Taistelu kohti aikuisuutta vie mukanaan

Varpu Askinen kirjoittaa:

Karl Ove Knausgård
Taisteluni. Neljäs kirja.
Suomentanut Katriina Huttunen.
Like, 2014.
(Alkuteos: Min kamp. Fredje bok, 2010.)

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarja on edennyt suomennettuna neljänteen osaan. Tuttuun tapaansa Knausgård rakentaa omaelämäkerrallista kertomustaan kuin palapeliä, nyt entistä hallitummin. Romaanista hahmottuu kolme selkeää osaa, joiden aikana aikuisuuden kynnyksellä olevan Karl Oven elämästä käydään läpi lukioaikaa ja sen jälkeistä vuotta opettajana Håfjordissa.

Taisteluni 4 alkaa matkakuvauksella. Lukiosta valmistuneen Karl Oven suuntana on Håfjordin pikkukylä Pohjois-Norjassa. Knausgård maalailee mestarillisesti miljöökuvia: kaupungin taivas on kalvakka, täynnä ”välinpitämätöntä valoa”, ja pohjoiseen mentäessä ”lounaassa helottava aurinko sai tien molemmin puolin kasvavan punalaikkuisen, paikoitellen lähes liilan kanervikon hehkumaan”. Knausgårdin teksti rönsyilee, mutta kirjailija taitaa myös suoran ja pelkistetyn ilmaisun. Kontrasti on viehättävä.

Håfjordissa Karl Ove on vuoroin täynnä kuplivaa riemua ja vuoroin vaipuu synkkyyteen. Raja lapsuuden ja aikuisuuden välillä on häilyvä ja vaikea ylittää. Pitäisi pärjätä opettajana, kehittyä kirjailijana ja päästä eroon poikuudesta. Fantasiat naisvartaloista tuntuvat kehossa himona, joka herättää yhtä aikaa voiman ja voimattomuuden tunteen. Knausgård kuvailee uskottavasti kyvykkyyttään epäilevää nuortamiestä, joka on kuin vanki kehossaan.

Lukioajat ovat alkoholinhuuruisia. Humala vie Karl Oven paikkoihin, joissa hän on vapaa tekemään ja olemaan mitä tahansa. Humalatila on yhtä kaunis kuin pohjoisnorjalaiset maisemat. Vapaudenkaipuu johtaa kuitenkin ylilyönteihin, joita Knausgård kuvailee niin elävästi ja armottomasti, että ajoittain tuntuu siltä kuin olisi keskellä trilleriä.

Onnea ahdistuksen keskelle tuo musiikki, joka on aivan oma maailmansa. Kuunnellessaan musiikkia Karl Ove antautuu tanssille ja on yhtä vapaa kuin humalassa ollessaan. Erona on se, että humala jättää jälkeensä pelottavan muistamattomuuden, kun taas musiikki on Knausgårdin sanoin kuin muistot yhteen paketoiva naru.

Karl Oven äidin huoli vastuuttomasta pojastaan hahmottuu dialogeissa, ja isän painostava hahmo seuraa Karl Ovea, minne tämä meneekin. Kovin syvällisesti Knausgård ei kuitenkaan ihmisten välisiä suhteita kuvaile. Mutta olisiko se edes mahdollista? Identiteettiään etsivän nuoren miehen on vaikea kiinnittyä mihinkään tai keneenkään. Tarkkoja ihmissuhdekuvauksia kaipaava lukija voi aina palata Taisteluni-sarjan edellisiin osiin.

Knausgårdia on moitittu siitä, että hän vuodattaa kirjojensa sivuille koko yksityiselämänsä ja läheistensä salaisuudet. Osa Taisteluni-sarjan suosiosta perustuu varmasti paljastavuuteen. Lukija ei ole kuitenkaan vain tirkistelijän roolissa. Se, joka ei kykene samaistumaan nuoren Karl Oven elämänvaiheisiin, kulkee tämän rinnalla. Halu tukea ja ojentaa itseinhosta kärsivää Karl Ovea on suuri. Taisteluni 4 on viihdyttävä romaani täynnä sekoilua ja kasvukipuja. Viihdyttämisen ohella Knausgård käsittelee kuin vaivihkaa yleisinhimillisiä, ajattomia teemoja: vapautta ja vastuuta, muistoja ja muistamattomuutta sekä häilyvää rajaa oikean ja väärän välillä.


Varpu Askinen opiskelee yleistä kirjallisuustiedettä Turun yliopistossa.
Kritiikki Knausgårdista syntyi taide- ja kulttuurijournalismin harjoituskurssilla.

Kaunis sukutarina kuiluista perheenjäsenten ja maanosien välillä

Rosa Aphalo kirjoittaa:

Jhumpa Lahiri
Tulvaniitty.
Suomentanut Sari Karhulahti.
Tammi 2014. 438 s.


Jhumpa Lahirin toinen romaani Tulvaniitty on sukusaaga, joka kuljettaa lukijansa vuosien ja maanosien läpi.

Lahirin edellisten teosten tapaan romaani kuvaa Yhdysvaltojen intialaisten siirtolaisten elämää. Kauniin vähäeleisellä tyylillä teoksessa piirtyy kuva perheestä, jonka jokainen jäsen jää jollain tavalla ympäristöstään ulkopuoliseksi.
Tulvaniitty on kuvaus perhesuhteista, ajasta ja etäisyyksistä. Veljekset Subhash ja Udayan kasvavat erottamattomina 1950-luvun Kalkutassa. Yliopisto-opinnot aloitettuaan veljekset alkavat kuitenkin etääntyä, kun tunteikas ja kiihkeä Udayan radikalisoituu ja liittyy kommunistiseen liikkeeseen. Rauhallinen Subhash keskittyy opiskeluun ja muuttaa Yhdysvaltoihin tekemään väitöskirjaa. Vasta vanhempien hätääntynyt viesti saa Subhashin palaamaan Intiaan.

Subhash haluaa korjata Udayanin jälkeensä jättämät aukot niin suhteessa vanhempiin kuin veljen vaimoon ja lapseenkin. Aika ja välimatka eivät kuitenkaan voi muuttaa menneisyyttä, vaan tulvaniityn tapahtumat nousevat ylitsepääsemättömäksi esteeksi ihmisten välille. Aikuiset ovat samanlaisia kuin muutaman vuoden ikäinen lapsi Bela, joka puhuu ”eilisestä” myös tarkoittaessaan sitä, mikä tapahtui kolme kuukautta sitten. Menneisyyttä ja omaa itseään on vaikea päästä pakoon, vaikka muuttaisi kuinka kauas. Romaani tuntuukin kysyvän, kumpi lopulta on rohkeampaa, lähteminen vai jääminen. Yksiselitteistä vastausta ei ole.

Lahirin henkilöhahmot eivät ole aina helppoja samaistumisen kohteita, mutta hän saa lukijansa haluamaan ymmärtää näitä vioista huolimatta. Yhdenkään perheenjäsenen suhde toiseen ei ole ongelmaton: isoveli tuntee aina jäävänsä pikkuveljen varjoon, äiti ei pysty rakastamaan lastaan ja kasvatti-isä valehtelee vuosikymmenten ajan tyttärelleen. Salailu, syyllisyys, teeskentely ja toisten hyväksikäyttö jatkuvat eri muodoissa sukupolvesta toiseen. Perheenjäsenet elävät omissa erillisissä todellisuuksissaan, eikä yhteyden löytäminen toisiin ole helppoa. Silti Lahirin kuva perheestä ei ole toivoton. Rakkaus on välillä liian vähäistä ja välillä hysteerisen voimakasta, mutta yhdistää lopulta henkilöitä toisiinsa.

Jhumpa Lahirin kieli on yksinkertaista, mutta luo silti elävän kuvan Kalkutan väreistä ja Rhode Islandin karusta luonnosta lukijan silmien eteen. Sari Karhulahden onnistuneesti suomentamat luontokuvaukset ja -vertaukset tuntuvat raikkailta ja usein yllättäviltä. Ympäristön tarkka kuvaus ei ole vain maiseman koristelua, vaan osa tarinaa ja henkilöiden tapaa nähdä maailma. Tienposkessa kömpivällä kilpikonnalla, syksyn kellastuvilla lehdillä ja tulvaniitylle nousevalla vedellä on kaikilla oma merkityksensä kirjan henkilöille, joista monet ovat ammatiltaankin luonnontieteilijöitä.

Tulvaniitty on kaunis ja surumielinen romaani. Pienet yksityiskohdat, kuten kadulla sattumalta kuullun bengalinkielisen puheen vaikutus henkilöihin, kuvaavat osuvasti kahden kulttuurin välissä elämisen arkipäivää. Tarina vie mukanaan, ja kirjan voimakas, mutta rauhallinen tunnelma seuraa vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin.


Rosa Aphalo on turkulainen opiskelija.
Kritiikki on tehty Turun yliopiston Taide- ja kulttuurijournalismin kurssille.

roelapATutu.fi

Vish Purin tutkimukset jatkuvat

Joel Kuortti kirjoittaa:

Tarquin Hall
Vish Puri ja nauruun kuolleen miehen tapaus
Suomentanut Tero Valkonen
Gummerus, 2013; 332 sivua
(alkuteos The Case of the Man Who Died Laughing, 2010)

Tarquin Hallin intialaisesta yksityisetsivästä Vish Purista kertova teossarja alkoi kertomuksella Kadonneen palvelijattaren tapaus. Sarjan toinen osa on Nauruun kuolleen miehen tapaus. Edellisen tapaan siihen sisältyy pääjuonen ohella muitakin tarinoita – kirjan aloittaakin Pohjois-Carolinasta Intiaan ”palanneen” ydinfyysikon Shanmuga Sundaram Rathinasabapathyn lasten koulunkäynnin järjestämiseksi Vish Purin toimesta toteutettava lahjusoperaatio. Siinä huijataan ’soveltaja’ Rupinder Khullaria, joka ”on työntänyt sormensa joka samosaan” ja järjestää ”mitä tahansa, jos vain hinnasta sovitaan” (s. 41).

