MENETETYN MAAILMAN KAIHO

Päivi Kosonen kirjoittaa:

de Chateaubriand, Francois-René
Viimeinen abenserragi
Suomentanut Hannu Salmi
Esipuhe H. K. Riikonen
Turku: Faros, 2012.
(Alkuteos: Les aventures du dernier Abencérage, 1826)


Chateaubriandin, ranskalaisen romantikkokirjailijan, pienoisromaanin tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun alun Espanjaan ja tarkemmin vielä Granadaan, josta maurit on aivan äsken karkotettu eri puolille Pohjois-Afrikkaa, kuten romaanin kehyskertomuksesta voimme lukea.

Tunisiaan pysähtyneen abenserragien heimon kerrotaan muistelleen kaiholla menneitä aikoja Granadan paratiisissa. He lääkitsevät päivittäin itseään kasveilla, jotka rauhoittavat turhaa kaipausta, mutta joskus lääkkeillä on päinvastainen vaikutus, ja silloin maanpakolaisuuden tunto vain kasvaa. Abenserragien heimo on lopulta lähes nääntynyt surussaan ja panee viimeisen toivonsa viimeiseen perilliseen, Aben-Hametiin joka lähtee pyhiinvaellusmatkalle esi-isiensä maalle Granadaan.

Aben-Hametin matkasta alkaa varsinainen tarina, vanhanaikaisen romanssin oloinen kertomus, jossa on vähän seikkailua ja vähän romantiikkaa, paljon yksityiskohtaisia luonnon ja arabien rakennuskulttuurin kuvauksia. Kaikkea peilataan ja katsotaan yhtä aikaa etäältä ja yltiötunteellisesti kaikkitietävän kertojan näkökulmasta. Tarinan ydin on muslimimiehen ja kristityn naisen välinen rakkaustarina. Sankaripari vaalii täyttymätöntä ja kaihoavaa rakkauttaan monta vuotta ennen kuin tekee kipeän ja ratkaisevan päätöksen – kumpikin oman maailmankuvansa ja arvomaailmansa pohjalta. Päätös on konservatiivinen ja traaginen, sulkeutuva ja vetäytyvä – eikä edistä mitään hyvää.

Chateaubriandin Viimeinen abenserragi olisi varmaankin jäänyt itseltäni huomaamatta, ellen olisi saanut tätä Faros-kustantamon uutta suomennosta sopivasti käteeni juuri ennen matkaa. Kahden tunnin matka Turun ja Helsingin välillä sujui romantikkoklassikon seurassa miellyttävästi, enkä kuitenkaan voinut olla miettimättä, miksi juuri tämä Chateaubriand oli päätetty suomentaa uudestaan. Aikaisemmat, 1800-luvun lopussa tehdyt suomennokset on helppo nähdä osana tuonaikaista kristillis-opettavaista kirjallisuuskäsitystä, mutta miksi nyt.

Aikani järkeiltyäni tulin käsitykseen, että Viimeinen abenserragi on kyllä sopivan kokoinen ajatuspaketti. Se on täynnä omassa ajassamme ilmeneviä ja juuri romantiikan aikakaudelta perittyjä ajatuksia: viimeisyyden ja jonkun aikakauden päättymisen tuntoa, jatkuvaa ikävää ja kaihoa ja täydellisyyden etsiskelyä, yltiöpäistä idealismia ja kykenemättömyyttä taipua käsillä olevan muutoskauden vaatimusten edessä. Ja kun tällaiseen äärimmäisen romanttis-konservatiiviseen maailmankuvaan lisätään vielä ripaus täyttymätöntä rakkauden paloa, eksotiikkaa ja orientalismia, niin ollaan asioiden ytimessä: yrityksessä pitää mennyt maailma hengissä hintaan mihin hyvänsä.

