Runoviikko Varsinais-Suomessa sai kirjailijayhdistysten Suunta-palkinnon

Tiedote
29.3.2012

Runoviikko Varsinais-Suomessa palkittiin Suunta-palkinnolla Suomen kirjailijayhdistysten Talvipäivillä. Talvipäivät järjestettiin Jyväskylässä 23.–25.3.2012. Suunta-palkinnon jakaa Kirjailijayhdistysten neuvottelukunta vuosittain tapahtumalle tai henkilölle, joka erityisellä tavalla on edistänyt kirjallisuutta ja kirjallisuuden harrastamista omalla paikkakunnallaan. Palkintona on 1000 euroa ja kompassi.

Runoviikko Varsinais-Suomessa järjestettiin 5.–13.11.2011 jo yhdettätoista kertaa. Viikon teemana oli ”Runo ja raja”. Tapahtumat levittäytyivät ympäri maakuntaa kirjastoihin, museoon, nuorisotiloihin, palvelukeskukseen, kahviloihin, ravintoloihin, yliopistolle, kirkkoon sekä internetiin. Runon rajoja tutkittiin seminaareissa ja monitaiteisissa esityksissä suhteessa mm. proosaan, aforismiin, musiikkiin ja sirkukseen.

Runoviikko Varsinais-Suomessa on kansainvälinen ja monikulttuurinen festivaali, jonka pääosassa on esittävä runous. Esittävää runoutta on perinteisen lausuntataiteen lisäksi esimerkiksi slam-runous, spoken word, ja rap-riimittely. Vuonna 2012 Runoviikkoa vietetään 2.–11.11. teemalla ”Runo ja alku”.

Lisää godotusta Kiiltomadossa

Päivi Brink kirjoittaa:

Virpi Alanen kirjoitti Beckettin Godota odottaessa -näytelmästä Café Voltairessa noin kuukausi sitten. Nyt Kiiltomato julkaisi Alasen kritiikin samaisen näytelmän tekstin uudesta suomennoksesta. Kannattaa lukea molemmat:

http://www.kiiltomato.net/samuel-beckett-godota-odottaessa/

http://www.avaincafevoltaire.blogspot.com/2012/02/godotuksen-vapaudessa.html

Saksankielisten maiden kulttuuriviikot Tampereella

Päivi Brink kirjoittaa:

Vielä ehdit osallistua saksankielisten maiden kulttuuriviikoille Tampereen pääkirjastossa Metsossa.

27. 3. klo 18 Kun on suhteet. Saksankielistä nykykirjallisuutta, pääkirjasto Metso, pääkerros. Kirjastovirkailija Ulla Tiainen esittelee aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja antaa lukuvinkkejä.

3. 4. klo 18 DDR—menetetty maa, pääkirjasto Metso, pääkerros
Kirjastonhoitaja Liisa Junno esittelee aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja antaa lukuvinkkejä.

Järjestäjä: Tampereen kaupunkikirjasto

Muuta ohjelmaa:

Residenssitaiteilijat Andrea Good (Sveitsi) ja Karo Szmit (Itävalta): näyttely Galleria Emilin Studiossa. Vanha kirjastotalo, Keskustori 4, Tampere. Taiteilijoiden yhteisnäyttely avoinna yleisölle 22.3. – 15.4.2012.

31.3. Varaslähtö kansainväliseen lastenkirjallisuuspäivään (1.4.). Lastenkulttuurikeskus Rulla, Finlaysoninkuja 6. Klo 11 lempisatuhahmojen naamioaskartelua, klo 12 Hurjan Papan satutuokio, klo 13 kulkue Rullasta kohti Tallipihaa, jossa lasten soittokunnan pienimuotoisia musiikkiesityksiä sekä kuumaa mehua Tallissa. Noin klo 13.15 lavaohjelmaa Tallipihalla. Mahdollisuus myös poniratsastukseen.

Lisätietoja:
http://www.tampere.fi/kulttuurijamuseot/kulttuuripalvelut/kulttuurienvalinen/tapahtumat/kulturwoche2012intampere.html

Miltä tuntuu kantaa keltaista tähteä rinnassaan?

Hélène Berr: Päiväkirja 1942 - 44. Tammi 2009. (Taskukirja 2011.)

Päivi Brink kirjoittaa:

Hélène Berr on parikymppinen ranskalainen opiskelija. Hän asuu vuosina 1942 - 44 miehitetyssä Pariisissa vanhempiensa kanssa, opiskelee Sorbonnessa englantia ja kirjallisuutta, kulkee Latinalaiskorttelin katuja ystäviensä kanssa, soittaa viulua ja lukee klassikoita. Päiväkirjan alkaessa hänen suurimmat huolensa ovat sydänsuruja. Mutta hänen perheensä on juutalainen, ja pian juutalaislait alkavat kiristyä Ranskassa.