Kirjan varsinainen tarina on sitten nauruun kuolleen miehen tapaus, johon Puri pääsee käsiksi komisario Jagat Prakash Singhin pyytäessä apua ennennäkemättömän kuolemantapauksen ratkaisemisessa, kuten usein ”kun tuli kyse hienostuneemmista rikoksista” (s. 49). Tällä kertaa oli kyse Rajpathin naurukerhon jäsenen Suresh Jhan kuolemasta. Hänet oli selittämättömästi miekalla surmannut ilmielävä Kali-jumalatar. Näin Delhin rationalismi- ja koulutuslaitoksen perustaja ja maankuulu ’gurunmurtaja’ kohtasi loppunsa kuoleman jumalattaren iskusta.

Näin ainakin suuri yleisö uskoo, mutta Puri ei – uskonnollisuudestaan huolimatta – usko yliluonnollisiin murhaajiin. Jostain muusta täytyy olla kyse, vaikka esimerkiksi Naurukerhon jäsen sähköinsinööri, professori R. K. Pandey pitää ihmettä mahdollisena. Mutta ei ollut ”ristiriitaa siinä, että tiedemies uskoi täydellä sydämellä ihmeisiin. Se oli Intiassa tyypillistä” (s. 115). Seuraa sarja illuusioita, illuusioiden paljastamisia ja illuusioita illuusioissa. Paljastuu myös erinäisiä rikoksia ja väärinkäytöksiä. Ja samalla, kun Puri ratkoo ihmeen arvoitusta, hänen äitinsä ratkaisee naistenkutsuilla tapahtuneen ryöstön. Tietysti pojaltaan salassa, koska tämä vain ”käskee olemaan osallistumatta. Äidit eivät ole etsiviä ja sitä rataa” (s. 99).

New Delhissä asuvan Hallin paikallistuntemus näkyy kaupunkikuvauksessa. Esimerkiksi Khan Marketin alueen muuttuminen kuvataan lämmöllä. Kaupungin uuden metron rakentaminen on puolestaan ”huikea menestystarina” ja metro itse ”oli synnyttänyt jonkinasteisen sosiaalisen vallankumouksen”, kun kaikkien piti matkustaa yhdessä ja samassa junassa ilman erillisiä luokkia tai osastoja (s. 117). Puri itse matkusti metrolla vain harvoin, turvautuen omaan Ambassador-autoonsa. Sekin on nyt historiallinen, sillä toukokuussa ilmoitettiin vuonna 1958 alkaneen tuotannon päättyvän.

Kieleltään kirja on edellisen osan kaltainen ja hyödyntää intialaista kulttuurisanastoa ja -ilmiöitä. Teoksessa on seitsemän sivun sanasto, mikä on vain puolet ensimmäisen kirjan sanastosta. Vaikka kohdeyleisö onkin ei-intialainen, kaikkea ei kuitenkaan selitetty. Muun muassa Sharukh Khanin juontama Kaun Banega Crorepati mainitaan vain ohjelmana, mutta ei sitä, että kyseessä on Haluatko miljonääriksi? -konsepti (s. 93). Lisäksi Khan juonsi vain ohjelman kolmannen kauden vuonna 2007, muulloin (2000–2014) juontajana on ollut Intian elokuvamaailman suurhahmo Amitabh Bachchan.

Kuluvana kesänä ilmestyi myös sarjan seuraava osa, Kohtalokkaan voikanan tapaus (The Case of the Deadly Butter Chicken). Saa nähdä mitä voikana onkaan syönyt. Puria lainataksen, ”raja laittoman ja laillisen välillä on Intiassa usein joltisenkin epäselvä.”


Lue lisää Gummeruksen sivuilta:
http://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512089383/vish-puri-ja-nauruun-kuolleen-miehen-tapaus/


Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

Lue Kuortin pohdintaa Vish Puri -sarjan ensimmäisestä osasta:
http://avaincafevoltaire.blogspot.fi/2013/03/vish-puri-ratkoo-rikoksia-intiassa.html



Tällaisella Ambassadorilla kulkee myös Vish Puri.

Tuulisen saaren kirjakauppias - toivoa hapsottaviin päiviin

Tavallisesti niin yksinäinen lukeminen johtaa kirjan ystävien kirjallisuudessa yhteyteen toisten lukijoiden ja toisten samanmielisten ihmisten kanssa. Kadonneiden ja hajonneiden perheiden tilalle syntyy musteen ja paperin yhdistämiä uusia perheitä, aatteen yhdistämiä piirejä, joissa rakennetaan uutta tulevaisuutta. Näin tapahtuu esimerkiksi sellaisissa kirjoissa kuin Lolita Teheranissa tai Kirjallinen piiri perunapaistoksen ystäville. Tämän lajin kirjoissa kirjarakkaus ja lukeminen johtavat uuden rakkauden äärelle. Tähän joukkoon kuuluu Tuulisen saaren kirjakauppias. Tietäähän sen jo nimestä vaikkei takakanttakaan katsoisi.


Päivi Kosonen kirjoittaa:

Gabrielle Zevin:
Tuulisen saaren kirjakauppias
Suomentanut Tero Valkonen.
Gummerus, 2014.
(Alkuteos: The Storied Life of A.J. Fikry, 2014)


Orhan Pamuk tunnusti suoraan muutama vuosi sitten kirjoittavansa romaaninsa meille kirjallisuusihmisille: kansainväliselle korkeakirjallisuuden lukijakunnalle, joka pienenee sitä mukaa kun lokeroitu genrekulttuuri leviää viihdyttävissä medioissa.

Monet taitavat ja lukeneet naiskirjailijat ovat vastanneet jo pitkään tähän haasteeseen kirjoittamalla tarinapitoista korkeakirjallisuutta. Lukijakunta on naisvoittoista. Lukuromaanin mestarit tulevat Kanadasta, kuten Margaret Atwood, Carol Shields, Alice Munro tai Pohjoismaista, Ruotsista ja Norjasta, Islannista, ehkä nyt Suomestakin. Mutta onhan heitä muuallakin, mainitaan vaikka A.S. Byatt.

Oman lajityyppinsä tässä korkean ja matalan monimuotoisessa välimaastossa muodostaa naispuolisten kirjan ystävien kirjallisuus. Tässäkin on luonnollisesti lukuisia alalajeja, mutta yhteinen tekijä on se, että tarina rakentuu lukemisen ja kirjallisuuden teemojen varaan. Nämä ovat kevyitä intertekstuaalisia romaaneja, joiden tarkoitus on tuoda hetkellistä lohtua ja sielun virkistystä ensi hätään. Meillä se taitaa olla enimmäkseen Gummeruksen alaa.


Lukeminen tuo ihmisiä yhteen

Tavallisesti niin yksinäinen lukeminen johtaa tämän lajin kirjoissa yhteyteen toisten lukijoiden ja toisten samanmielisten ihmisten kanssa. Kadonneiden ja hajonneiden perheiden tilalle syntyy musteen ja paperin yhdistämiä uusia perheitä, poliittisen tai muun aatteen yhdistämiä piirejä, joissa rakennetaan uutta tulevaisuutta. Näin tapahtuu esimerkiksi sellaisissa kirjoissa kuin Lolita Teheranissa tai Kirjallinen piiri perunapaistoksen ystäville. Näissä kirjoissa kirjarakkaus ja lukeminen johtavat uuden rakkauden äärelle. Tähän joukkoon kuuluu Tuulisen saaren kirjakauppias. Tietäähän sen jo nimestä vaikkei takakanttakaan katsoisi.

Ei olekaan yllätys, että jo ensimmäiset sanat johdattavat kirjalliseen maailmaan ja vieläpä tuttuun kirjailijaan, Roald Dahliin jolta esitellään 1950-luvulla kirjoitettu novelli ”Lampaalla teurastettu”. Eikä esittelyteksti tietenkään ole mitään akateemista analyysiä, vaan se tiivistää napakasti novellin juonen yhdellä lauseella ja keskittyy sen jälkeen kuvaamaan novellin lukijoissa herättämiä kysymyksiä, ajatuksia ja tuntemuksia. Esittelyn on allekirjoittanut A.J. F. – joka esitellään jollain tavoin jo takakannessa, mutta jonka todellinen identiteetti jää lukijalle vielä täysin hämäräksi. Miksi hän kirjoittaa tällaisia esittelyjä? Kenelle hän oikein kirjoittaa? Mistä tässä kirjallisuuden ystävien pienoisromaanissa oikein kerrotaan?

Kursivoidun esittelyteksti on houkutin, makoisa alkupala. Varsinainen teksti kuvaa tuulista saarta, Alice Islandia, jossa vaimonsa menettänyt Alice J. Fikry jatkaa kirjakauppiaan elämäänsä saaren ainoassa kirjakaupassa Island Booksissa, vaikka kaikesta on jo aikoja sitten mennyt maku. Sitten tapahtuu käänteentekevä tapahtumasarja, joka mullistaa kirjakauppiaan elämän perusteellisesti. Sen jälkeen elämä ja kirjallisuus saavat hänen elämässään aivan uusia ja tuoreita merkityksiä. Jätettäköön tässä kertomatta mitä.

Olennaista on kirjakaupassa kohtaavat ihmiset ja tarinat, heidän kohtalonsa ja kulkunsa. Rakkaudet, menetykset, surut, kaipuut ja unelmat, ikävät, lohdutukset, salaisuudet. Rakkaiden ja lähimmäisten ihmisten merkitys.


Siloisen tarinan merkitys

Tuulisen saaren kirjakauppiaan paketti on hyvä: tarina on hyvä, sanoma on hyvä, mutta kokonaisuus on putsattu ja siisti, tokko kirjaa tulee luettua uudestaan. Omaan hyllyyn se ei jouda, vaan pääsee kiertoon. Ei hätää mitään. Tiedän lukuisia sukulaisnaisia, jotka tulevat tykkäämään kirjasta.