Chateaubriandille itselleen tämä viimeisyyden tunnon viljeleminen oli tärkeä. Viimeisyyden tunto oli hänen isältään saamansa henkinen ja aineellinen perintö – yritys palauttaa aatelissuvun tärvätty arvo ja omaisuus. Muistelmia kirjoittaessaan hän kykeni vähän hellittämään konservatiivisesta arvomaailmastaan, ja siksi Mémoires d’outre-tombe on hänen hienoin ja kestävin teoksensa. Sen suomennosprojektille toivoisin jatkoa.

Philidan tie orjasta vapaaksi naiseksi

Päivi Brink kirjoittaa:

André Brink: Philida. Harvill Secker 2012.

Etelä-Afrikassa on kolme (valkoista) kirjailijaa, jotka ovat nousseet maailmanmaineeseen yli muiden: Nadine Gordimer, J. M. Coetzee ja André Brink. Olen aiemmin kirjoittanut Café Voltaire -blogiin Gordimerista ja Coetzeesta ja nyt on Brinkin aika. Hänen uusin romaaninsa Philida julkaistiin viime elokuussa. Todettakoon heti kärkeen, että en ole sukua Brinkille, vaikka mieheni onkin eteläafrikkalainen.

Philida sijoittuu Länsikapinmaan viinialueelle, tarkemmin Franschhoekiin ja Worcesteriin. Kapkaupungissakin käydään virallisia ja kaupallisia asioita toimittamassa. Romaanin alkaessa on vuosi 1832, kaksi vuotta ennen orjuuden kieltämistä Etelä-Afrikassa. Philida on orjana Brinkin suvussa ja romaani perustuu osin historiallisiin tosiseikkoihin.

Philida on ostettu nuorena tyttönä Brinkien palvelukseen Zandvlietin viinitilalle Franschhoekiin. Hän tekee siistiä sisätyötä kutojana neuloen lämpimiä vaatteita koko viinitilan tarpeisiin. Philida on erittäin taitava ja innostunut työstään, mutta häntä kuritetaan pieksemällä kuten muitakin orjia. Hänen vapauttaan rajoitetaan väkivaltaisesti. Teinitytöstä alkaen hän on ollut seksisuhteessa nuoren isännän Frans Brinkin kanssa ja heillä on yhteisiä lapsia. Frans lupasi Philidalle vapauden orjuudesta, jos tämä suostuisi suhteeseen, mutta romaanin alkaessa Frans kieltäytyy tunnustamasta suhdetta ja lapsia. Philida tekee tästä virallisen valituksen, josta ei kuitenkaan koidu hänelle mitään hyvää. Vanha isäntä rankaisee häntä ja myy hänet Worcesteriin. Tämän enempää juonesta ei kannata paljastaa.

Philidan hahmo kannattelee romaania. Hän on sekä päähenkilö että yksi romaanin kertojista. Kertojanäkökulman vaihtelu on välillä hämäävää, kun puhuja ei heti selviä, mutta sillä on etunsa. Näin sekä Philidan että Brinkien näkökulma saadaan esiin. Dialogissa kaipasin sitaattiviivoja, joiden puute ei tuonut mitään lisää vaan vaikeutti vain lukemista. Philida on sympaattinen päähenkilö, jonka suhde lapsiin ja muihin orjiin kuvataan lämpimästi ja humoristisesti. Hänestä kasvaa romaanin aikana itsenäinen afrikkalainen nainen, joka kieltäytyy suostumasta isäntien vaatimuksiin. Hän tekee omat valintansa ja solmii omat liittonsa niiden kanssa, joihin luottaa. Ne kohdat romaanissa, joissa Philida on taka-alalla, ovat heikoimmat. Vaikka romaanissa on paljon väkivaltaisia kohtia, olin silti yllättynyt siitä, että orjilla oli joitakin oikeuksia. Frans jopa tosissaan pohtii yhteistä elämää Philidan kanssa.