Kirjallisuudenopiskelija lukee Dostojevskia, Kiplingiä, Mansfieldiä, Valéry’ta, Martin du Gardia ja ennen muuta Keatsia. Hän ripottelee englanninkielisiä ilmaisuja päiväkirjaansa, kuuntelee levyjä ystäviensä kanssa ja soittaa viululla Bachia, Mozartia ja Beethovenia – ironista kyllä saksalaisen kulttuurin tuotteita. Hän koettaa tehdä valintaa harmaasilmäisen pojan ja toisen pojan välillä ja kirjoittaa päivittäin postikortteja ystävilleen. Hän tuntuu niin tutulta tytöltä, että juutalaislakien puristava vaikutus hänen elämäänsä tuntuu kauhealta. Vastoin parempaa tietoani toivoin, että Hélènelle kävisi lopulta hyvin.

Hélène kertoo, miltä tuntuu kävellä kotikaupunkinsa katuja keltainen tähti rinnassaan. Ensimmäisenä päivänä, kun hän joutuu tulemaan yliopistolle tähti ommeltuna takkiinsa, hän kirjoittaa näin:
”Mutta tietäisivätpä he, millainen ristiinnaulitseminen se on minulle. Tunsin syvää tuskaa Sorbonnen aurinkoisella suurpihalla kaikkien opiskelutoverieni keskellä. Tuntui etten yhtäkkiä ollut enää oma itseni, että kaikki oli muuttunut, että minusta oli tullut ventovieras, aivan kuin olisin keskellä painajaista. Näin ympärilläni tuttuja kasvoja, mutta vaistosin jokaisen kärsimyksen ja tyrmistyksen. Aivan kuin otsaani olisi painettu merkki punaisella poltinraudalla.” s. 49.

Hélène dokumentoi vaihe vaiheelta, kuinka hänen isänsä joutuu ranskalaiselle keskitysleirille, ja kuinka 13 000 juutalaista kerätään Talvivelodromille eli pyöräilystadionille, mistä pääosa heistä viedään keskitysleireille. Hän kertoo, miltä tuntuu hoitaa lastenkodissa ja -sairaalassa lapsia, joiden vanhemmat on viety pois, ja kuinka vaikea on luopua rakastetusta, joka lähtee taistelemaan vapaan Ranskan puolesta. Yksi kerrallaan ystävät ja tuttavat viedään hänen ympäriltään. Vähitellen hänen elämästään tulee painajaista. Hélène kypsyy ja vakavoituu vuosien myötä, ja hän koettaa analysoida juutalaisvainojen syitä ja keinoja. Hän pohtii kirjallisuutta ja sen merkitystä lukijoille tilanteessa, jossa ympärillä on niin paljon raakuutta. Hän koettaa kirjoittaa väitöskirjaa runoilija John Keatsista, mutta työ tuntuu turhalta. Hélènen elämä päättyy Bergen-Belsenin keskitysleirillä vuonna 1945. Päiväkirjan lopussa on pidätyspäivänä lähetetty kirje.

Tammi julkaisi Erkki Jukaraisen suomennoksen Hélène Berrin päiväkirjasta kolme vuotta sitten, mutta se ei herättänyt suurempaa kiinnostusta. Ranskassa päiväkirjan julkaiseminen oli merkkitapaus. Berrin suku luovutti päiväkirjan Nykyjuutalaisten dokumentointikeskukselle vuonna 2002, ja se julkaistiin ranskaksi 2008. Ranskassa on viimeisen kahden vuosikymmenen ajan tuotu eri tavoin esiin Ranskan juutalaisten kärsimyksiä miehitetyssä Ranskassa ja keskitysleireillä. Hélènen tarinasta on tullut osa tuota ilmiötä. Vuonna 1995 presidentti Chirac pyysi anteeksi Ranskan valtion ja ranskalaisten osuutta juutalaisten kohtaloon, minkä jälkeen on ilmestynyt lukuisia kirjoja ja elokuvia Ranskan juutalaisten kohtalosta. Irène Némirovskyn vuonna 2004 julkaistu Ranskalainen sarja nosti unohduksista esiin Némirovskyn, Auschwitzissa kuolleen juutalaiskirjailijan. Yannick Haenel kirjoitti romaanin Jan Karskista, joka koetti pysäyttää holokaustin kertomalla siitä länsimaille. Roselyn Boschin elokuva Pariisin vainotut (2010) kuvaa kammottavia olosuhteita pyöräilystadionilla, missä sinne kootuilla juutalaisilla ei ollut vettä eikä ruokaa eikä viemäröintiä. Robert Guediquianin elokuva L’armée du crime (2008) kertoo juutalaisesta vastarintaliikkeestä, samoin Quentin Tarantinon Inglourious basterds (2009). Myös Hélène Berr koki olevansa osa vastarintaliikettä, koska hänen perheensä kieltäytyi poistumasta Pariisista ja alistumasta nöyryytysten edessä.