Kun Gabrielle Zevinin ensimmäisestä suomennetusta romaanista vaihdettiin kokemuksia oman kotikaupunkini pienessä kirjakaupassa muutaman naisen kesken ilmoille nousi ajatus, että tällainen siisti ja rakennettu kirjatuote voi olla hyvä silloin kun oma olo on rosoinen tai karhea. Siisti lause ja siloinen muoto luovat turvaa ja jäsennystä elämään silloin kun kaikki elämässä hapsottaa ja repsottaa.

Sopii: pimeisiin ja yksinäisiin iltoihin, matkalle, bussilukemiseksi. Hyvä startteri kesäloman alkuun.

Kerstin Ekmanin äänet ja persoonat

Päivi Kosonen kirjoittaa:


Kerstin Ekman
Huijareiden paraati
Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen
Keltainen kirjasto
Tammi, 2014.
Alkuteos: Grand final i skojarbranschen, 2011.


Hän ei tiennyt että siitä, minkä lukee, tulee elettyä elämää. Hän ei ymmärtänyt että kuvat, jotka luettu kutsuu esiin, muuttuvat lukijan omiksi; he eivät enää ole Anna Kareninan joka näkee talonpojan ja tämän tarvekalun [--]. Ne kuvat ovat minun. Näen ne omassa pimeydessäni. (HP, 138.)


Huijareiden paraati on tunnetun ruotsalaiskirjailijan Kerstin Ekmanin (s. 1933) omaelämäkerrallinen leikittely. Miksi vanha rouva leikittelee? Miksei suosittu ja palkittu naiskirjailija kirjoita muistelmiaan? Onhan hän muistelmaiässä ja kirjoittanut jo pitkään eletyn tuntuista proosaa, jonka totuuspohjan voisi nyt paaluttaa, sanoa tämä on totta ja tässä kohtaa sepitin.

Kerstin Ekman haluaa kuitenkin peittää jälkensä ja pitää itsellään oikeuden persoonaansa ja julkisuuskuvaansa. Pitkän kirjailijan uransa suureksi loppufinaaliksi hän tarjoaa lukijoilleen postmodernin omaelämäkerrallisen romaanin, joka vilisee erilaisia ääniä ja kirjailijapersoonia. Osa äänistä ja persoonista on tuttuja Ekmanin romaanituotannosta, jotkut äänet ovat tulleet tutuiksi lehtien sivuilta, haastatteluista ja kritiikeistä.

Huijareiden paratiisissa kertoja alkaa jo tarinan alkumetreillä heitellä omaelämäkerrallisia vihjeitä. Kertoja paljastuu tunnetuksi kirjailijaksi, hyvinkin Ekmania itseään muistuttavaksi vanhemmaksi naiseksi, jolla on tapaaminen kustannustoimittajansa kanssa. Romaanin kirjailijaa pelottaa pelkkä ajatuskin siitä, että kustannustoimittaja ehdottaa hänen kirjoittavan muistelmansa.

Tällaisia omaelämäkerrallisia romaanileikittelyjä sanotaan nykyään autofiktioiksi. Autofiktio kirjoittaa Ekmankin romaaninsa loppuun:

Mutta Max, ei siinä ole mitään keskusteltavaa. Eikä missään nimessä mitään vaarallista. Etkö ole kuullut puhuttavan autofiktiosta? / Oliko hän kuullut sellaisesta? kysyy Babba hänen laskettuaan kuulokkeen alas. / Totta kai. Sehän on viimeistä huutoa. (HP, 474.)


Kahden tai kolmen naamion hulluttelu

Tarina itsessään on hauska hulluttelu, kuten romaanin nimikin, Huijareiden paraati, antaa ymmärtää. Kaksi naista tehtailee yhdessä romaaneja ja julkaisee ne toisen nimellä. Varsinainen luova tekijä, tavallisen oloinen villatakkihyyryläinen Babba Andersson, jää suurelta lukevalta yleisöltä kokonaan tuntematta samalla kun kirjoittajakaksikon edustavampi puoli Lillemor Troj kerää romaaneista julkiset kiitokset ja palkinnot. Tästä kuluneesta kaksoisminä- ja alter ego -aiheesta Kerstin Ekman saa kehiteltyä 500 sivuisen lukuromaanin, jota ei halua hevin laskea käsistään.

Kaiken tekijyyskohelluksen lomassa romaanissa avataan kahden naisen elämäntarinat. Molempien tarinoissa on kirjoja ja miehiä, ja ne avautuvat sodan jälkeiseen Ruotsiin: tavalliseen arkeen ja kirjallisen eliitin juhlahetkiin. On kiinnostavaa lukea ruotsalaisesta kirja- ja kustannusmaailman muuttumisesta, esimerkiksi siitä miten nopea oli romaanien julkaisuprosessi vielä 1960-luvulla. Romaanissa kuvattu lukemisen kulttuurin muutos tavoittaa vanhan ja viisan naisen kokemuksen myös lukemiseen liittyvistä kipeistä puolista. Lukeminen muuttaa meitä perustavanlaatuisesti:

He [minun vanhempani] lukivat keittiönpöydän äärellä, missä loisteputkilamppu oli pelastava siunaus näön alkaessa pettää. He ahtoivat itsensä täyteen Afrikan pimeyttä ja kuukausien mittaisia sateita, Intian muinaisaikaista kauhua vuorten onkaloissa, ja tahmaista rakkautta lopun aikoja elävissä siirtomaissa. Työnsin itse heille käteen Greeneä, Forsteria, Shutea ja Maughamia. He olivat lukeneet meidän työläiskirjailijoidemme elämänkuvauksia kunnes osasivat ne ulkoa, sillä ne kirjat he olivat ostaneet omaksi työpaikkansa edusmiehen kautta ja panneet keittiön seinähyllyyn. He lukivat monet niistä kerran toisensa jälkeen uudestaan. Häpeän ajatellessani, että juuri minä houkuttelin heidät omasta selkein linjoin leikattujen puukaiverrusten maailmastaan vieraiden maanosien öljyistä raskaiden pimeäntaulujen koukeroihin. / He luulivat ruokkivansa itseään tiedolla, mutta heidän lukemistonsa muistutti leivoksia, joita Lillemor oli ahtanut itseensä. (HP, 82–83.)


Luovuuden monet kasvot

Kertomuksen syventyessä huomataan, että molemmat naiset tarinassa ovat omalla tavallaan luovia. Toinen pystyy jo nuorena näkemään aluspaitojen ja kiviseinien taakse, kuvittelemaan ja kuuntelemaan ja kirjoittamaan niiden pohjalta tarinoita. Hän on Babba, se vakavampi ja rumempi, se joka pohtii ja reflektoi. Lillemor Troj taas editoi, korjaa ja lisäilee, rakentaa tarinoille muodon. Hän myös edustaa kaksikkoa julkisuudessa, antaa kasvot ja nimensä romaanien tekijälle. Hänellä on toisenlaista luovuutta, jota kirjallisessa prosessissa myös tarvitaan.

Kerstin Ekman kirjoittaa kepeästi, ja hänellä on hieno rytmitaju, jonka suomentaja Pirkko Talvio-Jaatinen tavoittaa. Paikoin teksti on lakonista proosaa, joskus taas pitkää ja kuvailevaa, eeppisen viipyilevää. Tietynlainen moniäänisyys ja moniarvoisuus nousevat erityisiksi arvoiksi. Ekmanin tyyli toi mieleeni monia nimiä, joita romaanin kirjallisessa pyörityksessä ei mainita. Mieleen tulevat ennen kaikkea kanadalaiset mestarit Margaret Atwood, Alice Munro ja Carol Shields. Näiden tavoin Ekmankin luo teoksessaan oman poetiikkansa, jossa syvät filosofiset kysymykset ujutetaan viihdyttävään lukuromaaniin.

Syvimmillään Ekmaninkin romaanissa on kyse minuudesta ja kirjoittamisesta, sen pohtimisesta kuka meissä oikein kirjoittaa. Kuinka paljon muutumme lukemisemme myötä? ”Eihän siitä, minkä on kerran lukenut, pääse eroon koskaan”, Babba pohtii romaanissa (HP, 82).

Sanajevin riipaiseva kertomuskokoelma pojan ja mummon suhteesta

Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taa. Suom. Kirsti Era. Into, 2014.

Hannu Tommola kirjoittaa:

Uransa näyttelijänä ja kääntäjänä aloittanut ohjaaja ja käsikirjoittaja Pavel Sanajev (s. 1969) tuli Venäjällä kuuluisaksi aikakauslehdessä julkaistusta, pikkupojan kärsimyksiä mummolassa kuvaavasta kertomuskokoelmastaan Haudatkaa minut jalkalistan taa (Pohoronite menja za plintusom 1996). Sanajevin nimeä kirjailijana on pidetty jatkuvasti yllä. Kun vuoden 1997 Booker-ehdokkuus uhkasi unohtua, kertomukset ilmestyivät vuonna 2003 kirjana, josta tuli valtava myyntimenestys. Elokuvasuunnitelmat nostattivat seuraavan kohun. Sen myötä kirjasta otettiin uusi, täydennetty painos vuonna 2009. Seuraavaa kirjaa (Hroniki Razdolbaja ’Hunsvotin aikakirjat’, 2013), jota mainostetaan esikoisen omaelämäkerrallisena jatko-osana, saatiin odottaa lähes kaksikymmentä vuotta. Nyt Sanajevin Haudatkaa minut jalkalistan taa on viimein ilmestynyt suomeksi Kirsti Eran taidokkaasti suomentamana.

