PROFESSORIPOOLI: Albert Camus’n Sivullinen - Filosofinen romaani

Albert Camus: Sivullinen. Suomentanut Kalle Salo. Helsinki: Otava 1969 (2. p.)

Liisa Steinby kirjoittaa:

Jokainen Camus’n Sivullisen lukenut muistaa romaanin alun: ”Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen.” Omituisuus on siinä, että äidin kuolema on juuri tapahtunut, eikä puhuja tiedä, tapahtuiko se tänään vai eilen. Seuraavat lauseet selittävät epätietoisuuden vain osittain: henkilö on saanut vanhainkodista sähkeen, joka ilmoittaa äidin kuolemasta. Eikö puhuja siis puhumisen hetkelläkään tiedä sitä, eikö hän halunnut selvittää, milloin ja miten äiti kuoli? Ei: ”Samantekevää. Ehkä se tapahtui eilen.” (s. 7). Näin alun anomalia vahvistetaan: kysymys on henkilöstä, jolle sellainen asia, jonka kaikki meistä haluaisivat ehdottomasti tietää, nimittäin läheisemme kuoleman yksityiskohdat, on samantekevää. Romaanissa henkilön erikoislaatu korostuu, samalla kun haastetaan lukija kohtaamaan päähenkilön näkemys, että kaikkihan oikeastaan tuntevat ja ajattelevat kuten hän.

            Sivullinen (L’étranger) ilmestyi alun perin vuonna 1942, ja sitä pidetään toisen maailmansodan aiheuttaman ideologisen kriisin synnyttämän eksistentialismin varhaisena ilmentymänä. Sota näytti vievän uskottavuuden aikaisemmilta arvojärjestelmiltä – ei ainoastaan uskonnolta ja sankari-ihanteita tarjoavalta isänmaallisuudelta vaan ylipäänsä keskeisinä pidetyiltä inhimillisiltä arvoilta a kuten oikeudenmukaisuus, ihmisarvo, työ, ystävyys ja rakkaus. Ihminen näyttäytyy nyt jonakin, joka on heitetty elämiseen vailla mieltä ja merkityksellisyyttä. Sivullisen Mersault on tällainen ”eksistentiaalinen ihminen”, jolle mikään perinteisesti arvossa pidetty ei ole arvokasta. Romaanin haaste lukijalle on siinä, että kirjailija ei esitä mitään sosiaalisia tai psykologisia syitä Mersault’n asenteelle – syitä, jotka selittäisivät tämän ”erikoistapauksen”. Ei esitä myöskään ajatuskulkuja, joiden kautta Mersault’n elämännäkemykseen voidaan tulla filosofista tietä. Romaani ei olisi samassa määrin haaste lukijalle, jos Mersault olisi filosofi, joka esittäisi perusteluja elämänasenteelleen. Sen provosoivuus on siinä, että Mersault on aivan tavallinen nuorimies tavanomaisessa toimistotyössä Alger’ssa, missä hänen päivänsä kuluvat työssä käynnissä ja huvituksissa rannalla, elokuvissa ja naisten kanssa. Erikoista hänessä on ainoastaan se, että mikään tavanomaisesti tärkeänä pidetty ei ole sitä hänelle. Hän näkyy kuitenkin itse olevan pikemmin sitä miltä, etteivät hänen mielipiteensä ole niinkään poikkeavia siitä, miten ihmiset yleensä kokevat asiat, vaikka nämä puhuvat niistä eri tavoin.