Hélène Berrin päiväkirjan arvo on sekä sen historiallisessa dokumenttiarvossa, sen hienostuneessa ja samalla intohimoisessa kirjallisessa tyylissä että sen taidossa tuoda nuoren naisen kokemukset lähelle, todellisiksi ja samastuttaviksi. Hélèn haaveilee kirjan kirjoittamisesta, ja hänestä olisi voinut tulla tunnettu kirjailija, jos hänen olisi annettu elää.

Hélène Berrin päiväkirja on murheellisen ajankohtainen. Tällä viikolla Toulousessa yksittäinen rasisti ampui juutalaiskoulun opettajan ja kolme oppilasta. Antisemitismi, jolla oli erittäin paljon kannattajia 1930- ja 40-luvun Ranskassa, nostaa päätään myös meidän aikanamme. Onneksi nykyaikana Ranskassa on myös vahva rasisminvastainen liike. Hélène Berr kirjoitti päiväkirjaa, jotta ei unohtaisi vainojen pienintäkään yksityiskohtaa. Meilläkään ei ole varaa unohtaa. Hélèn Berr, jota ranskalaisten tietämättömyys juutalaisten kohtalosta kauhistutti, tiivisti ajatuksen näin:

”Niinpä minun olisi kirjoitettava, jotta voisin osoittaa ihmisille myöhemmin, millainen tämä ajanjakso oli. Tiedän, että monet muut pystyvät antamaan suurempia opetuksia ja paljastamaan kammottavampia asioita. Ajattelen kaikkia karkotettuja, kaikkia vankiloissa viruvia, kaikkia jotka ovat yrittäneet rohkeasti lähteä. Mutta se ei anna minulle lupaa syyllistyä pelkuruuden syntiin, sillä jokainen voi tehdä omalla pienellä sarallaan jotain. Ja jos hän voi, hänen täytyy.” s.145.

Tietoa 76 000 keskitysleireille lähetetyn Ranskan juutalaisen kohtalosta ja holokaustista eli Shoah’ista eli juutalaisten kansanmurhasta ranskaksi: http://www.memorialdelashoah.org/

Suomeksi erinomainen yhteenveto aiheesta on Antero Holmilan kirja ”Holokausti, tapahtumat ja tulkinnat” (Atena 2010).

Kirjoitukseni Yannick Haenelin romaanista Jan Karski 6.6.2011 Café Voltairessa: http://www.avaincafevoltaire.blogspot.com/2011/06/yannick-haenel-jan-karski.html

Turun ylioppilaslehdessä juttu venäläisestä nykykirjallisuudesta

Päivi Brink kirjoittaa:

Marissa Mehr haastattelee kääntäjä Jukka Mallista ja tutkija Tintti Klapuria Turun ylioppilaslehden jutussa Mitä kuuluu, russkaja literatura? Juttu luo katsausta venäläisen kirjallisuuden nykytilasta ja suomennoksista.

http://www.tylkkari.fi/kulttuuri/mita-kuuluu-russk%D0%B0ja-liter%D0%B0tur%D0%B0

Café Voltaire -blogin kaikkien aikojen suosituimmat tekstit

Päivi Brink kirjoittaa:

Katselin juuri blogimme tilastoja, ja listaan tähän TOP5 suosituimmat tekstit:

Anna-Riikka Carlson: Hyvää tahtoa. 19.12.11. 430 sivun katselua.
Tomi Huttunen: Venäläisen kirjallisuuden vuosi 2012. 11.1. 2012. 183 sivun katselua.
Päivi Brink: Ihan tavallisena päivänä voi menettää kaiken – tai löytää onnen (Kate Atkinson). 18.11.2011. 152 sivun katselua.
Päivi Brink: Finlandia-ehdokkaat: naisten juhlaa. 10.11.2011. 139 sivun katselua.
Päivi Kosonen: Sirin kesä (Siri Hustvedt). 8.7.11. 120 sivun katselua.