Kirjan teemana on lapsen selviytyminen perheessä, jota hallitsee rääväsuinen katkeroitunut mummo. Minä-kertoja on toista luokkaa käyvä Saša, joka mummon mielestä on kaikilla mahdollisilla tavoilla sairas. Mummo kontrolloi Sašaa koko ajan ja kieltää häneltä huvitukset ja leikit. Sašan elämään mahtuu silti tavallisten kaupunkilaispoikien touhuja. Kun hän jää kiinni kielletyllä työmaalla, mummo uhkaa ohjeistaa vartijoita seuraavalla kerralla tappamaan, repimään pojalta raajat ja tunkemaan mutterin takapuoleen. Uhkaukset ovat ehkä vain osa värikästä puhetapaa, mutta lapsi ottaa ne helposti tosissaan. Kerran kun Saša kulkee vähän matkaa takaperin, mummo sanoo: ”Joka kävelee takaperin, siltä kuolee äiti”.

Mummon hahmo on kauhistuttava. Toisaalta hänen väsymätön kielensä nostaa henkilön myyttisiin mittoihin. Saša tuntuu kertojanakin olevan kahden vaiheilla, uskaltaako sanoa kammoksuvansa tätä vai ei. Hän antaa mummon puheen tulla repliikkeinä niin kuin sen tuntee.

Mummo tuntuu vihaavan tyttärensä lasta, jonka kuitenkin haluaa pitää ja kasvattaa. Siinä on vanhan naisen elämän sisältö: ilman poikaa ei olisi ketään, kelle vaikertaa vaivojaan ja purkaa vihaansa; mies väistää riidat häipymällä vaikka kalaan. Saša on mummolle sekä rakas että välttämätön. Rakkaus ja viha ovat kietoutuneet toisiinsa kuin Dostojevskilla.

Mummo on jankuttanut Sašan mätänevän kaikkine tauteineen ennen kuin ehtii täyttää kuusitoista. Kuoleman pelossa kauheinta on, että sitten ”ei ole mitään”. Poika kavahtaa tulemista haudatuksi pimeään ja kosteaan maahan, jossa on matoja. Siksi hän keksii, että voisi pyytää äitiä hautaamaan hänet luokseen seinänviereen jalkalistan taakse.

Avainromaani. Venäjällä tarinan suosioon vaikuttivat kirjallisten ansioitten lisäksi myös ulkoiset tekijät. Sanajevin äiti ja isoisä olivat tunnettuja näyttelijöitä ja sana kiiri, että kyseessä on avainromaani – tirkistelyvietti kasvatti lukijakuntaa. Romaani on omistettu Rolan Bykoville, jonka ohjaamassa Linnunpelättimessä (Tšutšelo 1983) 14-vuotias Pavel Sanajev oli ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Bykov muistettaneen Suomessakin esimerkiksi unohtumattomasta sivuosasta ilveilijänä Tarkovskin Andrei Rublevissa. Suomennoksessa omistukseen on lisätty ”isäpuolelleni”.

Mummon katkeruuden syyksi voi ymmärtää osaltaan kateuden, kun sekä aviomies että tytär ovat teatterialalla. Ainakin kertojan välittämässä mummon monologissa tämä syyttää kohtalostaan isäänsä, joka ei päästänyt tytärtä näyttelijäksi ”persettään keikuttamaan”.

Mummon kielenkäyttö on rikasta mutta likaista. Vaari on hänelle petturi, piiskuri ja ”munaton kolli”, ”tuo löyhkäävä äijä”. Tytärtään, Sašan äitiä, hän sanoo huoraksi. Tavallisin haukkumasana mummolla on svolotš, jonka Kirsti Era on kotouttanut suomalaisen suuhun sopivaksi paskaksi. Sašan mummo on kehittänyt manauksista toistuvia monikerroksisia litanioita, esim.: ”Senkin kirottu rankkuri, yököttävä tattari! [—] Kiroan sinut taivaan, Jumalan, maan, lintujen, kalojen, ihmisten, merten ja ilman kautta!” Omaperäinen solvaussanasto ei ole helposti siirrettävissä muille kielille. Luovuutta on tarvittu vastineiden löytämiseksi värikkäille ilmaisuille, kieli maistuu täysin luontevalta suomelta. Sanajevin romaani on käännetty ainakin ranskaksi ja saksaksi, mutta kansainvälistä bestselleriä siitä ei ole tullut.

Rikos? Rangaistus? Onko anteeksiantaminen oikein? Pitääkö isoisän aina ummistaa silmät siltä, miten lasta kohdellaan? Miksi äiti antaa pojan olla neljä vuotta kiusattavana? Saša tulee kertoneeksi isoisän lammasmaisuudesta ja tyttären vastuuttomuudesta. Myös Saša heikompana mukautuu ja samalla omaksuu menettelytavat, jotka tässä maailmassa ovat tarpeen. Vaikka äidin uuden miehen, Toljan, kerrotaan olevan taipuvainen ryypiskelyyn, hänet esitetään selväjärkisimpänä. Juuri hän tekee ratkaisevan siirron, ja Saša pääsee kotiin äitinsä luo eikä jää mummon kiusattavaksi.

Neuvostoaikana kutsuttiin lapsen synnyttyä mummo maalta hätiin, jotta voitiin jatkaa työelämässä. Joidenkin lukijoiden on ollut vaikea sulattaa läheisiinsä vihamielisesti suhtautuvaa mummoa, toiset taas ovat tunnistavinaan oman isoäitinsä.

Sanajevin esikoisteoksen kulttimaine saattaa osaltaan perustua siihen, että se tiivistää monen neuvostolapsen elämää sävyttäneen uskomattoman liioittelun, joka kuluneesti tulkitaan venäläisen ”lavean luonteen” ilmentymäksi: hellyys ja hempeys, mutta toisaalta tulinen viha ja raakuus. Paapominen on ollut ominaista varsinkin isoäideille, kun taas nuoret äidit ovat hämmästyttävän kevyesti saattaneet jättää pienet lapsensa mummojen huostaan ja toteuttaneet itseään muilla mailla. Itse asiassa tästäkin on kysymys Sanajevin kirjassa, jos sen niin haluaa lukea.

Hannu Tommola kirjoitti Sanajevista laajemman esseen Café Voltairen osaan Kenen aika?

Murhamuori P.D. James viihdyttää nyt historiallisessa rikosromaanissa

P.D. James: The Lighthouse. (Suomennettu nimellä Majakka.) Penguin Books, 2006. 1. painos 2005.
P.D. James: Syystanssiaiset. (Death Comes to Pemberley, 2011.) Suom. Maija Kauhanen. Otava Seven-pokkari, 2013. 1. painos 2012.

Päivi Brink kirjoittaa:

Kuvittelin jo aiemmin lukeneeni brittidekkariklassikko P.D. Jamesin murhamysteerejä, mutta aloitettuani The Lighthousen, huomasin erehtyneeni. Mielikuvani sen päähenkilöstä Adam Dalglieshista perustuivat hatariin muistoihin joskus 1980-luvulla näkemästäni TV-sarjasta. Dalglieshin titteli on Commander, joka lienee ylikomisarion yläpuolella arvojärjestyksessä. Olin teinityttönä hyvin vaikuttunut ”Sally-rukka, kultatukka” -episodista TV-sarjassa, mutta Dalglieshin persoona oli muuten päässyt unohtumaan. Charmantti runoilija-poliisi teki vaikutuksen nyt keski-ikäistyneeseen lukijaan.

P.D. James täyttää tänä vuonna kunnioitettavat 94 vuotta ja viimeisen kuukauden aikana lukemani romaanit The Lighthouse ja Syystanssiaiset hän on kirjoittanut yli 80-vuotiaana. Ikä ei murhamuoria paina, sillä nämä dekkarit olivat varsin mukavaa viihdettä.

The Lighthouse, joka on suomennettu nimellä Majakka, on Adam Dalgliesh -dekkari. Se sijoittuu syrjäiselle saarelle, jossa asuu vain pari ihmistä ja vierailee muutama muukin. Kun saarella tapahtuu murha, mahdollisia syyllisiä on vain kourallinen. Dalgliesh kahden apulaisensa kanssa saapuu ratkaisemaan rikosta ja perinteisen Agatha Christie -dekkarin tapaan hän kuulustelee jokaista yhdessä ja erikseen. Tämä vie romaanista vähän liiankin suuren osan, ja ratkaisu – joka toki perustuu juuri haastatteluihin – tuntuu tupsahtavan Dalglieshin päähän turhan yllättäen. Rakenteellisesti romaani ei siis ollut mitenkään ihmeellinen, mutta sen sijaan henkilökuvaus sai minut innostumaan P. D. Jamesista. Ihmiset heräsivät eloon, olivat persoonallisia ja aidon oloisia. Sellaista ei aina dekkareista löydä.

Uusin James-suomennos on nimeltään Syystanssiaiset. Alkuperäinen nimi Death Comes to Pemberley soittaa Jane Austenin ystävien mielessä kelloja, sillä kyse on Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin jatko-osasta rikosromaanin keinoin. Pemberley on Austenin romaanissa kopean herra Darcyn kotikartanon tai linnan nimi, ja siellä Elizabeth ja Darcy nyt asustavat kahden poikansa kanssa. P. D. James on tarttunut 1800-luvun alun klassikkokirjailijaan ja hän on keksinyt sisarten avioliittoihin päättyvälle Ylpeydelle ja ennakkoluulolle jatkon. Järkevän Elizabethin villikkosisko Lydia nai paheellisen Wickhamin, jota nyt syytetään ystävänsä murhasta. Dalgliesh-dekkarien sijoittuessa vahvasti omaan aikaamme Syystanssiaiset edustaa siis historiallista rikosromaania.