Brink on usein kuvannut Etelä-Afrikan etnistä ja uskonnollista moninaisuutta, niin nytkin. Brinkit ovat romaanin ”pahiksia”, epämiellyttäviä henkilöitä kukin tavallaan, joten valkoisten isäntien positiivisia puolia nähdään vähän. Heillekin kuitenkin annetaan puheenvuoro ja he saavat koettaa vakuuttaa lukijat omien tekojensa syistä. Olennaista on, että vaikka valkoiset koettavat vakuutella rodullista ylemmyyttään, heidän valkoisuutensa kyseenalaistuu romaanin sisällä. Vanhan isännän äiti ei olekaan valkoinen vaan Jaavalta kotoisin oleva entinen orja. Kristityt ja islaminuskoiset orjat käyvät uskonnollisia keskusteluja keskenään ja niihin kietoutuu usein afrikkalaisia uskomuksia. Kolonialaismi ja apartheid halusivat uskoa musta-valkoiseen Etelä-Afrikkaan, mutta sitä se ei koskaan ole ollut. Eri etniset ryhmät ovat sekoittuneet vuosisatojen ajan etniseksi moninaisuudeksi, johon on vaikea vetää rajoja.

Orjuuden päättyminen romaanissa rinnastuu mielessäni apartheidin päättymiseen vuonna 1994. Philida kuvaa hyvin orjien ja isäntien epäietoisuutta siitä, miten rinnakkaiseloa pitäisi jatkaa vanhan sortosuhteen päätyttyä. Samalla tavalla oman aikamme Etelä-Afrikassa pohditaan entisten sorrettujen ja sortajien suhteita uudessa demokraattisessa Etelä-Afrikassa. Philidan lopetus tuntuu hapuilevalta, ikään kuin kirjailija ei tietäisi, miten teoksensa päättäisi. Samalla tavalla koko uusi Etelä-Afrikka hapuilee eteenpäin demokratian aikana. Mutta sekä Philida-romaanin että oman aikamme eteläafrikkalaisten yhteinen viesti on kuitenkin se, että kävi miten kävi, vapaus on itsessään ensiarvoisen tärkeää.

Romaanista nousi kohu jo ennen sen valmistumista, koska Brink sai Jan Rabie -apurahan sitä varten. Apuraha on tarkoitettu afrikaansinkielisen kirjallisuuden tukemiseen, mutta moni oli sitä mieltä, että tarkoitus ei ole tukea menestyskirjailijoita vaan ns. värillisä afrikaansinkielisiä kirjailijoita, jotka kamppailevat taloudellisen toimeentulon kanssa. Brinkin romaani julkaistiin sekä englanniksi että afrikaansiksi. Kriitikkojen mielipiteet sekä Britanniassa että Etelä-Afrikassa vaihtelevat ihastuksesta pettymykseen. Joidenkin mielestä kyseessä on viihteellinen teos, joidenkin mielestä Brink kierrättää vanhojen romaaniensa materiaalia, mutta toiset ihailevat hänen rohkeuttaan paljastaa oman suvun likaisia salaisuuksia. Romaani oli Man Booker Prizen pitkällä listalla viime vuonna.

Itse olin yllättynyt Philidan jäätyä lopulta aika heppoiseksi ja kevyeksi sisällöltään. Mielenkiintoisen historiallisen dokumentoinnin lisäksi sen merkitys on lähinnä orjuuden historian esiintuonnissa. Hienointa romaanissa on Philidan hahmo, joka todella elää, mutta hänestäkin olsii voinut saada paljon enemmän irti. Romaani oli kuitenkin kiinnostava tapa tutustua Kapin viinialueiden orjuuden historiaan.


