Pienoisesseitä 1760-luvulta - Voltairen Filosofinen sanakirja

Voltaire: Filosofinen sanakirja eli järki aakkosissa
suomentanut Erkki Salo
Vastapaino, 2013
526 s.

Virpi Alanen kirjoittaa:

Voltaire (François-Marie Arouet, 1694-1778) julkaisi Filosofisen taskusanakirjansa 70-vuotispäivänsä tienoilla vuonna 1764. Teos joutui oitis Geneven ja Pariisin viranomaisten kiellettyjen kirjojen listoille. Vatikaanin kiellettyjen kirjojen listalta se poistettiin vasta vuonna 1966, kun koko listakin lakkautettiin, kertoo Lauri Mehtonen nyt suomennoksena julkaistun Filosofisen sanakirjan esipuheessa. Erkki Salon laatiman suomennoksen pohjana on ollut teoksen kuudes, tekijän tarkastama, korjaama ja täydentämä laitos.

Pienoisessee osoittautuu Filosofista sanakirjaa lukiessa nykylukijaakin kiinnostavaksi muodoksi. Voltaire kirjoittaa valtavan suurista aiheista (kuten ”jumala”, ”aistit”, ”kauneus”, ”sielu”) parin-kolmen sivun tekstejä, joissa perustaa kriittiset mielipiteensä luonnolliseen järkeen. 1760-luvun tekstit ovat edelleen, kiitos myös sujuvasanaisen suomennoksen, kiehtovaa luettavaa. Voltairen teksti on älykkäällä tavalla nenäkästä, kun hän osoittelee maailman tilaa ja ihmiskunnan järjenkäytöllisiä puutteita. Historian suuret filosofiset keskustelunaiheet ja ihmisten keskinäinen kommunikaatio alkavat Voltairen käsittelyssä usein vaikuttaa hivenen surkuhupaisilta, absurdin suuntaisilta.

”Antiikissa kiisteltiin paljon korkeimmasta hyvästä. Yhtä hyvin olisi kannattanut kysyä, mikä on korkein sininen tai korkein muhennos, korkein käveleminen, korkein lukeminen jne.”
(Filosofinen sanakirja, s. 95)

Voltaire viljelee paikoin omanlaistaan piikikkään-vakavaa huumoria, sijoitellen tekstiin mainioita yksityiskohtia, jotka saavat odottamattomiakin käänteitä. Esimerkiksi verratessaan eläinten yhteisöllisiä muotoja ihmisyhteiskuntiin, Voltaire kirjoittaa lampaista näin:

”Lampaat viettävät varsin rauhallista yhteiselämää. Pidämme niitä hyväluontoisina, koska emme näe, miten suunnattoman määrän eläimiä ne nielevät. Voidaan jopa uskoa, että ne syövät niitä viattomasti ja huomaamatta, samalla tavoin kuin me syömme Sassenagen juustoa. Lampaiden valtio on kulta-ajan tarkka jäljennös.” (FS, s. 361, ”Laeista”)

Kärkevimmän kritiikkinsä Voltaire suuntaa uskontojen nimissä harjoitettuihin järjettömyyksiin, ihmisten kyvyttömyyteen nähdä kokonaisuutta filosofisesti sekä taikauskon multiploitumiseen uskontojen välisissä suhteissa:

”Näin on selvää, että toisen lahkon uskon ydin on toiselle taikauskoa.
Muslimit syyttävät taikauskosta kaikkia kristittyjä, jotka puolestaan syyttävät siitä muslimeja. Kuka ryhtyisi näin ison oikeusjutun tuomariksi? Kenties järki. Tosin jokainen lahko väittää, että järki on sen puolella. Vahvemman oikeus siis ratkaisee, kunnes järki on tunkeutunut riittävän moneen päähän ja riisunut väkivallan aseista.” (FS, s. 488)