Jos The Lighthousen parasta antia oli henkilökuvaus, Syystanssiaisissa se jää hyvin ohueksi. James tuntuu olettavan, että lukijoilla on Austenin henkilöistä vahvat mielikuvat, joita hän ei tahdo rikkoa. Hän muistuttaa lukijoille Austenin romaanin tapahtumat ja henkilöiden tärkeimmät luonteenpiirteet, mutta omassa tarinankerronnassaan hän jättää henkilöt jotenkin kaavamaisiksi. Koetin kovasti muistella Austenin luomia henkilöitä saadakseni henkilöt elämään, mutta se ei onnistunut. Sen sijaan juoni ja kerronta toimivat oikein sujuvasti. Kyseessä ei ole oikeastaan dekkari vaan oikeussalidraama, jossa James pohtii myös oikeuskäytäntöjä Austenin aikaan. James käyttää paljon esimerkiksi kirjemuotoa ja muita Austenilaisia kerrontakeinoja. Rikoksen ratkaisu tulee tässäkin romaanissa hiukan ”puun takaa” ja yllättäen, mutta se ei menoa haittaa. Sain, mitä halusin: historiallisen viihderomaanin, jossa oli rikoskirjallisuuden piirteitä.

Jamesia haluan lukea lisää ja kirpparilta käsiini osuikin 1990 suomeksi julkaistu Totuus ja toiveet. Hänen romaaniensa kertova ääni on minusta aika herkullinen: jotenkin yläluokkainen (ei rahaa vaan sivistystä), korkeakirjallisia viittauksia viljelevä ja humoristinen. Dalglieshin hiljainen pohdiskelu vetosi myös, ja hänen henkilöönsä perehtyisin mielelläni enemmänkin. The Lighthousen luin englanniksi ja Syystanssiaiset suomeksi. Suomentaja Maija Kauhaselle kiitos siitä, että kertojan ääni kuulosti samalta kummallakin kielellä. Välillä Jamesin virkerakenteet ovat hankalia, joten suomeksi nopea silmäilevä lukeminen onnistui paremmin kuin englanniksi.

BBC on ehtinyt tehdä Syystanssiaista jo TV-sarjankin, josta voi lukea lisää täältä: http://www.bbc.co.uk/programmes/p01mqkm5


Päivi Brink on Café Voltaire -blogin emäntä ja osallistui samannimisen kirjasarjan kahden ensimmäisen osan Tarinoiden paluu ja Imperiumin perilliset toimituskuntaan nimellä Päivi Mäkirinta.

Kuolevaisuudella päähän

Kuvalähde: Kustantamo ntamon verkkosivut.

Eugène Ionesco: Kuningas kuolee
(Alkuteos Le Roi se meurt, 1962)
Kansallisteatteri/ntamo, 2014
suomentanut Reita Lounatvuori

Virpi Alanen kirjoittaa:

Voiko näytelmä olla kiinnostava, jos se perustuu kokonaisuudessaan kuolevaisuuden tolkuttamiselle, ja yleisöä pidetään kuolemateemassa herkeämättä kiinni sekuntikellon kera? Voi.

Eugène Ionescon näytelmässä Kuningas kuolee (Le Roi se meurt, 1962) pääosassa on kaikkivoipuuden kuvitelmissaan elävä ihminen, kuningas, jonka aika loppuu vääjäämättä kesken, vaikka käytettävissä on ollut vuosisatoja. Kuoleman hetki lähenee, ja eletyn elämän pienet merkitykset ja suuret merkityksettömyydet alkavat purkautua esiin.

Kansallisteatterin esityksessä teatterin katossa olevan digitaalisen laskurin sekunnit hupenevat koko esityksen ajan. Näytelmän kuningas käy kohti loppuaan, jonka tiedämme samalla olevan näytelmän loppu. Monella merkitystasolla operoiva näytelmä käsittelee ennen kaikkea ihmisen käsitystä omasta vallastaan ja tuon vallan heiveröisyyttä kuolevaisuuden äärellä. Jukka Puotilan esittämä kuningas Bérenger I käy läpi hyytävän muodonmuutoksen, jossa ylelliset vallan merkit rappioituvat ja jäljelle jää vain ihmiskehon ja -mielen hauras alastomuus.

Uusi käännös, uusi kieliasu

Draama on Suomessa kirjallisuudenlajina jopa runouttakin marginaalisempi. Onkin ilahduttavaa, että Kansallisteatteri on alkanut satsata ajankohtaisten näytelmien uusiin suomennoksiin ja niiden kirjajulkaisuihin. Kuningas kuolee on nyt saatavilla uutena käännöksenä, joka on ilmestynyt Kansallisteatterin ja ntamo-kustantamon yhteisessä julkaisusarjassa.

Suomentaja Reita Lounatvuori on keskittynyt etenkin tekstin sujuvuuteen esitettävänä dialogina. Nykykielen mukaisessa kieliasussa mennään puhekielisen ilmaisun ehdoilla, mikä tuntuu raikkaalta ratkaisulta niin kirjaa lukiessa kuin esitystä kuunnellessakin. Rentoutunut nykykielisyys saa aiemman Pirkko Peltosen käännöksen (Otava 1964) vaikuttamaan hupaisuuteen asti kirjakieliseltä.

Toki myös suomennosten välisiä tulkinnallisia eroja on pohdittava. Nykykielistäminen vaikuttaa kuitenkin yllättävän paljon henkilöiden identiteetin muodostumiseen, niihin pieniin nyansseihin, joiden varassa tulkitsemme heitä kielellisessä kontekstissaan. Uudessa suomennoksessa ihmisistä käytetään pronomineja ”se” ja ”sä”. Kun 60-luvun käännöksessä palvelija kysyy ”Minä en siis tosiaankaan enää lakaise olohuonetta?” ja nykyversion palvelija ”Ai enks mä lakase olkkaria?”, syntyy dialogin uudistumisen myötä myös uusia tulkinnan mahdollisuuksia henkilöhahmon iästä, luokasta ja muusta asemasta akselilla juhlallinen─arkinen. Tekstin suuriin merkityssisältöihin nykypuhekielistäminen ei kuitenkaan ole suuresti vaikuttanut.

Mitä merkitsi työ, mitä rakkaus?

Kuninkaan hahmoa voi tulkita individualistisen nykyihmisen vertauskuvana, tai jopa koko länsimaisen maailmanhistorian saavutusten vertauskuvana. Omavaltaista maailmankuvaa määrittävät käsitys itsen kaikkivoipuudesta ja maailman muuttumisesta omien halujen mukaan. Näytelmän alussa kuningas on varma, että hänen päätösvaltansa ulottuu myös kuolemaan. Hän ei kuuntele lähipiirinsä toistuvia yrityksiä kertoa kuoleman lähestymisestä ja valtakunnan hajoamisesta.

”Lääkäri: Teidän Majesteettinne, kuningatar Marguerite puhuu totta. Te kuolette.
Kuningas: Joko taas? Keksikää jotain uutta! Totta kai minä kuolen. Neljänkymmenen vuoden päästä, viidenkymmenen, kolmensadan vuoden päästä. Myöhemmin. Sitten kun itse haluan, sitten kun ehdin ja päätän niin. Hoidetaanpa sitä ennen valtakunnan asioita. (Kiipeää valtaistuimen portaat.) Au! Nää jalat, tää selkä.” (Kuningas kuolee, s. 29-30)

Kuoleman lähestyessä kuningas alkaa vähitellen havainnoida elämän pieniä itsestäänselvyyksiä, joita ei ole ennen ajatellut. Hän pohtii, miten elämä, rumimmillaankin, on sentään elämää, tuskan ja onnen vuorottelua. Vanhuuden ja unohduksen surullisuus tuodaan näytelmässä esiin koskettavasti kuninkaan läheisten näkökulmasta. Rakkaus unohtuu, läheisten olemassaolo unohtuu, työsaavutukset unohtuvat, ja kuningas käpertyy omanapaisen epätoivon tilaan, jossa yritykset pitää elämästä kiinni typistyvät hokemaan: ”Minä. Minä. Minä.”

Vakavista teemoistaan huolimatta Kuningas kuolee on komedia. Esityksessä etenkin absurdeja tilannetiedotuksia tekevän vartijan (Tuomas Rinta-Panttila) hahmo tuo mukaan tärkeän humoristisen vivahteen, helpottavan elementin näytelmän raskaaseen maailmaan. Kuninkaan dementian edetessä vartijan rooli syvenee. Hän kertoo yleisölle kuninkaan ammatilliset saavutukset, joihin kuuluvat muun muassa ruudin keksiminen, tulen varastaminen jumalilta, maailman ensimmäisten ahjojen rakentaminen, teräksen valmistuksen, ilmalaivan ja ilmapallon keksiminen, ensimmäisen lentokoneen rakentaminen omin käsin: ”Ensimmäiset koelentäjät, Ikaros ja mitä näitä nyt oli, putosivat mereen, kunnes hän sitten päätti lentää itse”. Kuninkaan saavutuksiin kuuluvat myös kottikärryjen, raiteiden, rautatien ja automobiilin keksiminen, Eiffelin tornin suunnittelu, sirppi, aura, leikkuupuimuri ja traktori, sekä tulivuorien sammuttaminen ja käynnistäminen, Rooman, New Yorkin, Moskovan ja Geneven rakentaminen, Pariisin perustaminen, vallankumouksen, vastavallankumouksen, uskon, uskonpuhdistuksen ja vastauskonpuhdistuksen nostattaminen, Iliaan ja Odysseian kirjoittaminen ja tragedioiden ja komedioiden kirjoittaminen salanimellä Shakespeare.

Näytelmä onnistuu kuolevan kuninkaan hahmon kautta havainnoimaan ihmisyyttä ja romahtavaa valtaa kiinnostavasti. Syntyy kuva elämän kauniista surkeudesta, joka tragikoomisuudessaan säilyttää ajankohtaisuutensa halki vuosikymmenten.


Kirjoittaja:
Virpi Alanen on runoilija ja kriitikko. Hän näki Kuningas kuolee -esityksen Kansallisteatterissa 25.4.2014


Kansallisteatterin Kuningas kuolee -esityksen on ohjannut Minna Leino. Rooleissa esiintyvät Jukka Puotila (kuningas), Minka Kuustonen (Kuningatar Marie), Paula Siimes (Kuningatar Marguerite), Markku Maalismaa (lääkäri), Marja Salo (siivooja) ja Tuomas Rinta-Panttila (vartija). Ensi-ilta oli 4.12.2013 ja esitykset jatkuvat vielä syyskaudelle 2014.

