tiistai 19. tammikuuta 2021

PROFESSORIPOOLI: Wisława Szymborskan valitut runot: Maailma runojen näyttämönä

 

Wisława Szymborskan Hetki [valitut runot]. Suom. Martti Puukko. Helsinki: LIKE, 2004.

Bo Pettersson kirjoittaa:

Ensin härkää sarvista: Voiko vuonna 2012 kuolleen kirjailijan tuotantoa jo tässä vaiheessa kutsua klassiseksi ja näin antaa ymmärtää, että se tulee jäämään kirjallisuudenhistoriaan? Väittäisin, että tässä tapauksessa voi. Ensiksi, puolalainen runoilija Wisława Szymborska kirjoitti laadukkaita runoja jo yli viisikymmentä vuotta sitten, ja toiseksi, vuonna 1996 myönnetty kirjallisuuden Nobel-palkinto on ainakin hänen tapauksessaan laadun merkki. Pentti Saarikoski kirjoittaa Hämärän tanssien (1983) alkusivuilla: ”Yritän puhua niin yksinkertaisesti että aikuinenkin ymmärtää”, ja samaan pyrkii Szymborskakin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että heidän runonsa olisivat millään lailla yksiulotteisia.

Suomeksi Szymborskan valittuja runoja löytyy kolme laajempaa kokoelmaa, yksi Jussi Rostilta ja kaksi Martti Puukolta. Näistä ehkä kattavin on Puukon Hetki (2004), josta löytyy runoja 1940-luvulta julkaisuvuoteen asti (Rostin kokoelman toinen laitos kattaa vuodet 1957–2003). Lisäksi Puukon alkusanoista käy ilmi, että hän tapasi Szymborskan useita kertoja, minkä perusteella hän lyhyesti kuvaa runoilijan elämää. Puukon suomennokset tuntuvat sympaattisen eleettömästi seuraavan Szymborskan selkeää kielenkäyttöä ja mahdollisuuksien mukaan runojen rytmiä ja riimittelyä. Puhun tässä puolaa osaamattomana, mutta kuitenkin vakuuttuneena vertailtuani Puukkoa ruotsin- ja englanninkielisiin käännöksiin (Anders Bodegård / Adam Czerniawski).

”Ihmisiä sillalla”

Hyvän kuvan Szymborskan lyriikasta saa runosta ”Ihmisiä sillalla” (1986), joka on niin keskeinen hänen tuotannossaan, että niin Rosti kuin Czerniawski ovat nimenneet käännöksensä sen mukaan. Aluksi siinä mainitaan merkillinen planeetta ja sen ajan armoilla olevia ihmisiä. Sitten se siirtyy kuvaamaan japanilaisen puupiirtäjän Hiroshige Utagawan ”Ihmisiä sillalla” (1850-luku), eli teosta, joka pysäyttää ajan hetkeen, jolloin ihmiset kiiruhtavat sadekuuroa pakoon sillalla. Tässä Szymborska jatkaa ikivanhaa ut pictura poesis -perinnettä eli kuvaa taideteosta sanoilla. Sitten hän pohtii taideteoksen katsojia ja heidän liikuttumistaan. Runo loppuu näin:

On jopa heitä, joille sekään ei riitä.

He kuulevat jopa sateen kohinan,

tuntevat pisaroiden viileyden kaulallaan ja selässään,

he katsovat siltaa ja ihmisiä,

kuin näkisivät siellä itsensä,

juoksemassa ikuista juoksua

loppumattomalla tiellä, koskaan päättymättömällä taipaleella

ja röyhkeydessään he uskovat

että niin asia onkin.

Nämä rivit näyttävät antavan suhteellisen suorasukaisen näkemyksen taideteoksen tulkinnasta. Kun niitä tarkastelee tarkemmin, huomaa, että katsojat ovat tulkintansa kautta taulussa, jossa he monipuolisesti aistivat sateen (kuulevat/tuntevat/katsovat). Vaikka he ovat vain tuossa ainoassa hetkessä, heidän juoksunsa sillalla muuttuu heille allegoriaksi heidän omasta elämästään, mitä runominä pitää röyhkeänä. Näin näkökulma vaihtuu avaruudesta ihmisiin, hetkestä elämänjuoksuun, klassisesta japanilaisesta puupiirroksesta sen allegoriseen tulkintaan tänä päivänä, ja tulkinnasta sen kritiikkiin. Kuka katselee mitä, mistä, miten ja milloin?