Brinkin saamasta apurahasta ja siitä nousseesta kohusta:
http://bookslive.co.za/blog/2012/09/10/on-the-brink-of-deja-vu-rian-malan-reviews-philida-by-andre-brink/

Romaani jakaa kriitikkojen mielipiteitä:
http://www.periscopepost.com/2012/08/philida-by-andre-brink-divides-critics-is-it-harrowing-or-courageous/

Kriitikko Sandile Memelan arvio teoksesta puolustaa Brinkiä:
”Brink’s latest work is a creative reminder that literature is part of the struggle against forgetting. South Africans, especially whites, suffer from historical amnesia. Many don’t know that slavery existed, and continues to exist, in this country.”
http://www.thoughtleader.co.za/sandilememela/2012/09/18/denialists-persecute-andre-brink-for-remembering-cape-slavery/

Brinkin haastattelu, jossa hän kertoo Philidan kirjoittamisen olleen todella vaikeaa. Myös ANC:n nykyjohto saa kyytiä:
” Now, according to Brink, we have the less-than-wonderful Jacob Zuma years. “From the very beginning Zuma made very weird noises and he came to power not under the most auspicious circumstances. I was really prepared to give him a chance, but then he fucked it up with such panache that one couldn’t go on to give him more rope to hang himself. Really, he has done everything imaginable to sully his own image, so I have no respect for him.” And Marikana? “I think in the long run it will have the sort of effect that Sharpeville had.”
http://mg.co.za/article/2012-09-07-00-how-brink-slaved-over-slavery

YLEn Kääntäjäkarhu-palkinto Jukka Malliselle

YLEn Tanssiva karhu -runopalkinnon saa tänä vuonna Maria Matinmikko kokoelmasta Valkoinen. Café Voltairea kiinnostaa kuitenkin erityisesti Kääntäjäkarhu-palkinto, joka myönnettiin venäläisen kirjallisuuden kääntäjä Jukka Malliselle.

YLEn tiedotteesta:

Yleisradion vuoden 2012 Tanssiva karhu-runopalkinto on myönnetty Maria Matinmikolle kokoelmasta Valkoinen. Kääntäjäkarhun sai Jukka Mallinen kahdesta runosuomennoksestaan, Uladzimir Njakljajeun Punainen auringonlasku ja Sergei Zavjalovin Joulupaasto.

Palkintoraadin jäsenet olivat tänä vuonna runoilija Sinikka Vuola, kirjallisuustoimittajat Tarleena Sammalkorpi ja Marit Lindqvist sekä kulttuuritoimittaja Minna Joenniemi.

Kääntäjäkarhu-palkinto:

Jukka Mallinen kahdesta runosuomennoksestaan, Uladzimir Njakljajeun Punainen auringonlasku ja Sergei Zavjalovin Joulupaasto.

Jukka Mallinen saa Tanssivan karhun kääntäjäpalkinnon kahdesta teoksesta. On kuvaavaa Mallisen suomentajantyölle, että hän on liikkeellä kaiken aikaa. Hän tulee sanansaattajana sieltä, missä muiden silmille on vielä pimeää.

Nyt palkittavat kokoelmat ovat Uladzimir Njakljajeun Punainen auringonlasku ja Sergei Zavjalovin Joulupaasto. Kumpikin valikoima on suomennettu Malliselle luonteenomaisella intohimolla ja niiden perustana on syvällinen venäjänkielisen lyriikan tuntemus. Jukka Mallisen on vuosikymmenten ajan onnistunut löytää venäläisen runouden karheat riitasoinnut, katupojat ja vainotut, poikkipuoliset väärinajattelijat.

Jukka Mallisen suomentajantyö tuo suomalaisten lukijoiden ulottuville kirjojen lisäksi myös monta kertomusta monesta eri runoilijasta. Kaikissa näissä kohtaloissa suomentaja on elänyt mukana. Elämä ja runous, politiikka ja poetiikka ovat yhtä.

Sergei Zavjalovin Joulupaaston ytimessä on runoelma Leningradin piirityksestä, “tajuttavaksi mahdottomasta todellisuudesta” ja sen uhreista. Myös valkovenäläisen Uladzimir Njakljajeun Punainenauringonlasku hohkaa “dramaattisesti paistavaa” historiaa.

