PROFESSORIPOOLI: Jaan Krossin Keisarin hullu

Kuukauden klassikko:
Jaan Kross. Keisarin hullu. Suom. Juhani Salokannel. WSOY 1982. Viimeisin painos WSOY 2010.

Pekka Pesonen kirjoittaa:

Sain kirjallisuuden professorina Nobel-komitealta parin vuosikymmenen ajan korean ja komean tiedustelun ketä suosittelisin vuosittaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Näitä kyselyjä lähetettiin ilmeisesti sadoittain eri puolille maailmaa. Vastasin kuuliaisesti muistaakseni joka vuosi ja ehdokkaani oli aina sama: Jaan Kross. Kun ensimmäisen kerran kysyttiin, olin juuri lukenut vastikään - 1982 - suomeksi tulleen Krossin romaanin Keisarin hullu.

Krossin koko tuotanto on upeaa luettavaa, mutta minulle Keisarin hullu on ehdoton ykkönen. Luin sen tätä blogia/juttua varten jälleen kerran uudestaan. Eikä se ole väljähtänyt, se on tuore ja ajankohtainen edelleenkin. Kirjoitin romaanista sen ilmestyttyä innoittuneen esittelyn Helsingin Sanomiin. Olen käyttänyt sitä hyväkseni seuraavassa. 35 vuotta eivät ole muuttaneet perusnäkemyksiäni.

Keisarin hullu ilmestyi Virossa 1978. Se on historiallinen romaani, jonka fakta-ainekset on dokumentoitu tarkkaan. 1810- ja 20-luvulle sijoittuvat tapahtumat perustuvat arkistolähteisiin, suoraan siteerattuihin dokumentteihin, tutkimuksiin, kirjeisiin, raportteihin, mutta myös runoihin ja romaaneihin. Kross on virontanut niitä saksasta, ranskasta, venäjästä, sitaatteja on mukana väliin myös alkukielellä. Fiktion hienolla hipaisulla niistä syntyy nautittavan rikas ja monimielinen teos.

”Keisarin hullu” on virolaissyntyinen Timotheus von Bock, Aleksanteri I:n lähimpiin upseereihin kuulunut mies, joka on antanut keisarilleen uskollisuuden ja totuuden puhumisen lupauksen. Hän toteuttaa sen kirjaimellisesti. Hänet vangitaan ja suljetaan useiksi vuosiksi vankityrmään. Nikolai I:n tultua valtaan 1825 Bock vapautetaan ja hän saa elää Virossa tarkkailun ja valvonnan alaisena. Hän on keisarin hulluksi julistama mies. Hulluuden mitta ja määrä on romaanin perusteema.

Bockin koko hulluus paljastuu hänen laajasta kirjeestään keisarille. Se ei koskaan tule julkisuuteen. Sen tuntee keisarin ja Bockin ohella vain romaanin kertoja, Bockin lanko Jakob Mättik. Romaani on hänen päiväkirjansa, johon hän liittää katkelmia löytämästään ja salaamastaan Bockin kirjeestä. Tapahtumien muistiin kirjaaja on romaanin päähenkilöistä ainoa puhtaasti fiktiivinen hahmo.

Mättik on vapautettu maaorja. Bock nai hänen sisarensa toteuttaakseen käytännössä ihanteensa eri yhteiskuntaluokkien tasa-arvosta. Yhdessä sisarensa kanssa Mättik saa neljän vuoden pikakurssin sivistyksessä: hän oppii saksan, ranskan ja venäjän, mutta jää sivistyksestä huolimatta yhteiskuntaluokkien väliin. Aatelistoon hän ei voi nousta, porvariksi hänellä ei ole taustaa, talonpojaksi ei paluuta.

Mättikin hahmo kohoaa romaanin päähenkilöksi Timotheus von Bockin rinnalle. Hän on suhteellisuudentajuinen, rehellinen, normaali kunnon kansalainen, jolla on selvä oikeudentaju. Sattuma tekee hänestä Bockin vaiheiden vastahakoisen, mutta likeisen todistajan sekä perheen uskottuna, monivuotisena asuinkumppanina että kirjeen salaisena lukijana.

