PROFESSORIPOOLI: Albert Camus'n Sivullinen

 Albert Camus, Sivullinen. Suomentanut Kalle Salo. Helsinki. Otava, 1947 (ranskalainen alkuteos L’étranger, 1942).

H. K. Riikonen kirjoittaa:

Albert Camus’n pienoisromaani Sivullinen on yksi niitä keskeisiä teoksia, jotka ovat antaneet ilmeen jollekin keskeiselle 1900-luvun ihmisen tuntemukselle. Camus’n kertoma tarina on itsessään sangen yksinkertainen. Kahteen pääjaksoon jakautuvan teoksen edellisessä osassa Mersault-niminen Ranskan Algeriassa asuva konttorivirkailija kertoo matkastaan vanhainkotiin, jossa hänen äitinsä on kuollut, äidin hautajaisista ja pian tapahtuneesta retkestä hiekkarannalle, jossa hän tulee tappaneeksi jotenkin epäilyttävästi käyttäytyneen, nimettömäksi jäävän arabin. Jälkimmäisessä osassa Mersault on otettu kiinni ja häntä kuulustellaan. Asianajajaansa ja oikeudenkäyntiinsä Mersault suhtautuu välinpitämättömästi ja hänet tuomitaan kuolemaan. Teoksen lopussa Mersault sanoo hylänneensä armonanomuksen.

Henrik Ibsenin näytelmässä Hedda Gabler nimihenkilö toteaa usein, että hän ei välitä tai että hänellä on ikävää. Camus’n sivullinen, Mersault, puolestaan käyttää hyvin usein sanaa ”yhdentekevä” (ransk. egal = samankokoinen, -arvoinen, c’est egal!  = samantekevää!) tai muita vastaavia ilmauksia, kuten cela ne veut rien dire teoksen ensimmäisessä kappaleessa, kuvatessaan suhdettaan eri asioihin. Tämä välinpitämättömyys ilmenee jo heti teoksen ensi riveillä, jotka ovat romaanikirjallisuuden kuuluisimpia aloituksia: ”Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen. Sain vanhainkodista sähkeen: ’Äiti kuollut. Hautaus huomenna. Osanottomme.’ Samantekevää. Ehkä se tapahtui eilen.”

Mersault’n välinpitämättömyys kohdistuu moniin asioihin ja saa välistä lähes absurdeja piirteitä. Näin on etenkin silloin kun Marie-niminen nainen kysyy, haluaisiko Mersault mennä hänen kanssaan naimisiin: ”Sanoin, että se oli minusta yhdentekevää ja että voisimme mennäkin, jos hän sitä tahtoi. Sitten hän tahtoi tietää, rakastinko häntä. Vastasin kuten jo kerran ennen, ettei se mitään merkinnyt, mutta etten häntä luultavastikaan rakastanut.”

Mersault’n elämä näyttäytyy yhtä ikävystyttävänä kuin Hedda Gablerin. Hänen harrastuksensa tuntuvat rajoittuvan uinnin ja elokuvissa käynnin ohella jollakin tavalla huvittavien asioiden, kuten terveyssuolamainoksen, leikkaamiseen sanomalehdestä ja liimaamiseen vihkoon. Mersault panee merkille myös arkipäivän pieniä mutta erikoisia tapahtumia, kuten ravintolassa naisen, joka tuntuu hänestä kummalliselta samalla kertaa hosuvan ja täsmällisen käytöksensä takia. Mutta tämäkin jää Mersault’n elämässä irralliseksi episodiksi eikä johda mihinkään. Tapahtumiin kuuluu myös Mersault’n tuttavan Salamanon erikoinen käytös koiraansa kohtaan, joka sitten katoaa.

Mersault’n kuvaaman äidin ruumiinvalvojaiset ja hautaus ovat tunnelmaltaan hartaan sijasta jollain tavoin ahdistavia ja vaivautuneita. Kaiken yllä paistaa hehkuvan kuuma aurinko, mikä luo pakahduttavaa tunnelmaa. Aurinko ja siihen liittyvät kuumuus ja hiki saavat teoksessa suorastaan symbolista merkitystä.

Vankeusaikanaan Mersault tuntee harmia siitä, että tupakat on otettu häneltä pois, mutta kovinkaan onnettomaksi hän ei itseään tunne, sillä ”[k]ysymys oli tosiaan vain siitä, miten saada aika kulumaan”. Kopistaan hän löytää vanhan sanomalehdenpalasen, jossa kerrottua uutista Tšekkoslovakiassa tapahtuneesta erikoisesta murhenäytelmästä hän lukee yhä uudelleen. Muuten kaikki näyttää menettäneen merkityksensä: ”Niin kului aika nukkuessa, muistoissa, uutiseni lukemisessa ja valon ja varjon vaihtelussa. Olin kyllä lukenut, että vankilassa lopulta menettää ajan tajun. Mutta se ei merkinnyt minulle paljoa. En ollut käsittänyt, missä määrin päivät saattoivat olla samalla sekä pitkiä että lyhyitä. Pitkiä elettäviksi, mutta samalla niin venyviä, että ne lopulta menivät päällekkäin. Siinä ne kadottivat nimensä. Sanat eilen ja huomenna olivat ainoat, jotka jatkuvasti merkitsivät minulle jotakin.”