“Yritin vihata sitä,
mutta siitä ei tullut mitään…
Yritän rakastaa.
Mutta mistä hyvästä?”
Uladzimir Njakljajeu: Venäläinen juna


Tanssiva karhu-runopalkinto on 3 500 euroa ja Kääntäjäkarhu 1 000 euroa. Tanssiva karhu-palkintoa on jaettu vuodesta 1994 alkaen.

http://yle.multiedition.fi/1Yle/uutiskirje/2012/Palkintotiedote_Tanssivakarhu11012013.php?_nlid=629001

Lue lisää venäläisestä nykyrunoudesta Café Voltaire -sarjan osasta Kenen aika? - Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta!

Kepeä tarina keräilyvimmasta ja vaimon eroottisesta potentiaalista

Mirka Ahonen kirjoittaa:


David Foenkinos
Vaimoni eroottinen potentiaali
Suomentanut Pirjo Thorel
Gummerus, 2012
(Alkuteos : Le Potentiel érotique de ma femme, 2004)


Ranskalaisen David Foenkinosin (s. 1974) toinen suomennettu romaani Vaimoni eroottinen potentiaali ei nimestään huolimatta ole mitenkään erityisen eroottinen kirja, vaikka niin lupaileekin. Se on tarina miehestä, Hectorista, joka keräilee pakonomaisesti kaikkea mahdollista juustopakkausten etiketeistä, Nixonin vaalikampanjamerkkeihin ja kroatialaisiin sananparsiin.

Kirja alkaa kun Hector on juuri päättänyt tehdä itsemurhan metrossa. Unettavien pillereiden vuoksi yritys kuitenkin epäonnistuu, ja hänet löydetään makaamasta metron käytävältä. Epäonnistuttuaan itsemurhayrityksessä, vietettyään kuukausia parantolassa ja hävittyään parhaan vaalimerkkikokoelman omistajan palkinnon, onneton Hector tulee ensi kertaa elämässään ajatelleeksi, että hänen tulisi katkaista koko mieletön keräilykierre.

Hectorin onni kääntyy, kun hän törmää Brigitteen. Brigitte ja Hector rakastuvat, menevät naimisiin, ja uuden onnensa lumoissa Hector onnistuu lopettamaan keräilyn. Hectorin epäonneksi vanha keräilyvietti nostaa kuitenkin taas päätään. Aistikas mielikuva Brigittestä pesemässä ikkunoita alkaa vaivata Hectoria, ja pian hän huomaa keräilevänsä salaa eroottisia hetkiä vaimostaan.

Vaikka Hector tuo mieleen ranskalaisesta nykykirjallisuudesta tutun yksinäisen ja pessimistisen mieshahmon, hän ei kuitenkaan ole samalla tapaa kyyninen tai traaginen kuin esimerkiksi Frédéric Beigbederin tai Michel Hoellebecqin mieshahmot, vaan pikemminkin kepeä ja harmiton tapaus. Siinä mielessä takakansiteksti, jossa kirjan tyyliä verrataan Woody Alleniin, ei ole niin kaukaa haettu. Hector on kuitenkin Woody Allen -reppana vahvoin ranskalaisin maustein.

Romaani on lukijalle viihdyttävä kokemus, se pistää lukijan vähintäänkin hymyilemään. Antoisinta kirjassa on mustan huumorin sävyttämä lakoninen tyyli, jolla Hector kuvailee keräilyvimmaansa sekä hänelle sattuvia yllättäviä tilanteita. Myös kuvaukset Hectorin läheisistä ovat hauskoja ja iskeviä. He kaikki ovat eriskummallisia tyyppejä, oikeastaan pelkkiä karikatyyrejä, joskin huvittavia sellaisia: Hectorin äiti, Mireille, jolle riittää, että hänen keitostaan pidetään, Hectorin lanko, Gérard, jolla ”ei ollut montakaan hermosolua, mutta erittäin komeat reidet” sekä tietysti Brigitte, joka taas oli ”niitä naisia, jotka saavat aikaan halun juoda teetä”. Henkilöhahmoja tai oikeastaan mitään muutakaan ei luonnehdita juuri pintaa syvemmältä, mutta juuri se luo romaaniin humoristisen keveän sävyn.