Voltaire pohtii muun muassa yhteiskunnallista kysymystä siitä, voisiko ateisteista koostuva yhteisö olla toimiva. Voltairen mukaan ateismikin saattoi hallitsijoiden ja muiden vaikutusvaltaisten omaksumana olla tuhoisaa. Fanatismissa ja ateismissa on molemmissa vaaransa, Voltaire pohtii, provosoivastikin: ”Ateistit ovat enimmäkseen uhkarohkeita mutta harhaantuneita oppineita ja huonoja järkeilemään. Koska he eivät pysty käsittämään luomista, pahan alkuperää ja muita vaikeita asioita, he turvautuvat hypoteesiin asioiden ikuisuudesta ja välttämättömyydestä” (FS, s. 81-81)

Voltaire peräänkuuluttaa järkeä ennen kaikkea siihen, miten ihmiset toistensa elämäntavat ymmärtävät. Filosofisen sanakirjan pohdinnat suvaitsevuudesta tuntuvat hätkähdyttävän ajankohtaisilta. Voltaire puolustaa muun muassa vanhoja itäisiä kulttuureja ja eläinten oikeuksia tunteellisina olentoina. Ihminen on vajavainen, mutta suvaitsevuuden ja filosofisen ajattelun myötä ihmiskunnalla on mahdollisuus parempaan.

”Mitä on suvaitsevuus? Se on ihmisyyden myötä saatu lahja. Me kaikki olemme täynnä heikkouksia ja virheitä. Luonnon ensimmäinen laki kuuluu: antakaamme typeryydet anteeksi toinen toisellemme.” (FS, s. 492, ”Suvaitsevuus”)

Voltairen kirjallinen tuotanto on käsittämättömän laaja. Näytelmien, satiirien, runojen, pamflettien, filosofisten tarinoiden, uskontokritiikin, luonnontieteellisten, valtio-opillisten ja historiallisten teosten lisäksi se sisältää yli 20 000 kirjettä. Eräänlainen kirjemäisyyden tuntu, vaikutelma vauhdikkaasti kirjoitetusta tekstistä, on läsnä myös Filosofisen sanakirjan pienoisesseissä, vaikka toisaalta niiden tunnelma on samaan aikaan aforistisen harkittua. Voltairen ilmaisu tuntuu hakeutuvan parin-kolmen sivun pituuteen, jossa tekijä tiivistää mielipiteensä suurista kysymyksistä sangen pieneen tilaan. Pienoisesseiden aloituslauseet ovat tiheitä, usein poleemisiakin.

Valistusfilosofi, kartanonherra Voltaire oli aikansa julkkis; ihailtu ja vihattu, luettu ja sensuroitu. Hänen tekstinsä korostavat oman ajattelun tärkeyttä. Filosofisen sanakirjan pohdinnoissaan hän on samanaikaisesti iloisen innostunut ja yhteiskunnallisen vakava.

Virpi Alanen on runoilija, aforisti ja kriitikko.

Messumietteitä

Tänään loppuneilla Helsingin kirjamessuilla arvioitiin monissa keskusteluissa nykykirjallisuuden tilaa ja tulevaisuutta. Osallistuin pariin keskusteluun: toisessa pohdittiin saksalaisen nykykirjallisuuden tapoja käsitellä toisen maailmansodan traumaa, toisessa taas suomalaisen nykykirjallisuuden tilaa suhteessa kysymykseen kaanonin rakentamisesta. 

Omassa mielessäni keskustelut limittyivät toisiinsa, ja oli vaikea olla vertaamatta toisiinsa saksalaista ja suomalaista nykykirjallisuutta. Molemmissa maissa historian painolasti on raskas, ja suhde toiseen maailmansotaan määrittää vahvasti kansallista identiteettiä - pohditaan, keitä ollaan, työstämällä suhdetta sota-ajan tapahtumiin ja kiistelemällä traumaattisia historiallisia tapahtumia koskevista tulkinnoista. Kuten Kaisa Kaakinen totesi keskustelussamme, niin Suomessa kuin Saksassa voi tuntea itsensä ulkopuoliseksi, jos toisen maailmansodan kauhut eivät ole millään tavoin koskettaneet omaa perhettä ja sukua.

