PROFESSORIPOOLI: Huckleberry Finnin seikkailut: Yhteiskunta pilapeilissä

KUUKAUDEN KLASSIKKO
Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut (suom. Yrjö Kivimies, WSOY 1927; Jarkko Laine, Otava 1972)

Bo Pettersson kirjoittaa:

Ernest Hemingwayn mukaan kaikki moderni amerikkalainen kirjallisuus on lähtöisin Mark Twainin romaanista Huckleberry Finnin seikkailut (1884). Tästä voi olla monta mieltä, mutta maanmainio teos se kyllä on. Kirja kertoo neljätoistavuotiaasta pojasta Huck, joka auttaa aikuista orjaa Jimiä pakenemaan, sillä hänet aiotaan myydä, mikä erottaisi hänet perheestään. Kulkiessaan omatekoisella lautallaan Mississippi-joen virran mukana he kokevat jos minkälaisia seikkaluja. Eikö se siis vain ole ns. poikakirja Huckin elämänvaiheista Etelävaltioissa 1800-luvun alkupuolella? Sitäkin se on, mutta paljon muuta.

Olennaista on, että päähenkilö on köyhä, valkoinen poika, jonka epäluotettavan kerronnan kautta lukija näkee koko yhteiskunnan kirjon. Huck on sekä naiivi että maailmaa nähnyt, räävittömän holtiton pojankloppi ja katujen kasvatti, jolla on sydän kohdallaan. Kun kaikki nähdään hänen kauttaan, lukijan täytyy itse muodostaa kuva siitä, kuinka uskottava Huck milloinkin on kuvaillessaan syvää etelää ennen sisällissotaa.

Romaanin keskeisin teema on orjuus, ja sen tulkinnasta on pitkään väännetty peistä kirjallisuuskritiikissä. Onko Huck rasisti tai vielä pahempaa, onko Twain itse rotusorron puolustaja? Itse olen sitä mieltä, että Twain kuvaa silloista rasistista ajattelua, jota on Huckiinkin iskostettu, mutta kun tämä auttaa Jimiä pakenemaan ja on ystävänsä takia jopa valmis menemään helvettiin, mielestäni Twainin satiiri on ilmeistä – olkoonkin, että myös Huckin ajatusmaailmaa värittää rotusyrjintä.

Motiiveja ja lajeja
Muut motiivit nähdään vastakkainasettelun kautta: yksilön vapaus – yhteiskunnan paineet; ulkonäkö – todellisuus; sivistys – sydämen sivistys; luokkajako – demokratia; maaseutu – kaupunki; viattomuus – tieto; murteet ja puhekieli – yleiskieli. Motiivit limittyvät, ja jokaista henkilöä täytyy tulkita erikseen, sillä he voivat puhua eri tavalla eri tilanteessa. Yleiskieli ei ole Huckin käänteisessä maailmassa aina merkki huonosta moraalista tai huijauksesta (vaikka niin usein on väitetty), vaan hyväntahtoinen tuomari Thatcher ja välillä kiltit Wilks-tytötkin puhuvat myös sitä.

Huckin ja Jimin seikkailujen kautta Twain ehtii myös parodioida eri lajeja ja kirjallisuuden klassikoita: seikkailuromaania, salapoliisiromaania, romanttista runoa, Gulliverin matkoja, Hamletia ja Romeo ja Juuliaa, Monte-Christon kreiviä ja kristillistä saarnaa. Kaikki lajiparodiat toimivat osana juonta ja syventävät näin olennaisinta aiheistoa: mikä tekee ihmisestä inhimillisen ja kuinka vapaa hän on tekemään omia päätöksiä? Eräänlaisena kehyksenä seikkailuille on alun ja lopun keskustelu siitä, kuinka itse kirjallisuus – tässä tapauksessa seikkailukertomukset – voivat muovata todellisuutta. Huckin ystävä Tom Sawyer, tuttu jo Twainin aikaisemmasta kirjasta Tom Sawyerin seikkailut, pyrkii saamaan oman ja kaverinsa elämät seikkailukertomuksen muotoon. Lopun venytetty Jimin vapauttamista käsittelevä osio on usein – ja syystäkin – kritisoitu. Muutenkin kirja on aika löyhästi rakennettu, mutta niin ovat useat Dostojevskin parhaista romaaneista. Twainin lukija kulkee kerronnan virran mukana nähdessään maailman Huckin silmin, ja samalla maisemat ja henkilöt, niin hyvät kuin pahat, heräävät eloon.

Kirjan suomennoksista ja laitoksista
Suomeksi Huckleberryn Finnin seikkailut on useita kertoja käännetty. Näistä käännöksistä suosituimmat ovat Yrjö Kivimiehen (1927) ja Jarkko Laineen (1972) versiot monine painoksineen. Tällaiselta Huck kuulostaa ensimmäisessä lauseessa: ”Te ette tiedä minusta mitään, ellette ole lukenut kirjaa, jonka nimi on Tom Sawyerin seikkailut; mutta mitäpä siitä” (Kivimies) tai ”Te ette tunnekaan mua, ellette ole lukenut yhtä kirjaa, jonka nimi on ’Tom Sawyerin seikkailut’, vaan ei se mitään” (Laine). Itse olen sitä mieltä, että Laineen puheenomaisuus toimii paremmin. Lainea osin kritisoitiin siitä, että Jim puhuu Turun lounaismurretta, mutta sekin mielestäni istuu varsin hyvin: ” – Kuulkas ny! Kuka siäl on? Pahus viäköön, jollen mää jotaan kuullu.” Kivimiehen ”hoono soomi” on haettua ja voi tänä päivänä kuulostaa jopa rasistiselta: ”Sano, kuka te ole? Missä te ole? Koira viekön, jos minä ei kuulla melske.”

Vielä sana kirjan laitoksesta: molemmat käännökset jättävät pois osan Twainin parateksteistä, eli tekstiä ja valokuvan, jotka edeltävät ensimmäistä lukua. Näin kirjailijan satiiriset silmäniskut eivät tule suomalaisen lukijan tietoon. Vielä ikävämpää on, että E. W. Kemblen 174 tunnelmaa korostavaa piirrosta on jätetty pois. Kun noin joka toisella sivulla on piirros, on selvää, että kuvitus on olennainen osa teosta. Esimerkiksi viimeinen piirros näyttää Huckin henkilön pähkinänkuoressa: hän vilkuttaa hatullaan, virnistää hävyttömän iloisesti ja pitää toista kättään sydämellään. Sen kuvatekstiä käytetään kuitenkin itse romaanin loppukaneettina: ”Loppu // Kunnioittavasti / Huck Finn” (Laine; Kivimies jättää pois sanan ”Loppu”). Näin kirja loppuu useimmissa laitoksissa englanniksikin (ks. esim. Penguinin laitos). On perin merkillistä, etteivät useimmat lukijat tänä klassikkoteosten editoinnin ja sarjakuvaromaanien aikana vieläkään saa lukea romaania siinä muodossa kuin Twain sen tarkoitti, ei suomeksi eikä englanniksi.

Bo Pettersson on Yhdysvaltain kirjallisuuden professori Helsingin yliopistossa.