Vaikka alkuasetelma keräilyaddiktioineen ja itsemurhayrityksineen vetoaa varmasti ranskalaisesta synkistelystä pitävään lukijaan, romaani on kuitenkin kokonaisuudessaan pikemminkin pinnallisen veikeä tarina siitä, miten myös luuserina pidetty mies voi onnistua elämässään. Varsinkin romaanin loppu menee tylsäksi söpöilyksi: Hector paranee keräilyvimmastaan, Hectorin ja Brigitten suhde kukoistaa ja päälle päätteeksi pariskunta saa vielä kolmoset.

Pirjo Thorelin suomennos on sujuva, eikä sitä lukiessa juurikaan kiinnitä huomiota siihen, että kyseessä on suomennos. Hän on suomentanut myös 2011 ilmestyneen Foenkinosin romaanin Nainen, jonka nimi on Nathalie (alkuteos La délicatesse, 2009), joka oli suuri myyntimenestys Ranskassa. Romaanin pohjalta on myös tehty elokuva, jonka on ohjannut David Foenkinos itse yhdessä sisarensa Stéphane Foenkinosin kanssa. Pääosaa näyttelee Audrey Tautou. Ilmeisesti suomalaiset lukijat ovat löytäneet Foenkinosin teokset, sillä lisää Foenkinosia on tulossa: Yhden elämän muistot (Les Souvenirs, 2011) ilmestyy Gummerukselta 2013 edelleen Pirjo Thorelin suomentamana.

Mirka Ahonen on kirjallisuudentutkija, joka on kiinnostunut ranskalaisesta ja virolaisesta kirjallisuudesta.

Arvostelu Kenen aika? -kirjasta Idäntutkimus-lehdessä

Arvostettu Idäntutkimus-lehti kirjoittaa Café Voltairen Kenen aika? -kirjasta muun muassa näin:

"Näin tasokkaasta ja monipuolisesta esseekokoelmasta voi olla ylpeä. Kenen aika? on onnistunut johdatus venäläiseen nykykirjallisuuteen."
- Marissa Mehr

Lue koko kritiikki:

http://www.helsinki.fi/idantutkimus/arkisto/2012_4/it_4_2012_mehr.pdf

Nadine Gordimer kirjoittaa vapaustaistelijoiden pettymyksestä uudessa Etelä-Afrikassa

Päivi Brink kirjoittaa:

Nadine Gordimer: No Time Like the Present. Picador Africa 2012.

Asun Kapkaupungissa ja haluan lukea paikallista nykykirjallisuutta muun muassa siksi, että saisin kuvan kirjailijoiden näkemyksistä Etelä-Afrikasta. Nobelilla vuonna 1991 palkittu Nadine Gordimer julkaisi uuden romaaninsa No Time Like the Present huhtikuussa 2012, ja aloin innoissani lukea sitä heinäkuussa. Oma tutkimusintressini on pitkään ollut yhteiskunnallisessa kirjallisuudentutkimuksessa ja Gordimer tunnetaan nimenomaan poliittisena kirjailijana. Sain romaanin luettua eilen, eli en voi väittää sen imaisseen minua mukaansa, mutta siitä huolimatta kyseessä on tärkeä puheenvuoro eteläafrikkalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Tänä vuonna 90 vuotta täyttävä Gordimer tunnetaan apartheidin vastustajana ja vapaustaistelijana. Hän aloitti kirjallisen uransa jo vuonna 1949 ja vastusti romaaniensa avulla apartheid-politiikkaa kuvaten etnisten ryhmien välisiä jännitteitä ja alistettujen kohtaloita. Hän oli ANC-puolueen jäsen, kun puolue oli vielä kielletty, ja osallistui aktiivisesti poliittiseen toimintaan. Monet hänen romaaneistaan kiellettiin Etelä-Afrikassa 1970-luvulla.

