PROFESSORIPOOLI: Emily Dickinsonin valitut runot: ”Ladattu ase, elämäni”

Emily Dickinson, Golgatan kuningatar (valikoima kootuista runoista, 1955). Suom. Merja Virolainen. Helsinki: Tammi, 2004.

Bo Pettersson kirjoittaa:

Amerikkalainen Edith Södergran – näin määritellen on ehkä helpointa saada jonkinlainen käsitys Emily Dickinsonista (1830–1886) runoilijana. Molemmat käyttävät kuvakieltä mielivaltaisesti mutta osuvasti; molemmat kuvaavat kaikkea, muurahaisesta maailmankaikkeuteen; molemmat olivat yksineläjiä, jotka kulkivat omia polkujaan kunnioittamatta mitään tai ketään, ei kirjallisuuden käytänteitä eikä Jumalaa; ja molemmat ymmärsivät, että heillä on täysi oikeus siihen. Todella pöyristyttävää, haukkuvat kaiken maailman augustahlqvistit, aivan suunnattoman valloittavaa, toteavat useimmat lukijat.

Dickinson eli lähes koko elämänsä synnyintalossaan Amherstissa, Massachusettsin osavaltiossa, mitä nyt teki lyhyitä matkoja ja oli joitain kuukausia Bostonissa sairaalassa hoitamassa silmiään. Legendan mukaan hän näytti jollekin vieraalle huoneensa sanomalla: ”Tämä on maailmani”. Mutta mikä maailma se oli ja mitä maailmoja hän siellä loi! Hän kirjoitti koottujen runojen versiossa 1775 runoa, joista elinaikanaan julkaisi vain reilun puoli tusinaa. Onneksi hänen sukulaisensa ja ystävänsä ymmärsivät pitää huolta hänen tuotannostaan ja julkaista kokoelmia alkaen vuodesta 1890. Ensi alkuun kritiikki oli lähes murskaavaa, mutta lukijat ottivat nopeasti runot omikseen. Nyt Dickinson on Walt Whitmanin ohella amerikkalaisen 1800-luvun runouden kirkkaimpia tähtiä.

Dickinsonia suomeksi, ajatusviivoilla vai ilman

Suomeksi on pitkään ollut olemassa valikoimia Dickinsonin runoista, kääntäjinä usein huomattavia runoilijoita Katri Valasta Aila Meriluotoon. Uusin valikoima on Merja Virolaisen käsialaa, ja se on taattua työtä monessa mielessä. Vaikkei kokoelmaan ole mahdutettu kuin 78 runoa, se antaa hyvän yleiskuvan Dickinsonista. Virolainen kuvailee alku- ja loppusanoissaan Dickinson-suomennoksen historiaa, runojen käännösten huomattavia ongelmia ja kirjailijan elämää. Hän mainitsee runojen suomentajan huomattavimmat ongelmat: määrämitta, isot alkukirjaimet ja ajatusviivat. Kun suomi eroaa englannista niin suuresti, on ymmärrettävää, että hän ottaa tarkoin harkittuja vapauksia runomitan suhteen. On myös ymmärrettävää, että Dickinsonin idiosynkraattinen alkukirjaimien käyttö tuntuisi tänä päivänä vielä erikoisemmalta kuin 1800-luvulla. Mielestäni kuitenkin ajatusviivojen hylkääminen suoraviivaistaa ja modernisoi Dickinsonin runoutta liiankin. Virolainen on kyllä oikea henkilö kääntämään Dickinsonia – hän tuo julki niin runoilijan vakavuuden kuin leikkisyyden ja niiden yhdistelyn, osin mainion runokokoelmansa Olen tyttö, ihanaa! (2003) tapaan.

Ovatko muka ajatusviivat jotenkin tärkeitä, joku ehkä kysyy? Joskus ovat, Dickinsonilla varsinkin. Hänen runonsa rytmittyvät, jopa hengittävät, niiden kautta aivan omintakeisella tavalla, usein niin että ne näin saavat uusia merkityksiä. Amerikkalainen kirjallisuudentutkija Paul Crumbley on tutkielmassaan Inflections of the Pen (otsikon voisi kääntää vaikka Kynän käännökset) vuodelta 1996 huomauttanut, että Dickinsonin käsikirjoituksissa ajatusviivojen pituudella, korkeudella ja kulmalla on merkityksensä. Ihme kyllä, kukaan ei vielä ottanut asiakseen yrittää toimittaa ja tulkita koottuja runoja tarkemmin noudattaen Dickinsonin kalligrafiaa ja sen hienovaraisia muunnoksia. Ei mikään helppo tehtävä (muuten kuin graafisesti), mutta kun on kyse eräästä maailmankirjallisuuden omintakeisimmista runoilijoista, niin kyllä meidän pitäisi vihdoin saada lukea Dickinsonia juuri niin kuin hän kirjoitti.