Jukka-Pekka Pajusen alustuksen pohjalta keskustelimme siitä, miten kokeilevuuden ja realismin välinen vastakkainasettelu ei enää päde saksalaisessa nykykirjallisuudessa. Myös traumaattista lähihistoriaa käsittelevät nykykirjailijat pyrkivät usein samalla etsimään uusia, tuoreita ilmaisumuotoja.  Kaisa Kaakinen toivoi vastaavaa ilmiötä suomalaiselta nykykirjallisuudelta. Itse puolestani jäin pohtimaan, eikö jotain vastaavaa ole jo näkyvillä siinä, miten nuoret suomalaiset naiskirjailijat tällä hetkellä käsittelevät historiaa. Tämä lienee laajempi, kansainvälisesti postmodernin jälkeistä kirjallisuutta luonnehtiva piirre: keskitytään tiettyihin historiallisiin tilanteisiin kiinnittyviin kokemuksiin ja tarinoihin, toisiaan risteäviin väkivallan historioihin eroineen ja yhtäläisyyksineen, mutta niitä käsitellään hyvin itsetietoisilla kerronnallisilla keinoilla ja uudenlaisia muotoja etsien. Tästä yksi hyvä esimerkki on Jenny Erpenbeck, jota oma alustukseni sivusi (ja jota käsittelin täällä blogissa aiemmin: http://avaincafevoltaire.blogspot.fi/2011/12/talo-ajan-muistin-ja-historian-kuvana.html). Nämä kysymykset mielessäni riensin Saksa-keskustelustamme Ylen messulavalle Kultakuume-keskusteluun, jossa pohdin suomalaisen nykykirjallisuuden tilaa Saija Isomaan ja Teemu Laaksosen kanssa (http://areena.yle.fi/tv/2067739, lähetyksen viimeinen vartti).

Kuvat: Riikka Laczak

SAKSALAINEN KIRJALLISUUS JA HISTORIAN TRAUMAT -keskustelu 24.10. klo 14.30-15.30 Helsingin Kirjamessuilla. Keskustelemassa prof. Hanna Meretoja, suomentaja Jukka-Pekka Pajunen ja tutkija FT Kaisa Kaakinen.
Juontajana Elisabeth Nordgren.

KULTAKUUME-keskustelu 24.10. klo 15.40-15.55 Helsingin Kirjamessuilla. Keskustelemassa Hanna Meretoja ja Saija Isomaa. Haastattelijana Teemu Laaksonen. http://areena.yle.fi/radio/2017526, http://areena.yle.fi/tv/2067739)
 

Helsingin kirjamessuilla tapahtuu

Perjantaina 25.10. Helsingin kirjamessuilla muun muassa seuraavaa:

14.30-15.30 KULLERVO
SAKSALAINEN KIRJALLISUUS JA HISTORIAN TRAUMAT
Keskustelemassa prof. Hanna Meretoja, suomentaja Jukka-Pekka Pajunen ja tutkija FT Kaisa Kaakinen.
Juontaja: Elisabeth Nordgren.
Järjestää: SARV

http://www.goethe.de/ins/fi/hel/ver/fi11525597v.htm
http://www.sarv.fi/2010/index.php?p=saksalainen-nykykirjallisuus-kriisiterapiana

Ylen lavalla 15.40-15.55 keskustelu kaanonin rakentamisesta ja 2000-luvun parhaista kirjoista. Keskustelemassa prof. Hanna Meretoja ja yliopistonlehtori Saija Isomaa.

http://yle.fi/radio1/kulttuuri/kultakuume/ohjelmat/anna_aanesi_-_mitka_kirjat_pitaa_lukea_42829.html

Tervetuloa!

Sisar, taide, elämä: Susan Sellersin Vanessa & Virginia

 

Osallistuin tänään Turun Kirjamessujen Elegia Virginia Woolfille! -keskusteluun Laura Gustafssonin ja Riikka Pelon kanssa (keskustelun johdattelijana Jaana Airaksinen). Meillä oli antoisa keskustelu Susan Sellersin Vanessa & Virginia -romaanista, Virginia Woolfista, hänen erityislaatuisesta kielestään ja tyylistään ja laajemmin taiteesta, elämästä ja näiden välisestä suhteesta. Sekä Gustafssonia että Peloa on nimitetty Suomen Virginia Woolfiksi, ja meitä kaikkia yhdisti Woolfin – erityisesti hänen soljuvan kielensä, sen rytmin ja rohkean kokeilevuuden – ihailu.

Kerroimme ensin omasta Woolf-suhteestamme ja sitten siitä, mitä pidimme kiinnostavimpana Sellersin romaanissa. Muistan elävästi, miten luin 17-vuotiaana Woolfin Majakan (To the Lighthouse, 1927) ja lumouduin täydellisesti hänen tyylistään, siitä miten sanoilla voi tavoittaa tajunnan virran, sen kaiken mitä ohikiitävänä hetkenä tapahtuu mielessä, kerroksellisen ajan, muistojen, mielikuvien, suunnitelmien, assosiaatioiden soljumisen toisiinsa.

Olen aina kokenut puhuttelevana myös Woolfin tuotannosta välittyvän todellisuuskuvan ja taidekäsityksen. Hänen teoksissaan elämä on kaoottista, kuin pimeä meri, mutta kuin majakanvalo, joka hetken välähdyksessä luo jäsennyksen maailmaan, taide voi antaa todellisuudelle hahmon ja mielen, vaikka vain hetkellisen ja osittaisen. Taide on merkitsevän muodon etsimistä, ja kuten Woolfin Majakan Lili Briscoe ja Sellersin romaanissa Woolfin sisko Vanessa Bell toteavat, joskus yksi viiva voi onnistua luomaan ratkaisevan yhteyden asioiden välille.

Vanessan ja Virginian sisaruussuhteeseen keskittyvästä Susan Sellersin romaanista välittyy jokin samantapainen elämäntuntu, vaikka sitä ei pidä ryhtyä vertailemaan esimerkiksi kielen ja kerronnan osalta Woolfiin. Itse asiassa romaani reflektoi epäsuorasti kysymystä siitä, miten kukaan kuolevainen voi kirjoittaa kertomuksen kielellisesti niin ylivertaisesta Virginia Woolfista. Kertojaratkaisu on tietynlainen keino selvitä haasteesta. Vanessa puhuttelee sisartaan läpi eräänlaisena kirjeenä toimivan romaanin ja toteaa, että jos Virginia olisi elossa ja kertoisi tätä tarinaa, hän löytäisi juuri oikeat sanat: "Sinä olit se, joka tiesi kuinka kuvata tapahtuma niin että sen olemus paljastuisi. Minulla ei ole sinun lahjakkuuttasi. Jos olisit täällä, tietäisit kuinka tämä tarina pitää kertoa." (Vanessa & Virginia, 24.)

Oikeutus sille, että Vanessa kertoo tarinan, on se, että muuten se jäisi kertomatta. Vastaavasti Sellersin oikeutus kirjan kirjoittamiselle on se, että muuten Vanessa ja Virginian ainutlaatuisen sisarussuhteen tarina ei pääsisi suuren yleisön tietoisuuteen. Lisäksi romaani korostaa, että kunkin on löydettävä itselleen ominainen ilmaisun tapa.

Vanessa on kuvataiteilija, joka hahmottaa maailmaa visuaalisesti; Woolfin väline on kieli. Sellersin romaanissa nämä yhdistyvät. Vanessalla jonkin tilanteen tai tunnelman kuvaamisessa on lähtökohtana visuaalinen kuva, jonka sävyjä hän tarkastelee: "Luon mielikuvan tapahtumasta kuin se olisi maalaus" (13). Sitten hän lähtee vähitellen kehimään siitä kertomuksen fragmenttia. Samalla koko romaani on kuitenkin Vanessan sisäistä puhetta, sisarten jaettujen kokemusten ja muistojen sanallistamista.