            Mersault oli laittanut äitinsä vanhainkotiin, koska hänellä ei ollut varaa palkata tälle hoitajaa – ja koska heillä ei enää ollut mitään sanottavaa toisilleen. Mersault sanoo äidin kyllä aluksi itkeskelleen vanhainkodissa, mutta vain tavan vuoksi, ja arvelee, että hän olisi yhtä lailla itkenyt, tavan vuoksi, jos hänet kuukauden kuluttua olisi tuotu takaisin kotiin. Tällaisia tavan vuoksi itkijöitä hän tapaa myös vanhainkodissa äitinsä kuolinvalvojaisissa. Ihmiset kuolevat, eikä hän ajattele olevan erityistä syytä olla murheellinen äidin kuolemasta, eikä hän sitä olekaan. Mersault’n matka äitinsä ruumiinvalvojaisiin ja hautajaiset kuvataan tarkoin, mutta huomio on koko ajan Mersault’n aistikokemuksissa ja ruumiillisissa tuntemuksissa: hänen näköhavainnoissaan ympäristöstään, kuumuuden aiheuttamassa tukalassa olossa, väsymyksessä, tupakanhimossa. Palattuaan kotiin ja vietettyään viikonlopun rannalla ja uuden naisen (Marien) kanssa Mersault toteaa, että äiti on nyt haudattu ja loppujen lopuksi kaikki on ennallaan.

            Sama merkityksellisinä pidettyjen asioiden toteaminen ja kokeminen merkityksettömiksi toistuu työn, ystävyyden ja rakkauden kohdalla. Mersault ei ole kiinnostunut hänelle tarjotusta ylennyksestä ja Pariisiin siirtymisen tarjoamista mahdollisuuksista. Kun Marie kysyy hänelta, rakastaako tämä häntä, Mersault tutkistelee mieltään ja sanoo arvelevansa, että ei. Kun Marie kysyy, menisikö Mersault hänen kanssaan naimisiin, tämä vastaa, että mikä ettei, eihän se mitään merkitse. Kun sutenöörin hommia hoiteleva naapurin mies kehaisee Mersault’n olevan hänen oikea kaverinsa, tämä niin ikään vastaa, että se on samantekevää hänelle. Kaikissa kohdin Mersault esittää tämän merkityksettömyyden ikään kuin itsestään selvänä tosiasiana. Hän ei sillä julista olevansa eri mieltä eikä edes sanovansa mitään erityistä, vaan hän ei vain näe syytä olla sanomatta, miten asian laita todellisuudessa on. Ei ole niin, ettei mikään merkitsisi Mersault’lle mitään, mutta hänen hyvänolon tunteensa riippuu hänen fyysisestä olotilastaan. Hän tuntee nälkää ja syö ja väsymystä ja nukkuu, hän tarvitsee tupakkaa ja seksiä, ja hän kärsii kuumuudesta ja pitää uimisesta. ”Hyvä” on hänelle näin jotakin täysin epäideologista ja anti-idealistista: elää oman ruumiinsa rajoissa ja etsii täältä omat merkityksensä. Mersault’n arvojen erilaisuus tulee esille hänen huomauttaessaan esimiehelleen siitä, miten epämiellyttävältä tuntuu pyyhkiä kätensä iltapäivällä jo vettyneisiin pyyhkeisiin. Esimies toteaa, että tässä on loppujen lopuksi kysymys pikkuseikasta.

            Mersault’ta ei kuvata mietiskelijäksi; ”ei merkitse mitään” tulee esille sivumennen hänen vastauksissaan muiden hänelle esittämiin kysymyksiin. Häntä ei ole täysin sosiaalisesti sokea niin, ettei hän näkisi sanojensa vaikutusta muihin ihmisiin: Marie näyttää onnettomalta tai naapurin mies tyytyväiseltä. Mersault vastaa kuitenkin aina – jopa romaanin lopun oikeudenkäynnissä – rehellisesti, kun häneltä kysytään hänen jollekin asialle antamaansa merkitystä. Hän näyttää olettavan, että kaikki lopulta tietävät ”korkeampien” arvojen olevan näennäisiä, vaikka eivät sano sitä suoraan tai ehkä edes tunnusta sitä itselleen. Hän kuvaa näkö- ja kuulokokemuksena myös ne henkilöt, jotka romaanin lopussa haluavat saada hänessä aikaan uskonnollisen kääntymyksen. Mersault’n ”sokeus” sen suhteen, miten hän poikkeaa muista, tekee hänestä epärealistisen, filosofiseksi provokaatioksi rakennetun keinotekoisen hahmon. Camus ei tietenkään väitäkään, että tällaisia ihmisiä on: hän esittää, että meidän tulisi punnita olettamiamme elämänarvoja Mersault’n edustamalta kannalta.

            Eläminen näyttäytyy Mersault’lle kaiken kaikkiaan varsin vähäarvoisena. Tämä muuttuu kuitenkin romaanin lopussa, kun hän romaanin lopussa tulee tuomituksi kuolemaan ammuttuaan otsan särkevässä kuumuudessa ja puukon välähdyksen sokaisemana rannalla kohtaamansa arabin. Odottaessaan tietoa armonanomuksen ratkaisemisesta hän kuvittelee elävästi mielessään kuolemantuomitun viimeiset hetket giljotiinissa. Kun muiden kuolema tuntui pelkältä ihmiselämän välttämättömyydeltä eikä herättänyt erityistä mielenkiintoa, oman kuoleman odotus saa kuoleman näyttäytymään ainoalta varteenotettavalta asialta kaiken muun ohi: kuoleman, joka meitä odottaa joka tapauksessa, giljotiinin kautta tai jostakin muusta syystä. Mersault’lle tämä ei kuitenkaan merkitse elämän tapahtumiin palaamista – vaan kiinnostusta giljotiinin avulla tapahtuvaan teloitukseen. Hän pahoittelee sitä, ettei hän ”ollut kiinnittänyt tarpeeksi huomiota teloituskertomuksiin” (s. 119). Olisiko Mersault’n ”kääntymys” jonkin todella merkitsevän asian huomaamiseen ei tosin ihmiselämässä vaan sen päättymisessä, kuolemassa, nähtävä psykologisena käänteenä?  Vai olisiko pikemminkin kysymys filosofisen teesin ilmentämisen tarkoituksessa luodun ”keinotekoisen” päähenkilön konstruktion täydentämisestä sillä eksistentialismin keskeisellä oivalluksella, että ihmisen elämä on kuolemaa kohti elämistä, kuten jo Heidegger oli esittänyt?

            Päähenkilön keinotekoisen konstruktion luonnetta vastaa romaanissa sen epätavanomainen, epärealistinen kerrontamuoto. Romaani on minä-muotoinen ja lähes kauttaaltaan menneen ajan aikamuodossa kerrottu, jolloin kertojaksi on ajateltava taaksepäin menneisyyteen katsova ”minä”. Tavallisesti tätä varten luodaan illuusio, että kyseessä ovat kertojan kirjeet, päiväkirja tai muistelmat. Sivullisesta tällainen realistinen perustelu kerrontamuodolle puuttuu. Toisinaan minä-kertojan taaksepäin katsominen kattaa vain päivän, kuten aivan romaanin alussa, jossa sähkeen sanottiin tulleen ”tänään” – vaikka ensimmäinen luku siirtyy tästä ilman saumaa seuraavien päivien kuvaukseen. Erityisesti vankilajaksossa taaksepäin katsominen kattaa pitempiä ajanjaksoja, kun Mersault kertoo esimerkiksi, miten hän aluksi eli siellä ikään kuin vapaudessa, ennen kuin rupesi ymmärtämään, mitä kaikkea vankeuteen rangaistuksena sisältyy. Miten tai kenelle vankilajakso on kerrottu, jää täysin avoimeksi. Romaani päättyy kohtaan, jossa Mersault odottaa vielä armonanomuksen ratkaisua. Pitäisikö lukijan ajatella, että hänen armonanomuksensa hyväksyttiin, koska hän saattoi muistella tätä ajanjaksoa jälkeenpäin? Mielestäni Camus ei halua meidän ajattelevan näin vaan jättää lopun aidosti avoimeksi sen suhteen, mitä Mersault’lle tulee tapahtumaan. Tämä merkitsee sitä, että lukijan tulee hyväksyä realistisen perustelun puuttuminen taaksepäin katsovalta kerronnalta ja siten myös romaanin kerrontarakenteen keinotekoisuus.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.