Esitysajat ja muuta lisätietoa Kansallisteatterin sivuilla
http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/kuningas-kuolee/

Kuvia esityksestä Kansallisteatterin Flickr-sivulla https://www.flickr.com/photos/kansallisteatteri/sets/72157633399972484

Kirja ntamon nettisivuilla/nettikaupassa
http://www.ntamo.net/product/693/eugne-ionesco-kuningas-kuolee

Suna Vuoren arvio ensi-illan esityksestä Helsingin Sanomissa 6.12.2013
http://www.hs.fi/kulttuuri/a1386228111037

PROOSAPURTAVAA TOISEN MIELEN MAISEMISSA

Päivi Kosonen kirjoittaa:

Paul Austerin teoksesta
Mielen maisemissa
Suomentanut Arto Schroderus
Tammi, 2014.
(Alkuteos: Report from the Interior, 2013.)


Luin Mielen maisemissa jo jokin aika sitten. Olen siitä pitäen kanniskellut kirjaa mielessäni – nostanut aina välillä esiin sen herättämiä ajatuksia ja tuntoja – mutta en ole päätynyt mihinkään, saanut tehdyksi teoksesta väliaikaistakaan tulkintaa.

Aihe on kuitenkin kiinnostava. Mielen maisemissa katsotaan, kuten teoksen alkuperäinen nimikin paljastaa, sisäänpäin, sisäisyyteen. Austerin kohdalla sisäisyydessä ei ole mitään uutta, kaikissa teoksissaan hän on omaelämäkerrallisesti läsnä, jos ei muuta niin luomassa lukijaan eksistentiaalista hämmennystä itsen ja toisen, faktan ja fiktion rajoista. Tämähän hänen alaansa on: myöhäismoderni identiteettityö.

Auster ehkä onkin nimenomaan tämän ajan omaelämäkerrallinen kirjailija, monimielinen leikittelijä, joka kirjoittaa itsestään – niin kuin monet – mutta on oppinut peittämään jälkensä paremmin tai tekemään kaiken kiinnostavammin kuin useimmat. Tietynlainen dialoginen huokoisuus on hänen tyylinsä.

Mielen maisemissa koostuu neljästä tekstistä. Ensimmäinen nimiteksti ”Mielen maisemissa” on lopultakin hyvin perinteisellä tavalla omaelämäkerrallinen. Siinä kertoja lähtee hahmottamaan lapsuutensa mielen maisemaa, kirjoittaa itsestään sinä-muodossa, pohtii elämäänsä ja muistamista: ”Kuka olit, pieni mies?” (10) Mitään erityisen uutta ja raflaavaa ei tämä ensimmäinen teksti tarjoa, mutta kokonaisuus on kirjoitettu austerimaisesti kepeän älyllisesti, otettu haltuun, suodateltu, sulateltu mukavaksi proosapurtavaksi.

Tietenkin on kiinnostavaa lukea tunnetun kirjailjan lapsuudesta, joka on ollut täynnä elokuvia ja kirjallisuutta, ja peilata omaa lapsuuttaan toisen ihmisen elämää vasten, miettiä sitäkin miten on itse tullut tähän kohtaan jossa lukee työkseen toisten ihmisten elämäntarinoita. Mutta uskon, että meidänkin tarinamme kohtaavat. Paul Austerin kiinnostavuus on siinä, että hänellekin on tapahtunut jotain, joka on haurastuttanut häntä, kääntänyt häntä sisäänpäin ja muokannut hänestä sisäisyyden reportterin, ihmisen, ”joka on viettänyt suuren osan elämästään istuen yksin huoneessa” (44).

Toinen teksti on nimeltään ”Kaksi iskua päähän”. Ensimmäinen isku on kuvaannollinen: nähdä niin vaikuttava elokuva (Mies joka kutistui), että tuntuu kuin olisi saanut uudet aivot (90). Auster kuvaa ja purkaa vaikuttavan elokuvan kirjoituksessaan kohtaus kohtaukselta ja kommentoi kaikkea, myötäillen ja dialogia käyden kymmenvuotiaan itsensä kanssa. Toinenkin isku on elokuvan (Olen vainottu kahlekarkuri) aiheuttama, mutta sitä en ole nähnyt, joten sen kommentointikin jäi ulkokohtaiseksi.

Kolmas teksti on ”Aikakapseli”, kommentoitu sikermä nuoren opiskelijan tyttöystävälleen kirjoittamia kirjeitä, jotka Auster kertoo saaneensa yllättäen takaisin ex-vaimoltaan. Vanhoista kirjeistä, jotka hän oli tyystin unohtanut, hän pääsee tutkimaan 1960-luvun tuntojaan, opiskelunsa aloittamista Columbiassa, opiskelijavaihtoa Ranskassa – ja vähittäistä tulemistaan siksi Paul Austeriksi, jonka me olemme tulleet tuntemaan ensin New York -trilogiasta ja sitten monista muistakin teoksista. Kirjallisuus ja kirjoittaminen ovat Austerin ykkösasioita. Aikakapselissa lukijan huomio kiinnittyy nuoren kirjailijan identiteetin haurauteen. Miten pienestä asiat ja elämän ratkaisut ja suunnat voivat olla kiinni. Ei haittaa, jos on perhe joka voi auttaa ja maksaa lentoliput.

Kirjan neljäs osa on "Albumi". Siinä on kuvia Austerin elämän varrelta, hänen mieleensä vaikuttaneita kuvia ihmisistä ja fiktiivisistä hahmoista, elokuvista, poliittisista tapahtumista ja selkkauksista.

Paul Auster on aina kirjoittanut itsestään. Kuitenkin nyt vasta hän alkaa olla perinteisessä muistelmaiässä. Perinteistä muistelmaa on vaikea kuvitella. Ehkä pikemminkin Siri Hustvedtin kanssa yhdessä tehty dialoginen muistelmateos, pariomaelämäkerta, fiktiivinen kirjeenvaihto, tämäntyyppinen teos voisi olla seuraava teos.

Rockrunoilija vetoaa rauhan puolesta

Tomi Huttunen kirjoittaa:

Venäläisen rockmusiikin elävä legenda, jo 1970-luvun alussa musiikillisen uransa aloittanut Boris Grebenštšikov (s. 1953) on vedonnut voimakkaasti Venäjän presidenttiin, että tämä ymmärtäisi välttää verenvuodatusta Krimillä. Grebenštšikov on myös harvoja taide-elämän vaikuttajia, joiden vetoomukset levisivät nopeasti ja hyvin laajasti venäläisiin ja ukrainalaisiin tiedostusvälineisiin. Grebenštšikov ja hänen yhtyeensä Akvarium ovat hyvin pidettyjä koko entisen Neuvostoliiton alueella, myös Ukrainassa ja Valko-Venäjällä.

Vetoomuksen julkaisuajankohta oli laskiaissunnuntai, toiselta nimeltään sovintosunnuntai, joka tarkoittaa ortodokseille laskeutumista pääsiäistä edeltävään paastonaikaan. Sovinto onkin vetoomuksen johtoidea. Grebenštšikov peräänkuuluttaa neuvottelua, sopimista ja diplomatiaa – rauhanomaista politiikkaa sotimisen sijaan. Hän julkaisi miltei rukouksen muotoon laaditun vetoomuksensa Facebookissa keräten yhdessä päivässä yli 20000 tykkäystä:

Tänään sovintosunnuntaina haluan sanoa yhden yksinkertaisen asian, ja tulkoot sanani kuulluiksi.
Te, joilla on tänään valta käsissänne – muistakaa kansaa, joka on antanut teille tuon vallan; ilman tuota kansaa te ette ole mitään; lakatkaa pettämästä kansaa.
Miten kovasti halusittekaan jäädä historiaan, älkää yrittäkö tehdä sitä teihin luottamuksensa asettaneiden ihmisten henkien kustannuksella.
Ei ole olemassa ongelmia, joita ei voi ratkaista rauhanomaisesti; aina löytyy ratkaisu, jonka avulla voidaan välttää ihmiskuolemat.
Olkaa kaukonäköisiä: lakatkaa myrkyttämästä ihmisten välisiä suhteita, lakatkaa valehtelemasta kansallenne tämänpäiväisen hyödyn toivossa – huomenna se johtaa mittaamattomiin menetyksiin.
Luoja, anna meille viisautta ratkaista riidat rauhanomaisesti!

Vetoomuksen jälkeisenä päivänä Grebenštšikov päätyi uudelleen otsikoihin, kun valtiollinen TV-kanava Rossija esitti propagandatarkoituksessa videokatkelman hänen laulustaan nimeltä Juna on tulessa. Laulu on vuodelta 1986, siinä kuvataan Afganistanin sotaa ja Neuvostoliiton vääjäämätöntä tuhoa perestroikan hengessä. Rossija-kanavaa lienee kiinnostanut nimenomaan laulun kertosäkeistö, jossa lauletaan ikään kuin Venäjälle kuuluvan maan palauttamisesta:

Tämä maa oli meidän,
kunnes juutuimme taisteluun.
Ei-kenenkään-maana se kuolee,
on aika lunastaa se omilleen.