Tukahduttava kuumuus vallitsee myös oikeudenkäynnissä (joka suomennoksen kotouttavan käännöksen mukaan tapahtuu raastuvassa, ransk. palais de justice). Oikeudenkäynnissä syyttäjä tekee Mersault’n välinpitämättömästä suhtautumisesta äitinsä kuolemaan suuren numeron, aivan kuin Mersault’n suurin rikos olisikin juuri siinä eikä arabin surmaamisessa. ”Minä syytänkin tätä miestä siitä, että hän on haudannut äidin rikollisin sydämin,” kiteyttää syyttäjä. Lopputuloksena on kuolemantuomio: ”[O]ikeuden puheenjohtaja sanoi minulle eriskummaista muotoa käyttäen, että pääni katkaistaisiin julkisella paikalla Ranskan kansan nimessä”.

Teoksen viimeinen luku on monessa suhteessa vaikuttava. Oikeudenkäynnin jälkeen Mersault miettii kuolemantuomiota, osin sarkastisin painotuksin: ”Sitten moitin itseäni siitä, etten ollut kiinnittänyt tarpeeksi huomiota teloituskertomuksiin. Pitäisi aina harrastaa sellaisia kysymyksiä.” Hän myös muistaa, mitä äiti oli kertonut hänen isästään: tämä oli mennyt katsomaan teloitusta ja oksennellut sen jälkeen. Mersault jatkaa erikoista päättelyään: ”Isäni oli silloin minusta vähän vastenmielinen. Nyt käsitin, asia oli niin luonnollinen. Kuinka en ollutkaan ymmärtänyt, ettei mikään ollut kuolemantuomion täytäntöönpanoa tärkeämpää ja että se eräässä mielessä oli jopa ainoa ihmistä todella kiinnostava asia! Jos koskaan pääsisin tästä vankilasta, niin kävisin katsomassa kaikki teloitukset.”

Mersault myös vertailee Ranskan vallankumouksen aikaista kuvaa teloituksesta, jolloin giljotiiniin noustaan lavalle, sanomalehden valokuvaan, jossa giljotiini on maan tasalla. Mersault päättelee valokuvaan perusteella: ”Kuvan esittämässä koneessa kiinnitti huomiotani, että se näytti olevan tarkkuustyötä, viimeistelty ja välkkyvä. Ihminen muodostaa itselleen aina liioiteltuja käsityksiä sellaisesta, mitä ei tunne. Minun oli päinvastoin todettava koko asian olevan sangen yksinkertainen: kone on samalla tasolla kuin ihminen, joka kävelee sitä kohti. Sitä vastaan mennään niin kuin kävellään toista ihmistä vastaan. Tavallaan tämä oli kiusallistakin. Lavalle kiipeämiseen, taivasta kohden nousemiseen voi mielikuvitus tarttua. Kun taas tässä mekaniikka murskaisi kaiken: ihminen tapettiin hienotunteisesti, vähällä häpeällä ja suurella tarkkuudella.” Mersault’n erikoisten päättelyjen kautta Camus, joka on kirjoittanut myös esseen ”Réflexions sur la guillotine” (vrt. Victor Hugon Dernier jour d’un condamné), osoittaa kuolemanrangaistuksen epäinhimillisyyden.

Mersault torjuu luonaan käyvän papin. Päätettyään hylätä armonanomuksen hän suorastaan sinkoaa pappia vastaan syytöspuheen. Sen jälkeen hän rauhoittuu. Teoksen päätös on sekä sisällöltään että sanonnaltaan kaunista proosaa: ”Aivan kuin tuo raivonpurkaus olisi puhdistanut minut pahasta, tyhjentänyt kaikesta toivosta, minä avauduin tuon merkkien ja tähtien täyttämän yön edessä ensi kerran maailman lempeälle välinpitämättömyydelle. Havaitessani sen niin kaltaisekseni, niin kerrassaan veljelliseksi, tunsin olleeni onnellinen ja olevani taas sitä. Jotta kaikki täyttyisi, jotta tuntisin itseni vähemmän yksinäiseksi, minun oli vielä toivottava, että teloituspäivänäni olisi paljon katsojia ja että he ottaisivat minut vastaan vihan huudoin.”

Suppeudestaan huolimatta, osin myös sen takia, Sivullisen lukija joutuu tekemään monia kysymyksiä. Mikä on johtanut Mersault’n välinpitämättömään asenteeseensa? Onko syynä elämän yleinen mielettömyys tai esimerkiksi se, ettei Mersault’lla ole mitään päämäärää, johon tähdätä? Mikä viime kädessä sai hänet surmaamaan arabin? Miksi hän ei puolustaudu kunnolla (luultavasti toisenlaisella puolustuksella hän olisi välttänyt kuolemantuomion)? Miten Mersault’n ajatukset kuolemantuomiosta ja giljotiinista on tulkittava? Miksi hän hylkää armonanomuksen? Mitä tarkoittaa täsmällisesti ottaen ”maailman lempeä välinpitämättömyys” (la tendre indifférence du monde)? Entä mikä merkitys on sillä, että tapahtumat sijoittuvat ranskalaisten hallitsemaan Algeriaan, jossa on arabienemmistö (Camus on käsitellyt paljon Algeriaa esseissään ja lehtikirjoituksissaan)?

H. K. Riikonen  on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.