Monimerkityksellisyyttä

Mikä sitten tekee Dickinsonista niin kiehtovan runoilijan? Virolainen summaa loppusanoissaan sen hyvin: ”olennaista on se, että hän on samalla kertaa naivistisen lapsenomainen ja jylhän ankara, pikkuherttainen ja sadomasokistinen. Kyse on jännitteestä, joka syntyy vastakohtien välille”. Keskeiset sanat ovat jännite ja vastakohta, kolmas, ja ehkä tärkein, voisi olla monimerkityksellisyys. Perspektiivejä on monia ja niitä asetetaan vastakkain, vaikka näin:

Se oli jumalaista hulluutta.
Jos vaivun vielä uudestaan
surkeaan tervejärkisyyteen,
parannus siihen on lukea

taas järkäleittäin sulaa noituutta.
Tietäjät vaipuvat jo uneen,
vaan lumous on kuin Jumala:
se kestää iäisestä iäiseen.

Nämä ovat viimeiset säkeistöt runosta, joka kuvaa kuinka runon puhuja nuorena tyttönä on lukenut Elizabeth Barrett Browningin runoja (mitä ei runossa mainita, mutta Virolaisen loppuviitteet selventävät) ja kokenut herätyksen: hulluus ja tervejärkisyys, noituus ja jumaluus luovat jännitteitä. Alkuperäisessä tämä toimii vielä paremmin, koska siinä tervejärkisyys ei ole ”surkea” vaan ”vaara” (”Danger”) ja tietäjässä on taikuria, eikä ole ”Jumalaa” vaan jumaluus. Näin viimeiset säkeet menevät ajatusviivoineen: ”But Magic – hath an Element / Like Deity – to keep –” eli alkuperäisen runon epämääräisten substantiivien (taika, alkuaine/luonnonvoima, jumaluus) vastakkainasettelut ovat vinompia, merkillisempiä kuin mitä suomennoksessa oikein pystyy tuomaan julki.

Jumalan kanssa Dickinson kyllä muuten kamppailee, ja hän käy ylväästi taistoon: hänellä on ”jumalainen arvonimi” ja ”ankara asema”, hän on häpeilemättömästi ”kuningatar Golgatan mailla”, Jeesuksen kanssakulkija. Virolainen onkin ottanut otsikkonsa tästä, ja loppusanojensa perusteella hän näkee Dickinsonin lyyrisen minän keskeisesti käyvän taistelua kuoleman ja Jumalan kanssa. Molempia hän joskus ylistää, joskus uhmaa, välillä hänet on teljetty taivaasta, ja hän haluaa sinne, vaikkei oikein voi uskoa Jumalaan – aikamoista tekstiä 1800-luvun lopun herätysliikkeiden aikaan.

Motiiveja, tekniikoita – ja tunnetta

Tämän lisäksi Dickinsonin runoista löytyy paljon muita motiiveja ja tekniikoita. Hänen elämänsä on ”ladattu ase”, näin se personifioituu ja elämä elää omaa elämäänsä aseena, joka ei ”pysty koskaan kuin surmaamaan”. Entä voiko vapautta omistaa? Mitäpä jos Jeesus ei löydäkään meidän taloon? Lyyrinen minä seuraa tarkasti muuta elämää, kasveja ja eläimiä. Dickinsonia kiehtoo kaikki eläväinen, eivät vähiten kukat, kärpäset, mehiläiset ja linnut, eritoten varpuset, sarvikuonokin näyttäytyy. Hän sulautuu lyyriseen minäänsä rakastaessaan ja haukkuessaan rakastettujaan, niin miehiä (usein ”Master”, Jumalasta ihmiseen) kuin naisia, joita hän myös suuresti rakasti, varsinkin Dolliea, kälyään Susan Dickinsonia. Vaikka hän toteaisi jotain, niin hän mieluusti käyttää konditionaalia, joka jättää verbin toiminnan ehdolliseksi: taivaaseen hän ei usko, sillä se ”salpaisi” hänen hengityksensä, ”minä kun tutkisin mielelläni hiukan / enemmän tätä ihmeellistä maailmaa”. Säkeiden sisällä ja niiden välissä, eri säkeistössä ja runoissa, ajatukset risteävät ja törmäävät toisiinsa. Dickinson jos joku pitää lukijan varpaillaan: mikä näytti varmalta säkeen tai säkeistön alussa on moneen kertaan väännetty uuteen muotoon runon loppuun mennessä.

Dickinson osaa myös koskettaa, kun hän saa meidät näkemään maailman muiden olentojen tai rakkauden silmin. Lyyrinen minä voi jopa kadehtia meriä, joita Francisco Pizarro, tuo julma niin sanottu löytöretkeilijä, kyntää ja valoa johon hän herää. Kuoltuaan Dickinson tai hänen runominänsä saa viimeinkin olla rakkaansa kanssa ”kasvokkain, huokaista: ’Se kuolemasta, sinä olet / nyt siinä rinnalla’”. Hän ei kuitenkaan voi olla virnuilematta omalle tunteellisuudelleen, mikä tekee runon lopusta ehkä vielä koskettavamman: ”kuilumme / kun ovat kaikonneet, muistamme leikkimme / ne vanhat hyvät ajat Golgatalla”.

Bo Pettersson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden professori.