Mutta säkeistön irrottaminen yhteydestään on tunnetusti vaarallista. Tosi asiassa vakavasti sodanvastaisessa laulussa on kyse Venäjänmaan lunastamisesta ihmisille kommunistisen puolueen hirmuvallalta. Kuultuaan lauluaan käytetyn televisiossa Grebenštšikov suivaantui ja kirjoitti Rossija-kanavan toimitukselle kirjeen: ”Olen liikuttunut että päätitte käyttää katkelmaa laulustani Juna on tulessa lähetyksessänne, mutta kun kerran teitte niin, uskaltakaa siis olla leikkaamatta siitä säkeitä ja julkaiskaa se kokonaisuudessaan, myös sanat ’Olen nähnyt kenraalit, ne juovat ja syövät meidän kuolemaa’. Muistutan teille metropoliitta Antoni Surožskin sanat: ’ne jotka vihaavat yksiä toisten tähden, pelaavat suoraan paholaisen käteen’. Ymmärrättehän, että te teette juuri näin?”

Kun Venäjä sitten maanantaina 3.3.2014 esitti uhkavaatimuksensa Ukrainalle ja aseellinen konflikti Krimillä alkoi näyttää väistämättömältä, vihainen Grebenštšikov julkaisi YouTubessa nyt laajalle venäjänkieliseen maailmaan levinneen uuden tähän päivään osuvan sodanvastaisen laulunsa nimeltä Rakkautta sodan aikaan. Siinä samassa hän ikään kuin otti kylänpäällikön paikkansa venäläisen kulttuuriväen keskuudessa ja purki inhimillisen raivonsa säkeisiin, joissa ei ole paljon toivoa mutta sitäkin enemmän pakollista rakkautta.

Rakkautta sodan aikaan
http://www.youtube.com/watch?v=y4wyQOlnzRA

en muista miten pääsin yli kynnyksen,
mutta taivas on raskas yllä silvotun tien,
jonka päässä meille valehdellaan, että luvattu rauha koittaa.

päällemme levitettiin talvinen lippu,
vihollisella ei ole kasvoja, ei kasvoja meikäläisillä,
äläkä tule lähelle ennen kuin sanot, kuka oikein olet.

ulkona riehuvat raivon moottorit,
asfalttiin on kääritty se metsä, jossa meille selvisi
jotain mistä ei voi puhua ääneen.

kuulen lapioiden äänet, meihin on käännetty aamunkoiton aseet,
mutta kohta niiden patruunat alkavat räjähtää
niiden omissa rungoissa.

tunnen selässäni, kuinka meitä ajetaan varjojen taa,
joki leimuaa tulta ja sillat on nostettu.

hyvyyttään herra antaa meille mitä me halusimme,
antaa rakkauden… sodan aikaan.

minä ojennan käden toiseen käteen,
mutta se on kuin heittäisin bensaa tuleen,
käsi kädessä rotkoon – nuo houreet tunnen ulkoa.

enkä muista kuka olin – tiedän vain, keneksi tulin,
mutta vereni on nyt terästäkin vahvempaa,
he eivät selviä helpolla, kun herään.

järjellä tiedän kyllä, ettei täällä ole jäätä eikä myräkkää,
mutta olen kurkkua myöten lumessa, silmäni eivät näe kevättä.

herra, sano minulle, keitä me olemme, miksi niin halusimme,
että rakkaus… on pakollista sodan aikaan?

---

Boris Grebenštšikovin ja Akvariumin koko tuotanto on kuunneltavissa ja ladattavissa vapaasti ja ilmaiseksi osoitteessa http://aquarium.kroogi.com

Venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin dosentti Tomi Huttunen on Kenen aika? -kirjan toimittaja yhdessä Tintti Klapurin kanssa.

Näkökulma on tekniikkalaji

Paula McLain: Nuoruutemme Pariisi. (The Paris Wife, 2011.) Suom. Irmeli Ruuska. Gummerus 2014.

Päivi Brink kirjoittaa:

Paula McLainin romaani Nuoruutemme Pariisi (The Paris Wife) kertoo Ernest Hemingwayn ensimmäisen vaimon Hadleyn näkökulmasta samasta ajanjaksosta kuin Hemingwayn muistelmateos Nuoruuteni Pariisi (The Moveable Feast, 1964). Hemingway kertoi muistelmissaan 1920-luvun alun Pariisista, missä amerikkalaiset kirjailijat ja taiteilijat tutustuivat toisiinsa ja osallistuivat modernismin synnyttämiseen. Gertrude Steinin, F. Scott Fitzgeraldin ja John Dos Passosin vaikutus nuoreen Hemingwayhin oli merkittävä – samoin etäisyys Yhdysvaltoihin ja sen arvomaailmaan. Paula McLainin Nuoruutemme Pariisi pyrkii näyttämään Hemingwayn ja hänen seurapiirinsä Hadleyn näkökulmasta. Mutta miksi? Saadaksemme toisenlaisen kuvan suuresta kirjailijasta? Vai tutustuaksemme Hadley’hin, josta on erilaisten muistelmien ja haastattelujen pohjalta syntynyt aika tylsä mielikuva? Hän ei ollut taiteellinen, kukaan ei muista hänen olleen erityisen nokkela tai edes kaunis. Hän tuntuu jääneen täysin miehensä varjoon. Haluaako McLain näyttää, että hän olikin kiinnostava? Ongelma on, ettei McLain mielestäni onnistu tässä. Hadley ei edelleenkään innosta, eikä hänen näkökulmansa avaudu tässä romaanissa.

Niin, romaanissa. Tämä lajivalinta onkin ongelman ydin. Kun kirjailija valitsee kirjoittavansa fiktiota faktan sijaan, siis elämäkerran sijaan, odotan häneltä fiktion keinojen käyttämistä. Yksi modernismin merkittävimmistä kirjallisista keinoista oli hioa näkökulmatekniikka huippuunsa. Kun näkökulmaa vaihdetaan, sen pitäisi vaikuttaa kerrontaan, sekä ilmaisutyyliin että sisältöön. Saamme toki lukea minä-kerrontaa Hadleyn äänellä ja kerrottu on sellaista, mitä Hadley koki, mutta minusta ei tuntunut siltä, että nämä asiat tapahtuivat hänelle. Kerrotut epävarmuuden ja hirveän aviopetoksen hetket eivät tehneet vaikutusta. Minusta ei tuntunut siltä, että äänessä oli nainen, jolle tämä tapahtui.

Hemingway oli karismaattinen hahmo jo kaksikymppisenä, sotatraumoistaan toipuvana kirjailijanalkuna. Hän vei valtavasti tilaa tavatessaan muita kulttuurivaikuttajia ja riitautui lähes kaikkien kanssa. Kukkoilustaan ja ailahtelustaan huolimatta hän on Nuoruutemme Pariisin kiinnostavin hahmo, riitaisuudessaan elävä. Hadley sen sijaan jää juuri sellaiseksi kuin aina: harmaa hiirulainen suuren miehen rinnalla. Tuskin hän itse näki itsensä niin. Ja jos näki, mikä häntä sitten kiinnosti? Miksi minä haluaisin nähdä hänen maailmansa? Lukiessani Nuoruutemme Pariisia mieleni tekee vain lukea Hemingwayn novelleja tai romaania Ja aurinko nousee, jonka kirjoittamista McLain kuvaa.

Vain romaanin alussa, kun Ernest on 21-vuotias ja Hadley jo 28, heidän suhteensa valta-asetelma on aidosti tasavertainen. Hadley tarvitsee Ernestiä päästäkseen eroon luutuneesta, kuivettuneesta elämästään perhetragedioiden varjossa. Ernest tarvitsee Hadleyn suorasukaisuutta ja rehtiyttä selviytyäkseen sotatraumoistaan ja uskoakseen itseensä kirjailijana. Kumpikin haluaa paeta menneisyyttään ja tulla uudeksi Euroopassa. Mutta saman tien, kun pariskunta muuttaa Pariisiin, missä kirjallinen uudistuminen on käynnissä, suorastaan väreilee ilmassa, Hadleyn merkitys Ernestin elämässä tuntuu tämän romaanin sivuilla pienentyvän. Romaanin englanninkielinen nimi on The Paris Wife, mutta Hadley ei sovi lainkaan Pariisiin. Hän tuntee olevansa ulkopuolinen ja epämuodikas perinteisine arvoineen ja pitkine hiuksineen. McLain ei oikeastaan saa mitään irti 1920-luvun Pariisista Hadleyn näkökulmasta katsoessaan. Uskon, että se on pettymys monelle lukijalle, joka tarttuu tähän teokseen. Onhan kirjassa monen lukijan ennakko-odotuksissa kaksi kiinnostavaa aihetta: Hemingway ja 20-luvun Pariisi. Näistä molemmista voimme kuitenkin lukea monista muista kirjoista. Hadleyn näkökulma olisi siis ollut ainoa tämän kirjan erikoisuus. Nyt kuulemme Hadleyn äänellä kerrottuna samat jutut, mitkä olemme kuulleet jo aiemmin.

Lopussa Hadley riutuu petettynä naisena Hemingwayn löydettyä vaimon numero 2. (Vaimoja hänelle kertyi elämässään yhteensä 4.) Saamme lukea miltä tuntuu olla petetty ja jätetty, mutta tässäkään en kokenut pääseväni yhtään lähemmäs Hemingwayn vaimoa vaan luin vain jonkun naisen rakkaussuruja. Hadleyn erityisyys ei tullut esiin.

Olen varmaan ollut liian niuho tätä kirjoittaessani. Kyseessähän on viihderomaani. Mutta tätä kirjaa on myyty Yhdysvalloissa järjettömän paljon. Se oli pitkään New York Timesin bestsellerlistalla. Toivoin, että se olisi ollut omaperäisempi ja koskettavampi. Uskon, että olisin pitänyt enemmän elämäkerran muotoon kirjoitetusta Hadleyn tarinasta. Oikeassa elämässä hyvät, rehdit naiset ovat kultaa, mutta romaaneissa heistä on vaikea tehdä vetäviä.

Lopuksi sananen kansikuvataiteesta. Kyse on kirjan kansainvälisestä kannesta, jota Suomessakin käytetään. Miksi ihmeessä siinä on 1950-luvun tyyliin puettu, äärimmäisen muodikas nainen kannessa, kun kertoo 1920-luvun Pariisissa asuvasta naisesta, joka omien sanojensa mukaan ”pukeutuu säkkiin”?!