Jalat maan päällä ja pää pilvissä

Szymborskalla on jalat maassa silloinkin, kun ajalliset, kehitysopilliset ja avaruudelliset perspektiivit huimaavat. Hänen enkelissään ei ole juurikaan Rilken romanttisuutta, vaan se on ”munanvalkuaisista tehty”, ”suoraan Korkeastaveisusta [sic] oleva elävistä rauhasista koostuva leija”, jonka vieressä kivi ”omalla arkaistisella ja yksinkertaisella tavallaan / näkee elämän epäonnistuneiden yritysten ketjuna” (”Saapuminen”). Usein mukana on myös ripaus huumoria. Runossa ”Rubensin naiset” muistetaan myös pyöreiden naisten laihoja sisaria ja heidän laskettavissa olevia kylkiluitaan: ”Kolmastoista vuosisata antaisi heille kullatun taustan. / Kahdeskymmenes – valkokankaan”. Moraali käy silloin tällöin ilmi, yleensä epäsuorasti. Runossa ”Viha” nähdään ”kuinka hyväkuntoisena se onkaan pysynyt / vuosisadallamme”, kun ”sen kasvot vääristyvät / intohimon palosta”. Tai sitten ”kirjoittaja” pohtii, kuinka sodissa ”häviävät aina molemmat osapuolet”, mikä myös pätee ”ihmisten ylentämisestä (sic!) toisten / yläpuolelle” (”Arvio kirjoittamattomasta runosta”).

Vanha latinankielinen sananparsi kuvaa osuvasti Szymborskan poetiikkaa: audiatur et altera pars, täytyy kuulla myös toista osapuolta. Jopa Hitler saa himpun verran ymmärrystä, kun puhujana on hänen rakas susikoiransa (”Historiaan sotkeutuneen koiran monologi”). Aika voi olla pitkäpartainen vanhus tai ”koiranpentu, / joka hyppii likaisine käpälineen / meidän vastasyntyneiden ja juuri heränneiden petivaatteiden päälle” – molemmat yhtä tosia näkemyksiä (”Mielikuvan vaihto”). Rakastettu nähdään yleensä hänenä, mutta pujahtaa kerran sinuna minän lakanoihin: ”Ja niin vain siinä minulle on käynyt, että olen luonasi. / Ja en näe siinä todellakaan mitään tavanomaista”. Joskus vähemmän on enemmän: kuinka paljon arkisen rakkauden taikaa onkaan noissa kahdessa rivissä!

Harva kirjailija pystyy näkemään ihmiselämän niin etäältä ja samalla niin läheltä kuin Szymborska. Ei siis ole yllättävää, että eräs toistuva kuva on elämästä näyttämönä. Esitys on tuolla, sitä katsomme, samalla kun tiedämme, että se kertoo meistä kaiken, jopa sen nurjan puolen, jonka emme soisi olevan päivänvalossa. Runoilija kirjoittaa siitä, ”Mitä todella oli, / ja mikä vain hädintuskin vaikutti siltä / tähtien välisellä ja tähtien alla / olevalla näyttämöllä, näytöksessä / jossa sisäänpääsylipun lisäksi / ulospääsylippu on pakollinen” (”Luettelo”).

Kirje taivaaseen

Hyvä Wisława (jos sallit),

Tämä on jotensakin hypoteettinen pyyntö, mutta pyyntö kuitenkin. Jos sattuisin pääsemään taivaaseen, niin mikäli siellä sallitaan sellainen pieni pahe kuin tupakointi, voisin, jos sopii, tuoda sinulle topan tupakkaa, joka taisi olla sinulle kovin rakasta. Voisit siinä tuprutella, ja samalla voisimme yhdessä hetken seurata noita hellyttävän ja raivostuttavan surkuhupaisia kaksijalkaisia maan päällä. Se kun taitaa olla maailmankaikkeuden parasta teatteria, jota sinä jo mielenkiinnolla seurasit ollessasi keskuudessamme. Siitä kertoo pieni hymynvirneesi valokuvissa – niin ja runosi.

Eräs ihailijasi Suomesta

Bo Pettersson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden emeritusprofessori.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti