Aino Kallas, Barbara
von Tisenhusen. Liivinmaalainen tarina. Somistanut Topi Vikstedt. Helsinki:
Otava, 1923. 96 sivua.
H. K. Riikonen kirjoittaa:
Tallinnassa 1500-luvun
lopulla pappina toiminut Balthasar Russow kertoo keskialasaksaksi kirjoittamassaan
Liivinmaan kronikassa ruotsalaisten hyökkäyksestä: ”Ruotsalaiset
kulkivat pikamarssia tiheiden ja ryteikköisten metsien läpi ja yllättivät yöllä
Ubakalun kylässä Rannun linnan isännän Jürgen Tiesenhausenin ja hänen
lippueensa, jossa olivat mukana myös lähes kaikki liivinmaalaiset junkkerit.
Ruotsalaiset tappoivat, surmasivat ja polttivat sisälle taloihin kaikki
lippueen miehet ja saivat komean sotasaaliin. Näin kostettiin ja maksettiin
Jürgen Tiesenhausenille samalla mitalla takaisin se, mitä hän oli tehnyt
ratsumiestensä kanssa omaa isänmaataan vastaan ja myöskin se, että vastoin
veljellistä rakkautta ja vastoin veljellisiä tunteita hän oli antanut hukuttaa
säkissä oman lihallisen sisarensa, koska tämä oli rakastunut erääseen kirjuriin
ja hairahtunut tämän miehen kanssa ja halunnut tämän aviopuolisokseen.” (suom.
Timo Reko).
Russowin mainitseman
hukuttamistapauksen ja muiden asiaa koskeneiden vanhojen lähteiden pohjalta
Aino Kallas on kirjoittanut pienoisromaanin Barbara von Tisenhusen. Teoksessaan
Kallas käyttää kehittämäänsä ja muissakin teoksissaan käyttämää vanhojen
kronikoiden tyylin ja kielen mukaelmaa. Kertojana on Rannun kirkkoherra
Jeremias Friesner. Hän kertoo Barbara von Tisenhusenin ja Franz Bonniuksen
traagisen tarinan vuosia tapahtumien jälkeen.
Teoksen alussa Friesner
hahmottelee yleisiä olosuhteita Saksalaisen ritarikunnan hallitsemalla
Liivinmaalla: ”Mutta niinä aikoina, kuin nämä kaikki tapahtuivat, oli Liivinmaa
vielä Ordon hallussa, ja sitä hallitsivat Ordon Suurmestarit yhdessä piispain
kanssa. Ja se oli vielä silloin ylen äveriäs ja siunattu maa eikä ollut vielä
ehtinyt joutua kaikilta nation’eilta elikkä kansakunnilta surkeasti
raadelluksi. Vaan sitä nimitettiin Livland = Blivland, koskapa jokainen,
joka sinne kerran joutui, sinne myöskin jäädä halusi eikä enää pois pyrkinyt.” Mutta
Friesner katsoo myös, että vaikka Liivinmaalla kasvoi rikkaus ja hyvinvointi,
samalla kasvoi myös ”Saatanan kylvöstä kaikkinainen rikkaruoho, kuin ovat
prameus ja hekuma sekä hallitsijain että alamaisten seassa”.
Tapahtumien ja juonen
kulku on sinänsä varsin yksinkertainen ja rakentuu, kuten Aino Kallaksen elämää
ja tuotantoa koskevan tutkimuksen perustan luonut Kai Laitinen on osoittanut, muutamien
avainkohtausten varaan. Niitä ovat Tallinnan hääpidot, Bonniuksen tulo ja
kohtaus linnan portilla, karhuleikki, Barbaran ja pappi Friesnerin keskustelu
Pärnun sopimuksesta, oikeudenkäynti ja hukuttamiskohtaus. Teoksen lopussa
Friesner kertoo Jürgen von Tisenhusenin kohtalon, jonka myös Russow on
kronikassaan maininnut.
Orvoksi joutunut Barbara
kasvaa tätinsä Anna von Tödwenin suojeluksessa. Ensimmäisessä julkisessa
esiintymisessään, erään sukulaisen häissä, hän jo herättää paikallisten
ritarien huomiota, nämä ”surisevat” hänen ympärillään ”niin kuin mettiäiset
mesikukan vaiheilla”. Paluumatkalla häistä Barbara suhtautuu näkemänsä ja
kuulemansa perusteella kansaan uudella tavalla. Hänessä on tapahtunut, kuten
Friesner panee merkille, ”mutatio elikkä mielenmuutos”. Friesner kuvaa muutoksen
seurausta: ”Tämä neitsykäinen Barbara on alkanut käydä epäsaksalaisten
savupirteissä, joissa he yhdessä elukoittensa kanssa viheliäisesti asuvat, ja
on ryhtynyt puheisiin heidän vaimojensa ja tyttäriensä kanssa, kuin myös
opastamaan heitä erinäisissä taidoissa, kuten ovat ompeleminen ynnä hienompi
kehruu.”
Kirjurin toimeen kutsuttu
Franz Bonnius saapuu paikalla. Barbara on erehtynyt pitämään häntä ritarina.
Friesner sattuu itse olemaan paikalla ja kuulemaan lyhyen sananvaihdon. Hän
kuvaa vaikutelmaansa: ”Ja minä tunsin, koska nämä kaksi nuorta ihmistä
toisillensa nämä sanat sanoivat, että heidän välillänsä tänä hetkenä tapahtui,
mitä ei kenkään taida tekemättömäksi tehdä, ja mikä kaikilta salattu on, ja
heidän toinen toiseensa sidottiin yhdellä väkevällä ja voimallisella siteellä,
joka oli kestävä aina kuolemaan astikka. Mutta tästä kaikesta eivät he vielä
itsekään mitään tienneet.”
