpää ja
että se eräässä mielessä oli jopa ainoa ihmistä todella kiinnostava asia! Jos
koskaan pääsisin tästä vankilasta, niin kävisin katsomassa kaikki teloitukset.”
Mersault myös vertailee
Ranskan vallankumouksen aikaista kuvaa teloituksesta, jolloin giljotiiniin
noustaan lavalle, sanomalehden valokuvaan, jossa giljotiini on maan tasalla.
Mersault päättelee valokuvaan perusteella: ”Kuvan esittämässä koneessa
kiinnitti huomiotani, että se näytti olevan tarkkuustyötä, viimeistelty ja
välkkyvä. Ihminen muodostaa itselleen aina liioiteltuja käsityksiä sellaisesta,
mitä ei tunne. Minun oli päinvastoin todettava koko asian olevan sangen
yksinkertainen: kone on samalla tasolla kuin ihminen, joka kävelee sitä kohti.
Sitä vastaan mennään niin kuin kävellään toista ihmistä vastaan. Tavallaan tämä
oli kiusallistakin. Lavalle kiipeämiseen, taivasta kohden nousemiseen voi
mielikuvitus tarttua. Kun taas tässä mekaniikka murskaisi kaiken: ihminen
tapettiin hienotunteisesti, vähällä häpeällä ja suurella tarkkuudella.” Mersault’n
erikoisten päättelyjen kautta Camus, joka on kirjoittanut myös esseen
”Réflexions sur la guillotine” (vrt. Victor Hugon Dernier jour d’un condamné),
osoittaa kuolemanrangaistuksen epäinhimillisyyden.
Mersault torjuu luonaan
käyvän papin. Päätettyään hylätä armonanomuksen hän suorastaan sinkoaa pappia
vastaan syytöspuheen. Sen jälkeen hän rauhoittuu. Teoksen päätös on sekä
sisällöltään että sanonnaltaan kaunista proosaa: ”Aivan kuin tuo raivonpurkaus
olisi puhdistanut minut pahasta, tyhjentänyt kaikesta toivosta, minä avauduin
tuon merkkien ja tähtien täyttämän yön edessä ensi kerran maailman lempeälle
välinpitämättömyydelle. Havaitessani sen niin kaltaisekseni, niin kerrassaan
veljelliseksi, tunsin olleeni onnellinen ja olevani taas sitä. Jotta kaikki
täyttyisi, jotta tuntisin itseni vähemmän yksinäiseksi, minun oli vielä
toivottava, että teloituspäivänäni olisi paljon katsojia ja että he ottaisivat
minut vastaan vihan huudoin.”
Suppeudestaan huolimatta, osin myös sen takia, Sivullisen lukija joutuu tekemään monia kysymyksiä. Mikä on johtanut Mersault’n välinpitämättömään asenteeseensa? Onko syynä elämän yleinen mielettömyys tai esimerkiksi se, ettei Mersault’lla ole mitään päämäärää, johon tähdätä? Mikä viime kädessä sai hänet surmaamaan arabin? Miksi hän ei puolustaudu kunnolla (luultavasti toisenlaisella puolustuksella hän olisi välttänyt kuolemantuomion)? Miten Mersault’n ajatukset kuolemantuomiosta ja giljotiinista on tulkittava? Miksi hän hylkää armonanomuksen? Mitä tarkoittaa täsmällisesti ottaen ”maailman lempeä välinpitämättömyys” (la tendre indifférence du monde)? Entä mikä merkitys on sillä, että tapahtumat sijoittuvat ranskalaisten hallitsemaan Algeriaan, jossa on arabienemmistö (Camus on käsitellyt paljon Algeriaa esseissään ja lehtikirjoituksissaan)?
H. K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.
