Kepeä tarina keräilyvimmasta ja vaimon eroottisesta potentiaalista

Mirka Ahonen kirjoittaa:


David Foenkinos
Vaimoni eroottinen potentiaali
Suomentanut Pirjo Thorel
Gummerus, 2012
(Alkuteos : Le Potentiel érotique de ma femme, 2004)


Ranskalaisen David Foenkinosin (s. 1974) toinen suomennettu romaani Vaimoni eroottinen potentiaali ei nimestään huolimatta ole mitenkään erityisen eroottinen kirja, vaikka niin lupaileekin. Se on tarina miehestä, Hectorista, joka keräilee pakonomaisesti kaikkea mahdollista juustopakkausten etiketeistä, Nixonin vaalikampanjamerkkeihin ja kroatialaisiin sananparsiin.

Kirja alkaa kun Hector on juuri päättänyt tehdä itsemurhan metrossa. Unettavien pillereiden vuoksi yritys kuitenkin epäonnistuu, ja hänet löydetään makaamasta metron käytävältä. Epäonnistuttuaan itsemurhayrityksessä, vietettyään kuukausia parantolassa ja hävittyään parhaan vaalimerkkikokoelman omistajan palkinnon, onneton Hector tulee ensi kertaa elämässään ajatelleeksi, että hänen tulisi katkaista koko mieletön keräilykierre.

Hectorin onni kääntyy, kun hän törmää Brigitteen. Brigitte ja Hector rakastuvat, menevät naimisiin, ja uuden onnensa lumoissa Hector onnistuu lopettamaan keräilyn. Hectorin epäonneksi vanha keräilyvietti nostaa kuitenkin taas päätään. Aistikas mielikuva Brigittestä pesemässä ikkunoita alkaa vaivata Hectoria, ja pian hän huomaa keräilevänsä salaa eroottisia hetkiä vaimostaan.

Vaikka Hector tuo mieleen ranskalaisesta nykykirjallisuudesta tutun yksinäisen ja pessimistisen mieshahmon, hän ei kuitenkaan ole samalla tapaa kyyninen tai traaginen kuin esimerkiksi Frédéric Beigbederin tai Michel Hoellebecqin mieshahmot, vaan pikemminkin kepeä ja harmiton tapaus. Siinä mielessä takakansiteksti, jossa kirjan tyyliä verrataan Woody Alleniin, ei ole niin kaukaa haettu. Hector on kuitenkin Woody Allen -reppana vahvoin ranskalaisin maustein.

Romaani on lukijalle viihdyttävä kokemus, se pistää lukijan vähintäänkin hymyilemään. Antoisinta kirjassa on mustan huumorin sävyttämä lakoninen tyyli, jolla Hector kuvailee keräilyvimmaansa sekä hänelle sattuvia yllättäviä tilanteita. Myös kuvaukset Hectorin läheisistä ovat hauskoja ja iskeviä. He kaikki ovat eriskummallisia tyyppejä, oikeastaan pelkkiä karikatyyrejä, joskin huvittavia sellaisia: Hectorin äiti, Mireille, jolle riittää, että hänen keitostaan pidetään, Hectorin lanko, Gérard, jolla ”ei ollut montakaan hermosolua, mutta erittäin komeat reidet” sekä tietysti Brigitte, joka taas oli ”niitä naisia, jotka saavat aikaan halun juoda teetä”. Henkilöhahmoja tai oikeastaan mitään muutakaan ei luonnehdita juuri pintaa syvemmältä, mutta juuri se luo romaaniin humoristisen keveän sävyn.

Vaikka alkuasetelma keräilyaddiktioineen ja itsemurhayrityksineen vetoaa varmasti ranskalaisesta synkistelystä pitävään lukijaan, romaani on kuitenkin kokonaisuudessaan pikemminkin pinnallisen veikeä tarina siitä, miten myös luuserina pidetty mies voi onnistua elämässään. Varsinkin romaanin loppu menee tylsäksi söpöilyksi: Hector paranee keräilyvimmastaan, Hectorin ja Brigitten suhde kukoistaa ja päälle päätteeksi pariskunta saa vielä kolmoset.

Pirjo Thorelin suomennos on sujuva, eikä sitä lukiessa juurikaan kiinnitä huomiota siihen, että kyseessä on suomennos. Hän on suomentanut myös 2011 ilmestyneen Foenkinosin romaanin Nainen, jonka nimi on Nathalie (alkuteos La délicatesse, 2009), joka oli suuri myyntimenestys Ranskassa. Romaanin pohjalta on myös tehty elokuva, jonka on ohjannut David Foenkinos itse yhdessä sisarensa Stéphane Foenkinosin kanssa. Pääosaa näyttelee Audrey Tautou. Ilmeisesti suomalaiset lukijat ovat löytäneet Foenkinosin teokset, sillä lisää Foenkinosia on tulossa: Yhden elämän muistot (Les Souvenirs, 2011) ilmestyy Gummerukselta 2013 edelleen Pirjo Thorelin suomentamana.

Mirka Ahonen on kirjallisuudentutkija, joka on kiinnostunut ranskalaisesta ja virolaisesta kirjallisuudesta.