Bockista tulee Jakobin sanoin hänen Mefistonsa, joka vie syrjäänvetäytyjän ja rationalistisen epäilijän totuuden ja hulluuden perimmäisiin kuvioihin. Mättik suhtautuu Bockin intoon ja fanatismiin yrmeästi: hän kyselee itseltään, onko Timotheus hullu vai oikeamielinen, ja jää tempoilemaan näiden totuuksien välisessä ristipaineessa. Hän yrittää repiä itseään irti perimmäisten kysymysten umpikujasta, mutta järkevätkin kysymykset ja objektiiviset muistiinmerkinnät tekevät hänestä yhä olennaisempaan tunkeutuvan mukanaolijan, historian todistajan, joka on lopulta itsekin vereslihalla.

Bock on individualistinen kumouksellinen. Hänellä on ollut yhteyksiä vuoden 1825 dekabristikapinoitsijoihin. Hän käy omaa kapinaansa, jonka kimmokkeena ovat demokraattiset ihanteet, joiden hän uskoo olevan keisarinsakin lähtökohta. Kun todellisuus jää ihanteista toivottoman kauaksi, Bock käy hyökkäykseen. Hän paljastaa kirjeessään keisarille ”kaiken”: ihmisarvon alentamisen, korruption, häikäilemättömän kiipimisen, instituutioiden mädännäisyyden, perusarvojen polkemisen.

Bock pauhaa kuin tuomiopäivän enkeli. Hänen retoriikkansa on raamatullista, mutta samalla räikeissä esimerkeissään ironista ja groteskia. Hän esittää keisarilleen oman mallinsa perustuslaista, jonka joka kohta on inhimillinen ja oikea ja juuri siksi mieletön - hullun houretta.
Ympäristö koettaa arvailla syitä, jotka ovat johtaneet Bockin vangitsemisen, tyrmään sulkemiseen ja sittemmin keisarillisen holhouksen alaisuuteen määräämiseen. Bockin lisäksi ne tietävät vain keisari ja Jakob Mättik: kapinan, jossa veri roiskaa vain sanoista. Juuri siksi Mättik joutuu pohtimaan onko Bock niin hullu, että uskoo sanojen voimaan. Ottaako hän totuuden puhumisen kirjaimellisesti? Voiko moisesta hulluudesta parantua? Mikä olisi parantumisen hinta?

Bockin hulluuden dokumentaatiolla, hulluuden kahlitsemisen ja vartioimisen tavoilla on ilmiselvät yhteytensä neuvostoajan Viroon ja Neuvostoliittoon, mutta varmasti myös muuallaekin. Hän haluaa paljastaa vallanpidon mädät mekanismit, myötäilyn, korruption ja totuuden kiertämisen yleisen edun ja vallitsevan järjestelmän säilyttämisessä. Sekä Bockin että Mättikin ihmissuhteissa kärjistyvät alituinen epävarmuus ja pelko kaikkein lähimpienkin luotettavuudesta.

Keisarin hullun juoni on historiallisen romaanin parhaiden perinteiden mukaan monipolvinen ja jännittävä. Keskeinen jännite on Bockien suunniteltu pako Eestistä. Se kariutuu viime hetkellä Bockin ehdottomuuteen. Hän ei halua paeta. Bockia pitää kotimaassa pihlajanmarjojen maku, niihin liittyvä kirpeä suloinen muisto, hetken tunto: yhtä aikaa proustilainen ”Madeleine-elämys” ja kristillinen karvas kalkki.

Eettinen ehdottomuus on hulluutta ja hullussa on helppo nähdä pyhimys. Jakob Mättikin ensimmäisiä syvälle meneviä havaintoja ympärillään tapahtuvasta on, että elämässä kaikki on pelottavan yksinkertaista. Kaikki on kiinni vähästä, kerran liikkeelle lähtenyttä on mahdoton pysäyttää. Muutoksen mahdollisuudet ovat pienet, niihin uskoo vain hullu. Jakob Mättik haluaa säilyttää toisen dokumentin tästä hulluudesta: oman päiväkirjansa, että ”se antaisi toivoa silloin, kun toivoa ei enää olisi”.

Kross on liian taitava ja monisyinen ollakseen paljastava osoittelija. Hän on ironian ja sarkasmin mestari. Ne antavat huikean säväyksen hänen fanaattisen hullunsa totuuden ja oikeuden pateettiselle tuomiopäivän julistukselle. Keisarin hullu on upea historiallinen romaani. 1820- ja 30-luvun Venäjän kuvaus nosti esiin romaanin kirjoittamisajankohdan kipeät kysymykset neuvostoajan Virossa. Ne ovat ajankohtaisia edelleen, myös juuri nyt - ajasta ja paikasta riippumatta.

Pekka Pesonen on Helsingin yliopiston venäläisen kirjallisuuden emeritusprofessori.