Minua kiehtoi romaanissa erityisesti sen punaisena lankana kulkeva ajatus elämästä luomisena, jonka näytetään olevan pohjimmiltaan yhdessäluomista. Romaanissa elämä näyttäytyy yhtenä luomisen prosessina, jossa oman elämän jäsentäminen joksikin taideteoksen kaltaiseksi ja taiteen luominen ovat erottamattomasti yhteydessä toisiinsa. Jossakin vaiheessa Vanessa oivaltaa, että voi maalata "kehysten ulkopuolella" ja alkaa maalata hahmoja ja abstrakteja kuvioita ympäri taloaan. Välillä hänestä kaikki tuntuu hajoavan ja muuttuvan merkityksettömäksi, mutta toisina hetkinä, usein Virginian kanssa jaettuina, palasista tuntuu rakentuvan taideteos: "Vähitellen elämäni palaset – juhlien sekasotku, lasten riisutut vaatteet, oma kerkeneräinen takkani – sulautuivat yhdeksi kokonaisuudeksi." (135.)

Romaanissa luomisen näytetään koko ajan tapahtuvan yhdessä toisten kanssa, yhteydessä toisiin, sekä suhteessa aiempaan taiteeseen että suhteessa ympärillä oleviin ihmisiin – heiltä tukea etsien, heidän kanssaan kiistellen ja kilpaillen. Kun Vanessa lukee Majakan, hänen kokemansa tunteiden kirjo ulottuu alemmuudentunteesta ihailuun ja sen oivaltamiseen, että lukemisen kautta hän alkaa "nähdä vastaavanlaisia esteitä ja mahdollisuuksia" omassa taiteessaan (106).

Vanessa ja Virginia ovat keitä ovat sekä ihmisinä että taiteilijoina, koska heidän ympärillään on ne ihmiset jotka ovat. Taide nousee tästä elämänpiiristä, taiteilijoiden, intellektuellien, ystävien ja rakastajien joukosta (joka myös Bloomsburyn ryhmänä tunnetaan), niistä keskusteluista ja kohtaamisista joita heillä on; kokemukset ja oivallukset, jotka vievät heidän taidettaan eteenpäin, syntyvät tästä vuorovaikutuksesta.

Tämä teema sai meidät tänään keskustelussamme pohtimaan myös tapoja, joilla oma kirjoittamisemme syntyy vuoropuhelussa toisten kanssa. Esiin tuli myös taiteiden ja tieteiden välisen vuoropuhelun merkitys – ja tällaiseen vuoropuheluunhan myös keskustelumme itsessään pyrki.

Kaiken kaikkiaan Sellersin romaani on elegia sisarelle mutta viime kädessä myös laajemmin ihmisten väliselle yhteydelle  ja luovuudelle. Romaanin lopetuskappale kuuluu seuraavasti:

Otan pinosta seuraavan paperin. Kun viimeinenkin on päästetty irti, teen omistuksen. Tämä kertomus on sinulle. Kävelen hitaasti kotiin ja tulen puutarhaan takaportista. Silmäni osuu narsissien loimuun omenapuiden alla. Päätän tuoda maalaustelineeni ulos ja maalata sen sijaan ne. Katson eloisaa ja kouriintuntuvaa keltaista auringon valossa. Sinä olet oikeassa. Tärkeää on se, ettemme lakkaa luomasta. (244.)

Susan Sellers: Vanessa & Virginia. Suom. Soili Takkala. Helsinki: Into, 2013 (alkuteos 2008).

Elegia Virginia Woolfille (Turun Kirjamessut la 5.10. klo 14.00)

Elegia Virginia Woolfille! Susan Sellersin uutuusromaani on Vanessa Bellin rakkauskirje ja elegia sisarelleen Virginia Woolfille. Toisilleen omistautuneina, raivoisasti kilpaillen siskokset elävät keskellä halun, skandaalin, sairauden ja sodan myllerrystä. Naiskirjailijapaneelissa mukana Laura Gustafsson, Riikka Pelo ja kirjallisuudentutkija Hanna Meretoja. Into / Teos. Keskustelua johdattelee Jaana Airaksinen.

Tervetuloa tänään kuuntelemaan Virginia Woolf -keskustelua Turun Kirjamessuille (Kuisti-lava klo 14.00)!

http://turunmessukeskus.fi/messut-ja-tapahtumat/turun-kansainvaliset-kirjamessut/turun-kansainvalisten-kirjamessujen-ja-tiedeme#kuisti_la