Seuraan näitä siksi, että oppisin, mistä aiheista te lukijat olette erityisen kiinnostuneita. Hyvä, että olette monipuolisesti lukeneet tekstejä: sekä kirjaesittelyjä että kirja-alan uutisia ja tilannekatsauksia.

Café Voltaire on myös Facebookissa

Päivi Brink kirjoittaa:

Käy tykkäämässä Café Voltairesta Facebookissa, niin saat tiedon blogipostauksista tuoreeltaan. Lisäksi Facebook-sivulla tuodaan esiin maailmankirjallisuuteen ja kustannusmaailmaan liittyviä uutisia ja ilmiöitä.

Tervetuloa!

Kirjailija Lassi Nummi on kuollut

Päivi Brink kirjoittaa:

Kirjailija ja taiteilijaprofessori Lassi Nummi kuoli eilen 83-vuotiaana. Muistamme häntä hänen oman runonsa sanoin.

Anna meille rauha

Maa on saanut rauhan
kun syksyn sato kypsyy
ja leikataan.
Rauhassa se lepää
kun talven lumi sen peittää.

maan lapsi, ihminen saa rauhan,
kun päivien sato kypsyy,
kun elämän sato leikataan.

Pyhä Tuntematon, Käsittämätön, Pyhä Näkymätön,
anna meille rauha.
Anna rauhasi heille, jotka ovat nukkuneet pimeyteen ja hiljaisuuteen.
Anna rauhasi meille, jotka vielä kiiruhdamme eteenpäin maailman valoissa ja melussa.
Anna meille rauha.
Ilon ja tuskan ja kaipauksen pyörteiden heittelemille
anna rauha, jossa on nöyrää iloa ja surua
ja voimaa päivän askareen suorittamiseen,
ja samalla tavoin anna rauha
käsille, jotka ovat askareistaan vaipuneet,
silmille, jotka ovat sulkeutuneet lepoon.
Anna rauha, joka yhdistää poisnukkuneet
ja meidät, jotka vielä vaellamme täällä.
Anna rauha, joka käy yli kaiken ymmärryksen.
Sinun rauhasi,
anna se heille ja meille.

Runon lähde: http://uskojarukous.net/phpBB2/viewtopic.php?t=3792

Pohjoismaiselle naiskirjallisuudelle hienot verkkosivut

Sofie Sagerin pilapiirros vuodelta 1859 kuvaa romaanien lukemisen laiskistavaa vaikutusta.

Päivi Brink kirjoittaa:

Pohjoismainen, naisten kirjoittama kirjallisuus on saanut omat verkkosivut. Ne ovat luettavissa englanniksi, ruotsiksi ja tanskaksi. Sivuilla esitellään kirjailijoita ja heidän teoksiaan, ja kerrotaan kirjallisuuden ilmiöistä, jotka koskettavat erityisesti naiskirjailijoita ja -lukijoita.

Esimerkiksi Lisbet Larssonin kirjoittama Den farliga romanen -osio kertoo, että 1800-luvulla romaanien lukemista pidettiin naisille sopimattomana, vaikka juuri he lukivat ahkerasti. Kirjallisuus passivoi, teki laiskaksi ja unelmoivaksi, eikä kannustanut käytännön puuhasteluun. Louise Munthe kirjoitti vuonna 1860 päiväkirjassaan: "Man vill annars påstå att det icke skulle vara nyttigt, att för mycket öfverlemna sig däråt. Jag tror att det kan vara så, derföre att man åsidosätter andra göromål och andra sysselsättningar, men att det på annat sätt kan vara skadligt har jag svårt att fatta."

V.F. Palmblads kirjoitti samasta aiheesta dialogimuotoisessa esseessään "Öfver romanen" 1812. Siinä miehet päättävät pelastaa nuoren Mathildan, joka on sulkeutunut kirjastoon lukemaan:

"Jag skulle endast derföre hata romanläsningen, fortfor Edvard, att den uppslukar all annan. Läs blott en sida, och ni skall icke hvila förrn ni genomläst alla banden, förrn ni genomläst alla som finns i huset, i grannskapet ... För unga fruntimmer åtminstone kan jag icke annat än anse dylika studier för minst välgörande. De späda känslor, de ännu namnlösa begär, som ligga i knoppning uti deras bröst, böra icke brådmognas eller ledas, att utom sig söka ett föremål. Deras inbillning är ännu för ren, för skär att dväljas bland föreställningar, som tillhöra en senare ålder."