Päivi Brink osallistui Café Voltaire -kirjasarjan kahden ensimmäisen osan toimituskuntaan nimellä Päivi Mäkirinta. Hän on erikoistunut maailmansotien välisen ajan ranskalaiseen kirjallisuuteen.

Kirjailija McLainin haastattelu löytyy englanniksi täältä: http://www.randomhouse.com/rhpg/features/paula_mclain/author/

Lue myös Päivi Kososen arvio Nuoruutemme Pariisista Agricolasta. Mukana valokuvia Hemingwaysta ja Hadleysta ja muista kirjan henkilöistä:
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=3471

TÄÄLLÄ ELÄN MINÄ EIKÄ MIKÄÄN KEINOTEKOINEN IHMISENKUVA

Päivi Kosonen kirjoittaa


Anna Gavalda
Lempi ei ole leikin asia.
Suomentanut Lotta Toivanen.
Gummerus, 2014.
(Alkuteos: Billie, 2013.)


Anna Gavaldan uusi suomennosromaani Lempi ei ole leikin asia on tarkoitettu koululaisille, nuorille opiskelijanaisille tai miksei myös vanhemmille naisille, jotka eivät ole vielä löytäneet omaa tähteään.

Teos luo toiveikkuutta, uskoa ystävyyteen ja inhimillisyyteen, kuten Gavaldan teokset yleensäkin. Jostain syystä kuitenkin tällä kertaa pitkästyin. Arvelen että olen liian vanha ja lukenut. Huolimatta teoksen kirjallisista ansioista ja sinänsä hauskasta intertekstuaalisesta leikittelystä romantikkorunoilija Alfred de Musset’n näytelmän On ne badine pas avec l’amour kanssa, teos ei yllä Gavaldan aikaisemman tuotannon tasolle.

Tulee tunne, että Gavalda polkee paikoillaan. Romaanin asetelmat ovat tuttuja kaikista Gavaldan romaaneista. Ollaan suurkaupungin liepeillä, esikaupunkialueella. Päähenkilöt – yleensä nuori nainen ja mies – ovat omalla tavallaan marginalisoituneita tai syrjäytyneitä yksilöitä, rikkinäisiä ja yksinäisiä. Nainen on köyhä, kaltoin kohdeltu ja pahasta perheestä, mies rikas, hyvästä suvusta. Molemmat ovat yksinäisiä, väärin ymmärrettyjä, odottavat omaa tähteään. Sitten kohdataan, rakastutaan, luodaan uusi perhe.

”Rakkaudessa on usein petytty, monen sydämen on se haavoittanut, monen saattanut onnettomaksi, mutta silti ihminen rakastaa. Ja hautansa reunalla katsahtaa hän taakseen entistä elämäänsä ja ajattelee: Minä olen usein kärsinyt ja joskus erehtynyt, mutta minä olen rakastanut. Täällä olen elänyt minä eikä vain oman ylpeyteni ja ikäväni luoma keinotekoinen ihmisenkuva.” (Lempi ei ole leikin asia, s. 83.)

Sinänsä Billie ja Franck – tämän päivän Camille ja Perdican – pitävät tärkeää puhetta rakkaudesta ja ihmisyydestä, elämisemme perusasioista.

Viihdekirjallisuutta tosi-TV:stä: Tappavan kuuluisasta Nälkäpeliin

Päivi Brink kirjoittaa:
Ben Elton: Tappavan kuuluisa. (Dead Famous, 2001.)Suom. Jukka Saarikivi. WSOY 2003.
Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia. (Hunger Games, 2008-2010.) Suom. Helene Bützow. WSOY 2010-2012.

Tosi-TV ei enää ole uusi ilmiö, mutta edelleen ajankohtainen. Brittiläinen Ben Elton kirjoitti menestysdekkarinsa Tappavan kuuluisa jo ilmiön alkuvaiheessa vuonna 2001. Hän kommentoi erityisesti Big Brotheria, joka on dekkarissa vain nimetty uudelleen Kotiarestiksi. Muuten ohjelmaformaatti on lähes identtinen alkuperäisen kanssa. Tartuin dekkariin vasta nyt joululomalla ja mielessäni vertasin kirjaa jatkuvasti yhdysvaltalaisen Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogiaan, joka on viime vuosien näkyvin tosi-TV:tä analysoiva teos.

Tappavan kuuluisa kertoo TV-ohjelma Kotiarestia varten rakennetusta kulissimaisesta talosta, missä kilpailijat koettavat tehdä vaikutusta toisiinsa ja erityisesti katsojiin olemalla mahdollisimman kiinnostavia tai kauniita tai erityisiä tai outoja – kukin tavallaan. Katsojat äänestävät suosikkinsa jatkoon ja tylsimmät kilpailijat joutuvat poistumaan talosta yksi kerrallaan. Heitä kuvataan kaiken aikaa 30 kameralla, eivätkä he pääse tai edes halua päästä kameraa pakoon mihinkään. Siitä huolimatta talossa tapahtuu murha TV-katsojien ja kameramiesten silmien alla.

Eltonin näkökulma siirtyy murhaa tutkivasta poliisikomisariosta ohjelman tekijöihin ja itse kilpailijoihin. Viisikymppinen ylikomisario Coleridge pitää koko ohjelmaformaattia äärimmäisen epäkiinnostavana ja paheksuu kilpailijoiden tyhjänpäiväistä jutustelua ja kiroilunsekaista puhetapaa. Itse hän harrastaa Shakespearea ja pyrkii harrastelijateatterissa Macbethin pääosaan. Korkea- ja populaarikulttuuri asetetaan mustavalkoisesti vastakkain, mutta tätä asetelmaa rikotaan romaanin kuluessa ja yhtäläisyyksiäkin Shakespearen ja tosi-TV:n väliltä löytyy. Ohjelman tuottaja kuvataan kärjistetyn ahneena ja häikäilemättömänä. Hän vetoaa kilpailijoiden alhaisimpiin luonteenpiirteisiin ja vietteihin ohjaillessaan tapahtumia talossa. Kilpailijoilla on kullakin syynsä olla mukana ohjelmassa, mutta jokainen heistä kaipaa julkisuutta ja menestystä tavallaan.

Eltonin tärkein viesti on, ettei tosi-tv ole yhtään sen autenttisempaa kuin muutkaan tv-ohjelmat. Kilpailijoita kyllä kuvataan 24h vuorokaudessa, mutta katsojat näkevät materiaalista vain murto-osan. Dramaattisilla ja vääristelevillä leikkauksilla ohjelman tekijät manipuloivat tavanomaista jutustelua saadakseen katsojat pysymään kiinnostuneina. Mikään ei ole sitä, miltä se näyttää tv-ruudussa.

Suzanne Collinsin Nälkäpeli on jo niin tunnettu ilmiö, että kuvailen sitä vain lyhyesti. Siinä nuoret kilpailijat pakotetaan taistelemaan toisiaan vastaan tosi-TV-ohjelmassa, jonka voittaakseen kilpailijan on tapettava kaikki vastustajansa. Kilpailijat valitaan arpomalla eri alueilta, joita kaikkia hallitsee tyrannimainen kaupunkivaltio, jonka asukkaille taistelu televisioidaan. Kilpailijoiden tulee miellyttää katsojia, koska he voivat auttaa suosikkejaan. Alistetut alueet kärsivät nälkää samalla kun heitä hallitsevat elävät yltäkylläisyydessä. Kilpailijat ja heidän edustamansa alistetut alueet nousevat kuitenkin romaanitrilogian kuluessa vastustamaan heitä sortavaa diktatuuria ja koettavat muuttaa todellisuutta TV-ohjelman avulla.

Myös Nälkäpeli korostaa tosi-TV:n rakennettua luonnetta ja ohjelman ja kilpailijoiden kokeman todellisuuden välistä kuilua. Mutta painopiste Collinsin romaanisarjassa on kuitenkin siinä, mitä tosi-TV formaattina kertoo koko yhteiskunnasta ja kulttuurista, jossa se syntyy. Vaikka Nälkäpeli on nuorisofantasiaa ja sijoittuu fantasiamaailmaan, se pohtii myös omaa maailmaamme ja sen tapaa kuvata tosi-TV:n avulla arvojamme ja sitä, mikä nähdään menestyksenä. Ohjelmaformaatti, jossa voittaja jää yksin seisomaan ohjelman lopussa muiden kilpailijoiden joutuessa sivuun, toistuu länsimaisessa televisiossa jatkuvasti eri variaatioina. Kuka on paras, kiinnostavin ja saa massojen äänet puolelleen? Siitäkö elämässä on kyse? Vai miksi koemme sen kiinnostavana? Joko tosi-TV on itse valmis muuttumaan pudotuspelistä toisenlaisiin formaatteihin? Alkaako tosi-TV muuttaa meidän arvojamme?

Merkittävin ero Tappavan kuuluisan ja Nälkäpelin välillä on tyylilajissa. Siinä missä Eltonin dekkari vielä tuntuu naureskelevan etäännytetysti tosi-TV:lle, Nälkäpeli pitää tosi-TV:n pudotuspelin tapaa nähdä maailma vaarallisena ja kaikkialle tunkeutuvana. Pinnallisen viihteen sijaan kyse onkin kulttuuriamme riivaavasta arvovääristymästä, jonka kärjistetty muotokuva tv-ohjelma on. Vika ei siis ole ohjelmassa vaan yhteiskunnassa. Tappavan kuuluisassa esiintyvän ironian ja huumorin sijaan Nälkäpelin tyylilaji onkin traaginen.

Päivi Brink on Café Voltaire -blogin emäntä, kirjallisuudentutkija ja toimittaja. Hän osallistui Café Voltaire -kirjasarjan osien Tarinoiden paluu ja Imperiumin perilliset toimituskuntaan nimellä Päivi Mäkirinta.