Gordimerin isä oli Liettuasta 1900-luvun alussa paennut juutalainen ja äiti brittiläinen kristitty. Vaikka Nadine kasvatettiin kristityksi, hänen isänsä kokemukset venäläisten juutalaisvainoissa vaikuttivat suuresti kirjailijan poliittisten näkemysten muotoutumiseen. Jokainen hänen uusi teoksensa on kirjallinen tapaus Etelä-Afrikassa. Edellinen romaani ilmestyi vuonna 2005.

No Time Like the Present kertoo keski-ikäisestä pariskunnasta, mustasta Jabulilesta ja valkoisesta Stevenistä, jotka asuvat kahden lapsensa kanssa Johannesburgin esikaupungissa. He löysivät toisensa apartheidiä vastustavien kapinallisten piireissä, missä he taistelivat kaikin keinoin valtaapitävää hallintoa vastaan. Romaanin alkaessa Nelson Mandela on jo vapautettu vankilasta ja demokratian aikaa on jo eletty jonkin aikaa. Mandelan jälkeen presidenttinä on Thambo Mbeki. Vapaustaistelijat koettavat sopeutua uuteen elämään rauhan aikana. Steven opettaa yliopistolla ja Jabulile on asianajaja. Heidän ympärillään asuu etnisesti erilaisia ihmisiä, monet heidän vanhoja ystäviään taistelun ajalta. Romaanin alussa tunnelma on optimistisen odottava, mutta hyvin pian ystäväpiiri joutuu pettymään uusiin vallanpitäjiin ja hitaaseen kehitysvauhtiin.

Gordimer nostaa esiin 2000-luvun Etelä-Afrikan kaikki merkittävät yhteiskunnalliset ongelmat: työttömyyden, huonon koulutustason, huonosti varustellut koulut ja huonosti koulutetut opettajat, townshipien kurjat asumisolot, räikeät tulo- ja varallisuuserot, rasistiset rikokset, väkivaltarikokset, raiskaukset jne. Terävimmän kritiikin Gordimer osoittaa kuitenkin presidentti Jacob Zumaa ja hänen aikanaan ANC:n johdossa olleita kohtaan. Korruptiosta on tullut luonnollinen osa politiikkaa, eivätkä kiinni jääneet joudu vastuuseen teoistaan. Zuma itse on päässyt kuin koira veräjästä lukemattomista korruptiosyytöksistä ja jopa raiskaussyytteestä huolimatta. Gordimerin romaanin julkaisemisen jälkeen Zuma on valittu uudelleen ANC:n puheenjohtajaksi, mikä tarkoittaa, että hänestä tullee parin vuoden päästä toisen kerran Etelä-Afrikan presidentti.

Esikaupungissa Steven, Jabulele ja heidän ystävänsä seuraavat järkyttyneinä mediasta politiikan uutisia ja rikosuutisia, eivätkä he voi uskoa, että heidän ihailemansa vapaustaistelijat osoittautuvat itsekkäiksi päästyään valtaan. Toisin kuin monet muut Steven ja Jabulele (Jabu) eivät suostu sokeasti ihailemaan ANC:tä ja äänestämään sitä vuodesta toiseen, jos poliitikot rikkovat lupauksensa kerta toisensa jälkeen. Jabulle Zuman kritisointi on vaikeampaa, koska hän on zulu kuten Zuma ja hänen sukunsa ihailee suuresti presidenttiä. Steven ja Jabu päätyvät suunnittelemaan muuttoa siirtolaisiksi Australiaan – kuten niin moni muu eteläafrikkalainen tällä hetkellä. He uskovat Australian tarjoavan paremman tulevaisuuden sekä heille itselleen että heidän lapsilleen.