Tottahan se on, että joskus jäävät tiskit tiskaamatta ja imurointi kesken, kun pitää lukea joku jännittävä romaani loppuun. En siis kiellä, etteikö romaanien lukeminen voisi johtaa kodin siisteyden heikentymiseen. Mutta onneksi sillä ei ole niin väliä, ja on ihan turha yrittää "pelastaa" meitä Emma Bovaryn kanssasisaria ja kohtalotovereita kirjastojemme kätköistä!

Verkkosivuilla on nyt yli 200 teemaesseetä, jotka käsittelevät eri tavoin 1000 vuoden aikana julkaistua pohjoismaista naiskirjallisuutta, ja kirjailijaesseet esittelevät yli 800 kirjailijaa eri aikakausilta, nykykirjallisuutta unohtamatta.

Kuvalähde ja verkkosivut: http://nordicwomensliterature.net

Vuoden 2011 kaunein kirja

Suomen kirjataiteen komitea on valinnut vuoden kauneimmaksi kirjaksi Harry Salmenniemen runokokoelman Runojä. Kirjan on kustantanut Otava ja kannen on suunnitellut Markus Pyörälä ja painanut Otavan kirjapaino. Todella hienoja kirjoja ihastellessa täytyy todeta, että kustantajat ovat alkaneet panostaa entistä enemmän kirjan ulkomuotoon. Johtuneeko sähkökirjojen tulosta markkinoille? Kirjan kauneus on osa painetun kirjan houkuttelevuutta.

http://www.kauneinkirja.fi/

Eläimellistä menoa Jo’burgissa

Päivi Brink kirjoittaa:

Lauren Beukes: Zoo city. Jacana Media 2010.

Aikamoinen kokemus tämä eteläafrikkalaisen Lauren Beukesin romaani Zoo City! Se sijoittuu Johannesburgiin lähitulevaisuudessa, vuonna 2011, jolloin ne ihmiset, jotka ovat tappaneet toisen ihmisen, joutuvat jatkuvasti elämään eläin rinnallaan. Eläin tulee heidän luokseen rikoksen jälkeen, eivätkä nämä ihmiset pysty elämään erossa eläimestään. Niinpä Jo’burgin slummiutuneiden kerrostaloalueiden asukkaista monella on eläin ja kaupunki saa lisänimen Zoo City. Zinzi Decemberin eläin on laiskiainen, ja hän on vastuussa veljensä kuolemasta.

Eläimen kanssa kulkevilla on usein jokin erityislahja. Zinzillä on taito löytää kadonneita esineitä. Kun hän tapaa ihmisen, hän näkee heidän ympärillään auran, jossa kadonneet esineet leijuvat. Zinzillä on vanhoja velkoja, sillä hän on parantuva narkkari, joka on lainannut loputtomasti rahaa vääriltä ihmisiltä. Niinpä hän joutuu edelleen yhteistyöhön rikollisten kanssa. Hän päätyy etsimään nuorta tyttöä, laulajaa, joka on huippusuosittu. Musiikkibisneksen karu kovuus on ajanut tytön karkuun – vai onko? Onko hänet siepattu? Vai tapettu? Tästä Zinzi alkaa ottaa selvää.

Romaani on fantasiaa, mutta myös totta. Sen hurjimmat tarinat ovat tosipohjaisia tarinoita 8 miljoonan asukkaan Jo’burgista ja Zinzin ystävien ja rakastetun kautta myös Kongosta ja Ruandasta. Zinzi seikkailee kaupungin viemäriverkostossa, luksusyökerhoissa ja sangoman eli parantajanoidan luona. Kaupungin rikkaiden ja köyhien juopa tuodaan räikeänä esiin. Kirjailija Beukes on valkoinen ja Zinzi musta, mutta tässä romaanissa tärkein ero ei ole etnisten ryhmien välinen vaan moraalinen: jotkut ihmiset ovat sietämättömän itsekkäistä ja toiset kykenevät tiukassakin tilanteessa oikeudenmukaisuuteen. Kaikilla on kuitenkin salattu agenda, ja kaikki yrittävät tavallaan selviytyä Zoo Cityn kaduilla.

Zoo City on niitä kirjoja, joista puhuessaan pelkää koko ajan paljastavansa liikaa. Se on dekkari – tavallaan. Se on romaani nykyajan Etelä-Afrikasta ja se on fantasiaa. Persoonallinen tyyli, elävänoloiset henkilöt ja tonneittain katu-uskottavuutta tekevät kirjasta hienon kokemuksen. Elokuva on jo tekeillä täällä Etelä-Afrikassa. Lue kirja ennen leffaa. Ja kustantajat, kiirehtikää käännösoikeuksien kanssa!