Kohtauksessa, jossa
aatelisto huvittelee katselemalla, miten koirat usutetaan karhun kimppuun,
Barbara osoittaa itsenäisyyttään vastustamalla luontokappaleen kiusaamista.
Veli, Jürgen von Tisenhusen sanoo tämän johdosta vielä nujertavansa
neitsykäisen – uhkaus jonka hän myöhemmin toteuttaa karmealla tavalla. Jälleen
Friesner on tapahtuman todistajana: ”Silloin minun silmäni sattuivat juuri sen
kirjurin, sen Franz Bonniuksen kohdalle, ja minä äkkäsin hänen muodossansa äkillisen muutoksen, Sillä hän oli sen
näköinen, kuin hän olisi tahtonut siinä tuokiossa herra Jürgenin kurkkuun
karata, niinkuin ajokoirat karhun kimppuun.” Friesner on todistamassa myös
Barbaran ja Bonniuksen kohtausta näiden suudellessa.
Barbara tiedustelee
Friesneriltä ns. Pärnun sopimuksesta, joka oli tehty siinä tarkoituksessa,
”että jalosukuiset neitsyet eivät avioliittoja solmisi alhaissukuisten kanssa,
vaan verensä puhtaana säilyttäisivät”. Barbara uhmaa kieltoa ja Friesner joutuu
omantunnontuskiin sen suhteen, pitäisikö hänen ilmoittaa asia Anna von
Tödwenille ja Jürgen von Tisenhusenille. Aamun koittaessa hän kuitenkin päättää
kätkeä kaiken sydämeensä.
Rakastunut pari pakenee
reellä. Barbara kuitenkin saadaan kiinni ja tuodaan tuomittavaksi. Hän osoittaa
sellaista uhmakkuutta, joka lukijalle voi tuoda mieleen Sofokleen Antigonen.
Friesnerin kysyttyä, katuuko Barbara syntiään, tämä vastaa itsetietoisesti:
”Isäni, anna minulle anteeksi, jos olen mieltäsi pahoittanut. Mutta jos sinä
synniksi sitä nimität, että minä sieluni ja ruumiini rakkaudessa Franz
Bonniukselle annoin, niin tiedä, etten minä sitä kadu, vaan riemulla kuolemaan
menen, sillä minä olen suuren autuuden nähnyt.”
Tuomio pannaan täytäntöön
järven jäällä. Friesner kertoo: ”Ja minä olin yhä rukouksessa, kun he ottivat
neitsykäisen Barbaran ja veivät hänet avannon partaalle. / Niin minä kuulin
neitsykäisen sanovan, - sillä mikä minä olen hänen neitsyyttään arvostamaan! –
niin neitsykäinen sanoi heikolla äänellä: / ”Veljeni, - vesi on kylmää!” / Ja
tämä oli ainoa kerta, että hänen lihansa oli hänen henkeänsä heikompi.”
Talonpojat kieltäytyvät hukuttamasta Barbaraa, joten Jürgen von Tisenhusen omin
käsin yhdessä veljiensä kanssa upottaa sisarensa avantoon.
Franz Bonnius esiintyy
Barbaran kuoleman jälkeen eräänlaisena Mikael Kohlhaasina, joka kostaa
vääryyksiä. Hän on kuitenkin menestyksekkäämpi kuin Kohlhaas saatuaan Puolan
kuninkaalta lupakirjan kostolleen, mutta kuolee taistelussa. Jürgen von
Tisenhusen puolestaan saa surmansa ”Suomesta saapuneen Kankaisten herran Carl
Henrikinpojan käden kautta”.
Kertoja, pappi Friesner
on tavallaan ollut sympaattinen Barbaraa kohtaan ja puhunut hänen puolestaan
oikeudenkäynnissä; hän on myös kehottanut Jürgen von Tisenhusenia armahtamaan
sisarensa. Mutta Friesner on voimaton: hän ei pysty vastustamaan aatelisherroja,
minkä lisäksi häntä sitovat uskonnon määräykset, sillä Barbaraa ei ollut
vihitty avioliittoon.
Barbara von Tisenhusen
jatkaa Kallakselle tyypillistä ”surmaavan Eroksen” teemaa. Samalla se liittyy
hänen kiinnostukseensa Viron historiaan Saksalaisen ritarikunnan aikana. Teosta
vallitsee koko ajan jylhän balladin tunnelma. Sitä korostaa vanha kronikkatyyli,
jossa kronikoitsija kertoo myös taivaan merkeistä, epätavalliselta
vaikuttavasta kuusta ja pyrstötähdestä. Friesnerin kannalta hänen esityksensä
on moraliteetti, sillä, kuten hän alkusanoissaan mainitsee, hän on kirjoittanut
”hyödyksi ja ylösrakennukseksi kuin myös murheelliseksi varoitukseksi”.
Aino Kallaksen teokset
ovat soveltuneet hyvin oopperan käyttöön. Tauno Pylkkänen on säveltänyt niiden
pohjalta oopperat Bathseba Saarenmaalla, Mare ja hänen poikansa
ja Sudenmorsian, virolainen säveltäjä Eduard Tubin puolestaan oopperan Barbara
von Tisenhusen, jonka libreton on Kallaksen teoksen pohjalta kirjoittanut
Jaan Kross. Hannu-Ilari Lampilan arvion mukaan Tubinin ooppera on ”raskaimpia
ja synkimpiä teoksia, mitä milloinkaan on syntynyt”.
H. K. Riikonen