No Time Like the Present muistuttaa paikoin leikekirjaa, jossa poliittisia uutisia vastaanotetaan ja pohditaan. Gordimer on kerännyt valtavasti faktatietoa 2000-luvun Etelä-Afrikasta kirjaansa. Hän haluaa kaivaa poliitikkojen rikokset (sekä moraaliset että lailliset) esiin ja muistuttaa lukijoita kaikesta, mitä viimeisen reilun 10 vuoden aikana on tapahtunut. Hän haastaa lukijan toimimaan, kritisoimaan valtaapitäviä – vaikka he ovatkin nyt ANC:n edustajia.

Tämä faktapainotteisuus tekee romaanista kuitenkin raskaan lukea. Se on enemmän poliittinen essee kuin romaani. Henkilöillä on hyvin vähän elämää poliittisten tapahtumien ulkopuolella. Romaania voisi verrata 1930-luvun eurooppalaisiin poliittisiin romaaneihin tai toisen maailmansodan jälkeen kirjoitettuihin lähihistoriaa analysoiviin romaaneihin. Itselläni tuli eniten mieleen Simone de Beauvoirin Mandariinit, joka analysoi miehitetyn Ranskan tapahtumia ja ydinpommin vaikutusta ranskalaisen älymystön maailmankuvaan. Mutta Beauvoir onnistuu siinä, missä Gordimer ei mielestäni onnistu: henkilöidensä eläväksi tekemisessä. Steven ja Jabu jäävät lukijalle etäisiksi. Heidän elämänsä on pelkkää politiikkaa ja heidän henkilökohtaiset reaktionsa jäävät usein kysymyksiksi ja järkyttyneeksi hiljaisuudeksi tapahtumien edessä. Välillä heidän yksityiselämässään tapahtuu jotain merkittävää, mutta tätä jaksoa ei saada sidottua osaksi romaanin kokonaisuutta. Romaanissa ei ole juonta eikä sen rakenne ole muutenkaan dynaaminen. Ainoa kehityslinja on päähenkilöiden muutto ulkomaille. Gordimerin romaani kokonaisuudessa ei tuonut minulle mitään uusia näkemyksiä Etelä-Afrikan tilanteeseen, eikä hän tarjoa vaihtoehtoja tai ratkaisuja siihen. Pidän tätä romaania enemmän tärkeänä poliittisena dokumenttina ajastamme kuin taideteoksena.

Romaanin lopussa Steven purkaa ahdistustaan ystäväpiirille:

”Say it! Say it! Say it for what it is. Turned out to be! What we’ve produced! What we’re producing! Corruption’s our culture. The Spirit of the Nation. U BU U N TU UBUNTU U U”

Ubuntu tarkoittaa yhtenäisyyttä, yhteistoimintaa ja Steven kokee, että korruptio on pilannut koko sanan. Tämä sitaatti kertoo myös vastuuntunnosta: näille ihmisillekö me taistelimme vallan?

Gordimer asuu itse edelleen Etelä-Afrikassa. Hän nousi uutisotsikoihin vuonna 2006, kun hänen kotiinsa murtauduttiin ja häntä pahoinpideltiin murron aikana. No Time Like the Present -romaanissa onkin elävästi kuvattu kohtaus, jossa iäkäs musta palvelija pahoinpidellään asuntomurron aikana. Gordimer näyttää menettäneen uskonsa ANC:hin ja vallassa oleviin vanhoihin vapaustaistelijoihin, joiden rinnalla hän ennen seisoi. Hän ei näe valoisaa tulevaisuutta uudelle Etelä-Afrikalle. Romaani päättyy kuitenkin sanoihin ”I’m not going”, joiden lausuja jää epäselväksi. Australiaan lähtö ei ole ratkaisu, jota Gordimer näyttäisi kannattavan. Pikemminkin romaani on haaste nuoremmalle polvelle poliittiseen aktiivisuuteen.